Tag Archive | metsän henget

Tumma metsä väreilee

Lumihilettä lehdillä.

Lumihilettä lehdillä.

Lähdin iltakävelylle kylätietä pitkin. Poikkesin metsäpolulle ja nousin ylämäkeä kuusten ja mäntyjen keskelle. Hämärtyi. Vähitellen pimeni.  Silmä tottui tummuuteen. Hämyssä puiden rungot, oksisto sekä lumen peittämät isommat mättäät ja kivet hahmottuivat epätarkkoina.

Niiden välistä puskee syvä tuntematon, pimeys ja kauas imevä mustuus.

Pysähdyn. Pelko häivähtää pimeässä. Tunnen jännittävää väreilyä tummassa ilmassa. Ounastelen, että silmin nähtävä ilmiö syntyy  hengityksestäni ja kehoni lämmöstä. Mutta se on jotakin muuta. Se näkyy tai oikeastaan tuntuu kauempana.  Silmän sakkausliikekö pimeässä luo harhanäkyjä? Sehän on fysikaalista lämpösäteilyä. Näin järkeilen aluksi.

Sitten tajuan, että metsä puhuu minulle. Sillä on ikioma kielensä, jonka kieliopissa ei ole subjekteja ja objekteja eikä verbejä ja adjektiiveja.  Kieli nojaa aisteihini.

Erotan ilmassa väreilyä. Tunnen sen silmissä, korvissa ja keholla. Ehkä ympärilläni hyörii innokas joukko metsänhenkiä.

Metsä on nyt läsnä perusasiana, kokemuksena, turvana ja pelon lähteenä. Pimeässä puut sojottivat ylös jotenkin voimakkaammin kuin päivällä. Tummuus lähipuiden taustalla kammottaa. Siellä on suuri tuntematon. Kuulostelen, onko karhu tulossa tai vielä uhkaavampi susi.

Seison paikallani, vaikka alkaa jo ahdistaa. Hengittelen syvään ja vedän keuhkoillani,  silmilläni ja ihollani  sisääni väreilyä. Pelko sulaa metsän henkiseen ihmeeseen, joka on pelon ja onnen kohtaamispaikka, voimakkaiden tunteiden välitila. Ikään kuin hyvä, paha ja pyhä liittoutuisivat keskenään.

Myyttinen kaipuu metsään

Metsän kaipuuni selittynee sillä, että metsällä on niin monia merkityksiä.  Se on rauhan koti ja levollisuuden tyyssija. Se on myrskyn ja viimojen pesä. Voin viedä sinne ilot ja onnet, mutta myös surut ja murheet. Siellä elämä ilmenee joka päivä erilaisena. Kuten ihmisessäkin.

Metsä vaikuttaa hyvin ihmismäiseltä. Se ruokkii mieltäni. Olen kai metsäläinen. Sivistysanakirjan mukaan se tarkoittaa metsässä asuvaa primitiivistä ihmistä, suttuista ja alkeellista oliota. Olkoon vaikka niin. Entinen kuvitelma omasta city-identiteetistä on vaihtunut kaupunkilais-metsäläisyyteen.

Suomalaismetsät antavat meille ruokaa, rakennusaineita ja energiaa. Ne ovat kansantaloudellisesti merkittävä ja hyödyllinen resurssi. Syvällä kansallisessa mielenmaisemassamme piilee toisenlainenkin metsäyhteys, se myyttinen ja väreilevämpi. Se johtaa metsän itseni sisään. Ja samalla olen metsän sisässä. Yhteydessä kaikkeuteen.

Metsässä lunta

Apeus haihtuu hangen alle

Apeus imeytyy maahan lumen alle.

Apeus imeytyy maahan lumen alle.

Joskus apeus nousee mieleen ja tuntuu kehossa.  Siitä huolimatta, että tiedän syvällä sisimmässäni pulppuavan iloisen lähteen olevan totta.  Rakastan maailmaa mukaan lukien itseni. Silti alakulo ilmaantuu aika ajoin.

Tilaa voisi kuvailla sanoin mitättömyys, voimattomuus, turhuus ja oman elämän tarkoituksettomuus. Joku ehkä kutsuisi sitä masennukseksi, mutta apeudessani en koe olevani masentunut, vaikka tunnetila on kyllä pääasiassa melankolinen. Siinä on autiutta, eksistentiaalista ahdistusta ja surua.

