Vaihdetaan myyttiä – rankkaa puhetta psykiatriasta

AbstraktiaMasennus ei ole aivokemiallinen sairaus. Siksi se ei voi parantua lääkkeillä. Depressiolääkkeet vain muuttavat mielialaa hetkeksi. Ne toimivat samalla mekanismilla kuin alkoholi ja muut piristeet. Näin väittää James Davies, lontoolainen psykoterapeutti ja lääketieteen antropologi kirjassaan Cracked. Why Psychiatry is doing more harm than good.

Lääketeollisuuden tarmokas markkinointi ja  Amerikkalainen psykiatristen sairauksien tautiluokitus DSM (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders)  ovat luoneet  maailmanlaajuisen masennusepidemian.

Rankkaa psykiatrian kritiikkiään Davies perustelee tutkimustuloksilla ja tekemillään selvityksillä DSM:n syntyhistoriasta. Hän haastatteli kirjaansa varten useita maailman johtavia psykiatreja.

DSM on pitkä luettelo kaikista psykiatrisista häiriöistä, joita psykiatrit uskovat ihmisellä olevan.  Sen on kehittänyt Amerikan psykiatrien yhdistys (APA). Systeemi luotiin 1950-luvulla, kun ilmeni tarve yhtenäistää kriteereitä, joiden perusteella psyykenlääkkeitä määrättiin potilaille. Luokitus helpotti myös psykiatrien keskinäistä ammatillista kommunikaatiota. Ensimmäisessä, vuonna 1952 julkaistussa DSM-kirjassa oli vaatimattomat 130 sivua, mutta tuoreimmassa teoksessa (DSM 5) jo lähes 900 sivua. Sairauksien lukumäärä on huimasti lisääntynyt.

Käytännössä kirjaa käytetään siten, että kun potilas kuvaa lääkärille oireitaan, lääkäri tekee niistä kirjan ohjeiden perusteella diagnoosin. Esimerkiksi jos kerrot tunteneesi jännittyneisyyttä, ärsyyntyneisyyttä ja  paniikkioireita yli kahden viikon ajan, todennäköisesti tilasi luokitellaan yhdeksi ahdistuneisuushäiriöiden muodoksi. Aina oireet eivät tietenkään ole näin selkeitä.

Psykiatrian pulma on, että oirekuvauksen perusteella tehtyä diagnoosia ei yleensä voida varmistaa esim. veri- tai virtsanäyttein, koska mielenterveysongelmat eivät yleensä näy tällä tasolla kehoa. Siksi piti luoda DSM.

Keho tosin kyllä reagoi monin tavoin psyykkisiin tiloihin. Jokainen stressaantunut tietää, että ei ainoastaan mieli vaan myös koko ruumis tuntuu uupuneelta.

Sairausluokitus DSM:n sisältö on vaihdellut joka painoksessa. Vanhoja sairauksia on tippunut pois ja uusia tullut mukaan. Esimerkiksi vielä 1970-luvulla homoseksuaalisuus luokiteltiin DSM 2:ssa mielisairaudeksi. Sitten siitä äänestettiin psykiatrien keskuudessa ja homous putosi pois sairauslistalta.  Kaiken kaikkiaan psykiatristen tautien ja häiriöiden määrä on moninkertaistunut 1950-luvulta lähtien.

Usko masennuslääkkeisiin on vahva

Daviesin kirjan ydinväite on, että psyykenlääkkeistä on tullut myyttinen väline käsitellä ihmisen kärsimystä. Muut mytologian muodot, kuten uskonnolliset tai muut rituaalit hoitavat myös kärsimystä, mutta ne eivät nyt ole terveydenhuollossa muodissa. Nyt kuuluu vannoa mielialalääkkeiden nimeen.  Isossa Britanniassa National Health Servicen tilastojen mukaan vuonna 2011 kirjoitettiin 47 miljoonaa masennuslääkereseptiä. Se on iso luku maassa, jossa on 62,3 miljoonaa asukasta.

Tämä johtuu kirjoittajan mukaan siitä, että kaikkialla länsimaissa vallitsee luulo, että psyykkiset häiriöt ovat biologisperäisiä. Bio-psykiatria elää parhaillaan loistonsa aikaa huolimatta siitä, että yksikään tieteellinen fakta ei todista esimerkiksi masennuksen johtuvan biologiasta, kuten aivokemiasta.

Aivojen ja koko elimistön neurokemiallinen tila kyllä vaihtelee mielen vaihtelujen mukana, mutta ”syy-seuraus” -suhde ei ole yksiselitteinen.

Daviesin väitteiden valossa on ymmärrettävää, että Suomessakin masennuslääkkeisiin käytetään vuosittain noin 150 miljoonaa euroa. Noin puoli miljoonaa ihmistä syö niitä. Varmaankin on paljon enemmän ihmisiä, joilla on ajoittain kärsimystä, ahdistusta, vaikeuksia, surua, vastoinkäymisiä ja hankaluuksia sopeutua ympäröivään maailmaan.

