Apeus imeytyy maahan lumen alle.
Joskus apeus nousee mieleen ja tuntuu kehossa. Siitä huolimatta, että tiedän syvällä sisimmässäni pulppuavan iloisen lähteen olevan totta. Rakastan maailmaa mukaan lukien itseni. Silti alakulo ilmaantuu aika ajoin.
Tilaa voisi kuvailla sanoin mitättömyys, voimattomuus, turhuus ja oman elämän tarkoituksettomuus. Joku ehkä kutsuisi sitä masennukseksi, mutta apeudessani en koe olevani masentunut, vaikka tunnetila on kyllä pääasiassa melankolinen. Siinä on autiutta, eksistentiaalista ahdistusta ja surua.
Aikaisemmin sivuutin tällaisen hiipivän raskasmielisyyden touhuilulla. Ja toimihan se. Aikansa. Ryhdyin tehtäviin, projekteihin ja hankkeisiin, suunnittelmiin ja toteutuksiin. Järjestin ja osallistuin. Ei siinä sitten ehtinyt olotilojansa tunnustella. Sitten tämä touhu-lääke lopetti vaikutuksensa, ei toiminutkaan, vaan aiheutti entistä enemmän apeutta.
Nyttemmin alakulon vihjatessa itsestään etsin toisenlaisia lääkkeitä. Pysähdyn, hiljennyn ja olen paikallani. Annan tunnetilan tulla ja seuraan mitä kehossani ja ajatuksissani tapahtuu. Jos on mahdollista, menen metsään. Siellä asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin mieleni avaruudessa.
Metsäinen tila huojuu. Tuuli huuhtelee poskiani ja jäätäviksi käyneet lumipisarat iskevät hartioihin. Liukastelen puoliksi lumen alle hautautuneilla, huurtuneilla lehdillä ja elän alakuloani kaikin aistein. Näen, kuulen, maistan ja haistan melankoliaa. Aistin kehomielelläni eli sillä osalla itseäni, joka ei jaa kehoa ja mieltä eri ilmiöiksi. Aistin minuuttani metsässä. Koen sisäistä avaruutta, puustoa, maastoa, kivenkoloja, taivasta, jalkapohjiani ja päälakeani samanaikasesti.
Siellä jossain se apeuskin luuraa. Esillä ja samanaikaisesti tavoittamattomissa omissa loukoissaan.
En etsi suojaa puista, vaikka ne selvästikin tarjoutuvat turvakseni. (Kiitos siitä.)
Annan asioiden olla juuri sillä tavalla kuin ne sillä hetkellä ovat.
Surumielisyyteni muuttaa koko ajan muotoaan. Se tuntuu rintakehässä paineena, palleassa puristuksena, lantiossa jännityksenä ja toisena hetkenä päässä epämääräisenä tärinänä ja jaloissa väsymyksenä.
Kehotuntemukset vaihtavat paikkaa ja sekoittuvat keskenään. Alan aistia surua, kipua ja menetyksen tuskaa. Ne ovat minussa täytenä metsän keskellä. Elämän historianikin häivähtää mieleen, mutta en lähde nyt pohtimaan ja analysoimaan tapahtumia, ratkaisujani tai elämän käänteitä. Nyt ei ole tarvis juuttua menneeseen. Olen tässä ja nyt.
Jatkan kävelemistä metsäpolulla. Otan vastaan tunteita, tunnelmia ja mielikuvia. Katselen omaa matkaani kuusten, mäntyjen, lehdettömien koivujen ja haapojen lomassa.
Kävelen ja kävelen.
Vähitellen, hyvin hitaasti, pikku hiljaa alakulo liukenee hämyiseen ja kalseankylmään ilmaan. Peittyy lumeen.
Annan apeudelle mahdollisuuden levätä noiden talvisiksi muuttuneiden kuusten ja mäntyjen katveesssa. Ehkä se haluaakin hankien peittoon, pois tästä, irti minusta. Tarkkailen synkkämielisyyttäni. Yritän olla voivottelematta ja päivittelemättä. Ainoastaan tarkkailen.
Jatkan kulkuani. Ylämäkeä noustessani hengästyn hieman. Se on hyvä asia. Ilmavirran mukana saan sisääni metsän henkeä, pranaa, elämän voimaa. Saan aivoihini happea, lihaksiini energiaa, luihini kestävyyttä ja ennen kaikkea mielelleni kevennystä. Sielu avartuu ja mieli vapautuu.
Mäen päälle päästyäni huohotan ulos sisältäni kaikki ikävät asiat. Menninkäiset viekööt ne mennessään kivien koloihin, metsän peittoon ja hangen alle. Metsänhenget opastavat menninkäisiä. Ne tietävät miten alakulo taltutetaann.
Jokaisella sisään hengityksellä tilalle tulee valoa, iloa ja rakkautta.
Niistä rakennan tämän päivän todellisuuteni unohtamatta kuitenkaan hangen alla pian nukkuvaa apeutta. Tarkkailen. Olen yhteydessä siihen, mutta katselen sitä ikään kuin hiukan etäältä. Tarkastelen, miltä se näyttää hiipiessään lumen alle.
Olen koko ajan yhteydessä myös läsnä olevaan metsään, tähän luontoon, maailmankaikkeuteen ja itseeni. Minuuteni arkistossa on kaikenlaisia tunteita, nykyisiä, menneitä sekä tulevia. Myös niitä, jotka ovat vasta idullaan.
Tarkkailen kaikilla aisteilla. En järjellä. En rationaalisesti.
Synkkämielisyys hiipuu, katsanto laajenee, näkökulma muuttuu. Havaitsen olemiseni koko rikkauden ja vivahteikkuuden. Vain itsestäni riippuu, mitä asioita tahdon havaita eli mille asioille annan ajattelussani etusijan. Voin valita. Voin suunnata ajatteluani, joka pikku hiljaa vaikuttaa myös mielentilaani. Tämä on itseterapointia. Metsäterapiaa – forest therapy.
Päätän olla rehellinen itselleni ja myöntää, että en voi olla aina, joka hetki onnellinen. Minussa on se tummempikin puoli, joka sisäisen puheen saattelemana yrittää kammeta kehomieltäni negatiivisuuteen. Pyydän tätä tummaa apeus-puhujaa pitämään pienempää meteliä pääni sisässä. Pyydän metsältä apua.
Meteli hiljeneekin ja niin tulee tilaa vitaalisuudelle, hilpeydelle ja voimalle. Näen selkeämmin, koen syvemmin, ymmärrän laajemmin. Vireydyn.
Joskus apeudesta vireyteen -prosessi etenee nopeasti ja vaivatta. Toisinaan pitää tosissaan ponnistella ja käyttää paljon henkistä energiaa näkökulman muuttamiseen. Ja aina se kannattaa. Metsä on hyvä mielialalääke.
Jäätyy.