Aikaisemmin sivuutin tällaisen hiipivän raskasmielisyyden touhuilulla.  Ja toimihan se. Aikansa. Ryhdyin tehtäviin, projekteihin ja hankkeisiin, suunnittelmiin ja toteutuksiin.  Järjestin ja osallistuin.  Ei siinä sitten ehtinyt olotilojansa tunnustella. Sitten tämä touhu-lääke lopetti vaikutuksensa, ei toiminutkaan, vaan aiheutti entistä enemmän apeutta.

Nyttemmin alakulon vihjatessa itsestään etsin toisenlaisia lääkkeitä. Pysähdyn, hiljennyn ja olen paikallani. Annan tunnetilan tulla ja seuraan mitä kehossani ja ajatuksissani tapahtuu. Jos on mahdollista, menen metsään. Siellä asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin mieleni avaruudessa.

Metsäinen tila huojuu. Tuuli huuhtelee poskiani ja jäätäviksi käyneet lumipisarat iskevät hartioihin. Liukastelen puoliksi lumen alle hautautuneilla, huurtuneilla lehdillä ja elän alakuloani kaikin aistein. Näen, kuulen, maistan ja haistan melankoliaa. Aistin  kehomielelläni eli sillä osalla itseäni, joka ei jaa kehoa ja mieltä eri ilmiöiksi. Aistin minuuttani metsässä. Koen sisäistä avaruutta, puustoa, maastoa, kivenkoloja, taivasta,  jalkapohjiani ja päälakeani samanaikasesti.

Siellä jossain se apeuskin luuraa. Esillä ja samanaikaisesti tavoittamattomissa omissa loukoissaan.

En etsi suojaa puista, vaikka ne selvästikin tarjoutuvat  turvakseni. (Kiitos siitä.)

Annan asioiden olla juuri sillä tavalla kuin ne sillä hetkellä ovat.

Surumielisyyteni muuttaa koko ajan muotoaan.  Se tuntuu rintakehässä paineena, palleassa puristuksena, lantiossa jännityksenä ja toisena hetkenä päässä epämääräisenä tärinänä ja jaloissa väsymyksenä.

Kehotuntemukset vaihtavat paikkaa ja sekoittuvat keskenään. Alan aistia surua, kipua ja menetyksen tuskaa. Ne ovat minussa täytenä metsän keskellä. Elämän historianikin häivähtää mieleen, mutta en lähde nyt pohtimaan ja analysoimaan tapahtumia, ratkaisujani tai elämän käänteitä. Nyt ei ole tarvis  juuttua menneeseen. Olen tässä ja nyt.

Metsäpolku luminen  2013-10-19 15.30.11

Jatkan kävelemistä metsäpolulla. Otan vastaan tunteita, tunnelmia ja mielikuvia. Katselen omaa matkaani kuusten, mäntyjen, lehdettömien koivujen ja haapojen lomassa.

Kävelen ja kävelen.

Vähitellen, hyvin hitaasti, pikku hiljaa alakulo liukenee hämyiseen ja kalseankylmään ilmaan. Peittyy lumeen.

Annan apeudelle mahdollisuuden levätä noiden talvisiksi muuttuneiden kuusten ja mäntyjen katveesssa.  Ehkä se haluaakin hankien peittoon, pois tästä, irti minusta. Tarkkailen synkkämielisyyttäni.  Yritän olla voivottelematta ja päivittelemättä. Ainoastaan tarkkailen.

Jatkan kulkuani. Ylämäkeä noustessani hengästyn hieman. Se on hyvä asia. Ilmavirran mukana saan sisääni metsän henkeä, pranaa, elämän voimaa. Saan aivoihini happea, lihaksiini energiaa, luihini kestävyyttä ja ennen kaikkea mielelleni kevennystä. Sielu avartuu ja mieli vapautuu.

Mäen päälle päästyäni huohotan ulos sisältäni kaikki ikävät asiat. Menninkäiset viekööt ne mennessään kivien koloihin, metsän peittoon ja hangen alle. Metsänhenget opastavat menninkäisiä. Ne tietävät miten alakulo taltutetaann.

Jokaisella sisään hengityksellä tilalle tulee valoa, iloa ja rakkautta.

Niistä rakennan tämän päivän todellisuuteni unohtamatta kuitenkaan hangen alla pian nukkuvaa apeutta.  Tarkkailen. Olen yhteydessä siihen, mutta katselen sitä ikään kuin hiukan etäältä. Tarkastelen, miltä se näyttää hiipiessään lumen alle.