Kaikki ”ongelmaiset” eivät onneksi kuitenkaan turvaudu myyttisiin pillereihin. Kaikilla lääkkeillä on nimittäin sivuvaikutuksia, esimerkiksi muistihäiriöitä, tunteiden latistumista ja sekavuutta.  Eikä ole olemassa lääkettä, joka kohdistuisi vain tiettyyn aivojen ”masennuskeskukseen”. Lääke vaikuttaa koko kehossa aivan samoin kuin jokainen suupala, jonka nielaisemme, on koko elimistömme ravintoa ja rakennusainetta.

Kansainvälistyvässä maailmassa amerikkalaisella tautiluokituksella on heijastusvaikutuksia myös Suomeen. Meillä sovelletaan WHO:n ylläpitämää kansainvälistä ICD –tautiluokitusta, jossa on mielenterveyden suhteen paljon samaa kuin DSM:ssä. Suomessa on lisäksi oma kansallinen luokituksensa. Aihetta sivusi viime lauantain Hesari tiedesivullaan jutussa Kenen mieli on sairas? .

Auttaisiko myytin vaihtaminen alakuloon ja ahdistukseen?

Kärsimys on medikalisoitu, Davies laukoo. Näin jopa surua hoidetaan lääkkeillä, joiden uskotaan myyttisesti auttavan. Kun tunteet laimenevat, uskotaan, että lääkitys on kohdallaan. Daviesin mielestä on väärin, että normaaleita tunnereaktioita ihmisen kohdatessa vastoinkäymisiä ”hoidetaan” lääkkeillä. Tällaisesta hyötyy hänen mukaansa vain lääketeollisuus, joka on erittäin iso bisnes maailmassa.

Sekä psykiatrian ammattilaisten että meidän tavallisten ihmisten keskuudessa tiedetään, että masennus on monesti yhteydessä mm. elämäntilanteen ongelmiin,  työ- tai opiskeluyhteisössä toimimiseen ja ihmissuhteisiin yleensä. Tästä huolimatta vallitseva hoitokäytäntö nojaa biologiaan eli lääkkeisiin.

Nykyään pidetään aivan normaalina, että lievissäkin masennus- tai uupumustiloissa ensin kokeillaan jotakin lääkettä, ja kun se ei toimi, vaihdetaan lääkettä ja katsotaan, miten sitten käy. Ensin tarjotaan pillereitä ja vasta sitten psykoterapiaa, vaikka monelle hoidon pitäisi olla juuri päinvastoin. Järkevämpää ja ihmismäisempää olisi lievien masennus- ja ahdistusoireissa kokeilla ensin lääkkeetöntä auttamista ja jos se ei tehoa, niin vasta sitten kokeiltaisiin pilleriä.

Pillerimyytti perustuu uskomukseen, että aivoissamme olisi kemiallinen epätasapaino, joka aihetuttaa masennuksen. Tämä usko juontuu vuonna 1965  Joseph Schildkrautin  American Journal of Psychiatryssa julkaistuun artikkeliin, jossa hän esitti teorian että vaihtelut mielialoissa voivat johtua aivojen kemiallisesta epätasapainosta. Davies kertoo kirjassaan, että Schildkraut nimenomaan esitti vain teorian, jolle todellisuudessa ei löydetty empiiristä todistetta. Nyt teoria on kuitenkin psykiatriassa otettu todesta, ikään kuin se olisi todistettu oikeaksi. Ei ole, väittää Davies.

Se, että masennukseen liittyviä neurobiologisia sairausmekanismeja tunnetaan hyvin heikosti, vaikeuttaa lääkekehittelyä, Niinpä uusien tehokkaiden lääkkeiden luominen on hankalaa. Maailmanlaajuisesti kiistellään siitä, miten masentuneita tulisi hoitaa. Suomessakin on keskusteltu siitä, kuinka paljon masennuslääkkeistä on hyötyä.

Vuosi sitten (marraskuussa 2012) julkaistussa Suomen Kuvalehden jutussa kerrotaan asiallisesti masennuksesta ja sen hoidosta,  mm. kiistellystä Irving Kirschin meta-analyysistä, jossa masennuslääkkeiden ja placebopillereiden teho oli samaa tasoa.  Meta-analyyseja on tehty maailmassa lukuisia ja niissä on saatu erilaisia tuloksia.