Olen koko ajan yhteydessä myös läsnä olevaan metsään, tähän luontoon, maailmankaikkeuteen ja itseeni. Minuuteni arkistossa on kaikenlaisia tunteita, nykyisiä, menneitä sekä tulevia. Myös niitä, jotka ovat vasta idullaan.

Tarkkailen kaikilla aisteilla. En järjellä. En rationaalisesti.

Synkkämielisyys hiipuu, katsanto laajenee, näkökulma muuttuu. Havaitsen olemiseni koko rikkauden ja vivahteikkuuden. Vain itsestäni riippuu, mitä asioita tahdon havaita eli mille asioille annan ajattelussani etusijan. Voin valita. Voin suunnata ajatteluani, joka pikku hiljaa vaikuttaa myös mielentilaani. Tämä on itseterapointia. Metsäterapiaa – forest therapy.

Päätän olla rehellinen itselleni ja myöntää, että en voi olla aina, joka hetki onnellinen. Minussa on se tummempikin puoli, joka sisäisen puheen saattelemana yrittää kammeta kehomieltäni negatiivisuuteen. Pyydän tätä tummaa apeus-puhujaa pitämään pienempää meteliä pääni sisässä. Pyydän metsältä apua.

Meteli hiljeneekin ja niin tulee tilaa vitaalisuudelle, hilpeydelle ja voimalle. Näen selkeämmin, koen syvemmin, ymmärrän laajemmin. Vireydyn.

Joskus apeudesta vireyteen -prosessi etenee nopeasti ja vaivatta. Toisinaan pitää tosissaan ponnistella ja käyttää paljon henkistä energiaa näkökulman muuttamiseen.  Ja aina se kannattaa. Metsä on hyvä mielialalääke.

Jäätyy.

Jäätyy.

Sivistynyt puu

Metsää

Epämääräinen autius, johon heräsin varhain, haihtuu metsässä lokakuun viimeisen päivän nousuun. Puut eivät hämärässä oikein tiedä, asettuako jo talveen vai jatkaa vielä syksyä.

Neulaspuut seisovat vakaina ja lehtipuut, suurimmaksi osaksi jo ilman lehtiä, havisevat mutta melkein äänettömästi. Havina enemmänkin tuntuu kuin kuuluu.

Viileys levittäytyy kasvoille. Saappaat uppoavat sammaleeseen. Sinne imeytyy sisäinen autiuskin. Se muuttuu avaruudeksi. Tilalle tulee ilmavaa ja lämmittävää henkeä.

Aurinko nousee. Kymmentuhatvuotiselta harjulta näkee hyvin, kuinka se hiipii talojen takaa iloksemme. Nyt se on jo kattojen yläpuolella. On lokakuu, mutta aurinko paistaa!

Nojaan puun runkoon. Tähyilen latvuksia ja kysyn ”Kuka minä olen?” Vastaukseksi ei tule sosiaaliturvatunnus, asuinpaikka, koulutus tai sosio-ekonominen asema. Olenko puu?

Juurevasti seison tässä mieleni laajassa maisemassa. En ole poikkeus, vaan sääntö. Ihminen on aina ollut tällainen. Hän on ruokkinut ja suojannut itseään, jälkeläisiään ja heimoaan. Hän on myös pohtinut itseään, ympäristöään ja paikkaansa maailmassa ja kurkottanut arjen ja maallisen elämän tuolle puolen, taivaisiin. Tuonne ylös, puiden latvojen taakse.

Hän on sivistänyt itseään.

Ajattelen tänään, että sivistyksen etuvartiossa seisovat ne, jotka tuntevat ja osaavat puut.

Ihminen, joka osaa valmistaa puusta jotakin hyvää ja kaunista, on sivistynyt. Taloja, ovia, ikkunanpieliä, huonekaluja, soittimia, lusikoita ja muuta.

Sivistystä on myös puiden halaus ja niiden rakastaminen. Puu itse on sivistys.

Muutun ehkä joskus puuksi. Toivottavasti.

Latvojen yllä

Kuikka huutaa Petkeljärvellä

Makaan selälläni jäkälän peittämällä lämpöisellä kalliolla. Katselen taivaalle, tuonne ylös sineen ja kohoan poutapilvien yläpuolelle,  näkymättömiin omilta ajatuksilta. On tyyntä ja äänetöntä. Vain tuuli suhisee taustalla vaimeasti ja jokunen pikkulintu livertää lähipuissa. Olen Petkeljärvellä ja vaellan Kuikan Kierrosta.

: Petkeljärven kansallispuisto sijaitsee lähellä Venäjän rajaa, parikymmentä kilometriä Ilomantsista itään.

Petkeljärven kansallispuisto sijaitsee lähellä Venäjän rajaa, parikymmentä kilometriä Ilomantsista itään.

Jos tykkää puista, metsistä, järvistä ja soista, Suomi on palkitseva retkeilykohde. Kaukomailla voin toki  kokea hienoja elämyksiä ja eksotiikkaa, mutta tyydytystä luonnon kaipuulleni saan lähempääkin, Pohjois-Karjalasta.

Suomen 37 kansallispuistosta, joita on eri puolilla maata voivat nauttia kaikki, niin suomalaiset kuin ulkomaalaisetkin. Ja ihan ilmaiseksi!

Jäkäläkalliolla maatessani tuntuu kuin sulaisin luontoon, osaksi vihreyttä, kesän tuoksuja, veden väreilyä ja harjun 10 000-vuotista voimaa. Huolet ja murheet liukenevat horisonttiin. Tilalle virtaa  sielukkuutta, mielenrauhaa ja iloa.

Kuikka Petkeljärvellä

Kuikka Petkeljärvellä

Sitten kuuluu terävä kirkaisu, joka muistuttaa huutoa. Nousen istumaan ja huomaan kaukana selällä linnun. Kuikka viilettää toiselle rannalle.

Kuikan kierros

Todella, tämä vaellusreitti on nimensä veroinen. Tulen varman  toistekin tervehtimään Petkeljärven vesilintuja.

Tuolla joku kantaa poikasta selässään! Onkohan se silkkiuikku? Linnun vaistolla se tajuaa, ettei ole pikkuisensa kanssa yksin, vaan että lähistöllä lymyää ihminen kameransa kanssa. Lintu kaartaa ulapalle ja lipuu kauemmaksi. Haikeana tuijotan perään.

Turvallisessa kyydissä.

Turvallisessa kyydissä.

Jään katselemaan hetkeksi ja vaivun jälleen selälleen jäkälävuoteelleni mietiskelemään kuikan elämää. Ja omaani. Me olemme aika samanlaisia. Uimme ja vaellamme eteen päin tietämättä tarkalleen, mitä tuleman pitää. Emme voi ennustaa elämäämme. On otettava vastaan kaikki – hyvät ja vähemmän mukavat asiat.

Kaikki kokemukset elämässä täydentävät minuuttani, kuin vain olen valppaana väistämään turhat negatiiviset olettamukset. Suru tulkoon ilon rinnalle, kun on sen aika. Niistä kudon onnellisuuttani. Mutta  epämääräistä alakuloa, kyynisyyttä, ikävien asioiden vatvomista ja murheisiin juuttumista kannattaa opetellä välttämään.  Ne ovat nimittäin myrkkyä onnellisuudelleni.

Täällä velatkin muuttuvat saataviksi. Olo keventyy lintujen ja humisevien puiden elämään sulautuessa. Nuo siivekkäät ja hujopit näyttävät voivan erinomaisesti. Kasvavat ja hengittävät pohjoiskarjalaista salomaiden vapautta. Ja ne rakastavat. Ympäristöään, itseään ja patikoijia.

Näin haluan uskoa. Se tekee metsäetkestäni entistä ihanamman. Tunnen olevani samaa maata Petkeljärven asukkien kanssa.

Kapeita harjuja on kevyt taivaltaa.

Kapeita harjuja on kevyt taivaltaa.

Järviä riittää joka askeleelle. Jääkauden sulamisvesitunneleihin kertyneestä sorasta muodostuneelle harjujonolle rakennetulla vaellusreitillä näkyy koko ajan vettä. Sitä on joko oikealla, vasemmalla, edessä tai takana.

Mutta näkyy täällä muutakin.  Pari ranskalaista nuorta viipottaa vauhdilla ohi täydet reput selässä tutisten. Bon-szhuur, hyvää päivää.   Jään P:n kanssa matelemaan omanlaisella vauhdillani.

Yhtäkkiä jossakin rasahtaa pelottavasti. Polun oikealla puolella toljottaa karmea kivinaama.

Pelottava kivinaama.

Pelottava kivinaama.