”Monta pientä ruokaa” kuten kiinalaisessa ravintolassa

Jos masentunut saa avun pillereistä, niin se on hieno asia. Ei ole väliä, perustuuko vaikutus placeboon vai johonkin muuhun. Siksi masennuslääkkeillä on mielestäni paikkansa kärsimyksen lievittäjänä. Mutta lääkkeille ei kannata antaa ylivaltaa, etenkään lievissä masennustiloissa joiden syiden (esim. traumat, ihmissuhdeongelmat, työ ja niihin liittyvät  ajattelutavat) selvittäminen saattaa olla lääkehoitoa tehokkaampaa. En vastusta lääkkeiden käyttöä, kun niille on selvästi lääkärin arvioimaa tarvetta ja kun potilas itse kokee saavansa niistä apua. Nämä kaksi eivät aina kohtaa. Silloin potilas voi joutua turhaan ja haitalliseen lääkekierteeseen.

Ihminen on viime kädessä itse itsensä paras auttaja. Tällä en tarkoita itseriittoisuutta ja ulkopuolisen avun vähättelyä, vaan sitä, että parantuakseen, eheytyäkseen ja onnellistuakseen oma panos, tahto ja pyrkimys ovat tärkeitä.  On selvää, että ahdistuksen akuuttivaiheessa tai vaikeassa masennustilassa ei jaksa paljon ajatella, saatikka toimia. Koko ”itse” on silloin hukassa. Hyvä, jos jaksaa sängystä vessaan raahustaa. Silloin on levättävä. Lääke voi toimia ”kävelykeppinä, tukipilarina”.

Masennuksesta voi selviytyä. Monesti siihen tarvitaan muutakin kuin lääkkeitä.  Masennuksella on taustansa. Kun katsoo itseään, historiaansa ja elämäänsä rehellisesti, siinä voi paljastua syitä henkiseen kärsimykseen, alakuloon ja ahdistukseen. Niiden käsittely ja ymmärtäminen ovat avain tervehtymiseen ja parantaviin valintoihin. Tämä vaatii paljon aikaa sekä ympärillä olevien ihmisten –  ammattiauttajien ja muiden – tukea.

Pillerimyytin voi muuttaa ainakin omassa elämässään. Lääkkeiden ohella (joskus myös niiden korvaamiseksi) voi kokeilla  muita – lääkkeettömiä – vaihtoehtoja. Niistä tärkein lienee psykoterapia. Moni on saanut psykoterapian ohella apua body-mind (keho-mieli) –terapioista, keskusteluryhmistä, joogasta ja rentoutushoidoista.  Kuntoutumista edistävät mm. käveleminen luonnossa, taide, kirjat, musiikki ja tanssi. Mielen hiljentämisharjoitukset (esim. meditaatio, rukous, hiljaisuuden retriitit) auttavat mielen ja kehon tasapainottamisessa ja vahvistamisessa.  Nämä kaikki ovat harkinnanarvoisia sitten, kun voimat ovat sen verran palautuneet, että ei tarvitse enää vain maata sängyssä ja olla paikallaan ja kun uskaltaa avautua ulkomaailmaan päin.

Joillekin reflexoloinen hoito (vyöhyketerapia), reiki tai muut energiahoidot tuovat helpotusta tukalaan oloon. Tärkeää on valita empaattinen, kunnioittava ja asiansa osaava hoitaja, joka kertoo avoimesti hoitomenetelmästään eikä pyri puuttumaan muihin asiakkaansa käyttämiin hoitoihin. Masentuneen  pitää saada olla vapaa valitsemaan itselleen sopivia hoitoja.

Ei kannata käpertyä yksinäisyyteen onnettomassa olotilassa. Tunteidensa ja mielialojensa jakamisesta hyvien ja luotettavien ystävien kanssa saa yleensä voimia. Itsensä rakastamisen opettelu – niin vaikeaa kuin se joskus onkin – myös vahvistaa. Auttajia kyllä löytyy, kun uskaltaa pyytää apua.

Tuttavapiirissäni on ihmisiä, joita pillerit ovat auttaneet. On myös niitä, joille niistä on tullut vain piinaava ja huono olo.  Joillekin pelkkä psykoterapia on riittänyt. Terapia+lääke –yhdistelmän käyttäjiäkin on. Tiedän myös ihmisen, joka aikoo syödä mielialalääkettä lopun ikänsä, koska katsoo tarvitsevansa sitä. Sitten on vielä ryhmä, joka on tullut autetuksi täydentävien kosketus- ja rentoutushoitojen avulla.

Kiinalaisissa ravintoloissa olen nähnyt ruokalistalla ”Monta pientä ruokia” (pikkuinen kielioppivirhekin piristyksenä). Masennuksen hoidossa voi myös soveltaa sitä eli hakea apua monelta suunnalta. Voi käyttää monia yllä mainittuja keinoja samanaikaisesti. Kun ne eivät ole pillereitä, mitään haitallisia yhteisvaikutuksiakaan ei tarvitse pelätä. Tiedän kokemuksesta.

Kirja Davies James 2013. Cracked. Why psychiatry is doing more harm than good?  Icon Books. London 2013.

Enkeli ikkunassa.

Enkeli ikkunassa.