Se on kuin onkin Petkeljärven Piru. Mitä se nyt tähän meidän reitille itsensä tunki? Sillä on vino irvistys,  kierot uhkaavat silmät ja pönäkkä nuttura päälaella. Hyi! Nopeasti vaan ohi ja suunta kauniimpiin kohteisiin.

Kukas sinä oikein olet?

Kukas sinä oikein olet?

No, kukas sinä sitten olet? Hyppyhiiri vai menninkäinen?  Hiippalakkisi melkein peittyy heinikkoon. Metsätonttuhan siinä heräilee tontun askereisiinsa kansallispuistossa.

Reitin loppupuolella järvestä nousee iso mustekala. Se on laadittu – mistäs muusta kuin Petkeljärven puusta.

Iso mustekala Petkeljärven puuta.

Iso mustekala Petkeljärven puuta.

Sanotaan, että metsä on kuin satu. Mutta on se ihan oikeaa tosielämääkin. Metsään ja puihin yhdistyy kaikenlaisia tunteita: riemua, rauhaa ja auvoa, mutta myös pelkoa ja vavistusta.

Varsinkin,  jos uskoo metsän henkiin.

Huomenna matka jatkuu Möhköön. P kertoi käyneensä siellä vanhempiensa kanssa noin 40 vuotta sitten. Muisti nähneensä erikoisia, vihertäviä, kuukiven-oloisia kiviä. Katsoin netistä, mutta ei siellä mistään vihreistä kivistä Möhkön kohdalla puhuttu. Muistikohan P väärin?

Talviunilla

Joulukuusi lumikynttilöin

Kuusi, kynttilöinään lumi, henkii pohjoista lämpöä, talven tummaa, suojaavaa energiaa.

Torkahdin toiseen maailmaan. Itsenäisyyspäivänä laskeuduin yöpuulle. Olen siis vedellyt talviunia jo viikon.

Tunnen nyt nukkuvani lumisessa metsässä. Uinun utuista horrosta, syvää ja ravitsevaa pimeän ajan lepoa. Kuusen alla, oksien suojassa olen turvassa maailman melskeeltä. Metsän henget vartioivat talviuntani.

Kuusen alle piiloon 76

Kuusen alle piiloon.

Kun tuuli vinkuu ja tupruttaa kinoksia, voin puikahtaa kuusen alle piiloon.  Vaikka mörkö  tulisi vastaan, en kauhistu!

Hirviö, käärme vai vihainen  naama Metsässä Lapissa 050

Hirviö, käärme vai vihainen naamako siinä tuijottaa alavasemmalle?

No, ehkä ihan pikkuisen pelottaa… Maahiset ja menninkäiset hipsivät omia teitään puiden välissä. Niille törröttävien oksien käärmepäät ovat arkipäivää, metsän elämää.

Pelko haihtuu,  kun huomaan valkoturkkisen, ystävällisen hahmon vieressäni. Jääkarhu? Luppakorvainen koira? Se heiluttaa häntäänsä leppoisasti ja haluaa nuolaista pitkällä kostealla kielellään. Ojennan käteni. Tunnemme yhteyttä. Olemme enemmän kuin facebook-kavereita.

Valkoturkkinen hauvelihan se siinä. Vai onko se jääkarhu?

Valkoturkkinen hauvelihan se siinä. Vai onko se jääkarhu?

Meitä on täällä muitakin pieniä ja yksinäisiä talviunilla. Hento männyn oksa pilkistää hangen alta, mutta juuri satanut lumi melkein peittää sen.

Kaartuva oksa hangella.

Kaartuva oksa hangella.

On myös kookkaampia ja varreltaan vantterampia. Tuossa pitkä hujoppi, koivukaveri vahtii aukiota ja tähystää taivasta.

Koivunhujoppi kurkottaa korkealle.

Koivunhujoppi kurkottaa korkealle.

Kaupungeissa, kylissä ja valtateillä on hyvä vaeltaa. Mutta nyt metsässä, tässä näin, tuntuu täydelliseltä. Hortoilen hämyssä. Tupsahdan mättäälle kuulemaan kuusikkoa. Sen kohina aaltoilee ilmassa. Metsäpuro solisee jäistä ja kuulasta musiikkiaan. Se kertoo virtaavan veden tarinaa ikuisesta muutoksesta luonnossa, meissä, maailmankaikkeudessa.

Puro laulaa viileitä sävelmiä kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä. .

Puro laulaa viileitä sävelmiä kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä.
.

Jossakin koputtelee tikka runkoa.  Eläinten jälkiä näkyy lumessa. Metsälintuja varmaan. Peuran askeleet ovat painautuneet kinokseen. Jäniksen jäljet katoavat. Pusikosta kuuluu loittonevaa suhinaa, mutta kuuset seisovat tanakasti paikoillaan.

Siperiassa sembramännyt, pyhät puut, hoitavat ihmisiä. Meillä on terveyskuusemme, jotka ravitsevat, lääkitsevät, suojaavat ja lohduttavat sekä metsissä että kaduilla kulkijoita.

Kuusikko.

Kuusikko.

Horrokseni tuntuu hyvältä.  Talvinokoset, joulutorkut, pimeän ajan päikkärit tasapainottavat. Ne sulattavat tumman energian lämmöksi kehossani ja voimaksi sielussani. Näin täällä kuluu aika. Todella sujuvasti. Ja se uni, jonka sain, on kaunis kantaa.

Milloinkahan mahdan herätä?

Ehkäpä jo ensi vuonna!!

Loppiaisen jälkeen päivä pitenee sen verran, että saatan kömpiä ulos kolostani nietosten keskeltä ihmisten ilmoille. Siihen saakka vetelen talviunia.

Toivotan Sinullekin hyvää, syvää ja virkistävää unta – aina kun saat sen päästä kiinni.

©Liina Keskimäki

Aarnimetsässä asuu totuuden henki

Syksy on vaihtanut vihreän ruskeaksi, punertavaksi  ja keltaiseksi. Pian maa harmaantuu. Metsä hyppää puista, kivistä ja sammalikosta  suoraan sisuksiin. Se kertoo, mitä itse tiedän ja tunnen todeksi ja aidoksi. Se muuttaa minua syvältä.

Minulla on päässä kääre.

On mentävä metsään. Itkemään pari kyyneltä poskelle, vaikka sielussa niitä olisi miljoona. Imemään iloa kiertyneiden aarnipuiden rungoista. Haukkaamaan totuuden henkeä.

Lähden Seitsemisen kansallispuistoon.  Sen sydämessä yli sata vuotta sitten, vuonna 1910 suojeltu Multiharjun aarnimetsä on jätetty silleen – luonnon tilaan. Puusto on saanut kasvaa ilman metsänhoidollisia toimia.  Se näkyy ja tuntuu.

Koivut, haavat, männyt ja kuuset kuolevat ja maatuvat siihen mihin ovat kaatuneet. Puita ei istuteta, vaan ne kasvavat luonnostaan siemenistä tai juurtuvat oksista. Puusto näyttää ihan erilaiselta kuin hoidetussa talousmetsässä.

Vanhimmat männyt lähentelevät 400 vuoden ikää, ja niiden tyvillä on vieläkin nähtävissä merkkejä aikanaan riehuneista metsäpaloista. Maisemassa vaihtelevat suo- ja metsäalueet sekä harjut.

Vastaan tulee mitä merkillisimpiä runkoja. On tuoreita,  lahoavia, kelottuneita, harmaita, punertavia, pystyssä tai vinossa sojottavia. Naava peittää oksia, sammalta ja jäkälää kasvaa kannoilla.

Metsäkävelyllä kylven luonnon helmassa. Mielentilani muuttuu ja avartuu. Koen itseni fyysiseksi sieluksi henkisesti elävässä metsässä.  Ei tarvitse kiirehtiä mihinkään. Tässä on hyvä.  Ei oksalla nyökyttelevä lintukaan mihinkään hötkyile. Metsä tuikkii outoja säteitä.  Joku energiavalo paistaa  puiden keskellä. Mistä voin tietää, onko tämä totta?

Istun takapuoli tukevasti mättäässä ja pää puun latvassa. Haistan tuulen haikuja varpaissani. Näin voin varmistaa olevani olemassa, tässä todellisuudessa. Eväitä syömässä.  Näin vanhakantaisesta ikuisuudesta  ei ole ulospääsyä, eikä mitään tarvetta pois.

Haavan latva tuoksuu taivaalle. Korkealta aistin saman iankaikkisuuden kuin kevättalvella Lapin luonnossa, jossa kuukkeli liversi olkapäälläni ja kuvitteli, että olin tuonut voileivät häntä varten.

Kultainen aurinko hiipii metsän viertä  ja antaa osan itseään. Se häikäisee viistoin sätein  ja kaataa kirkkauttaan tähän, minuun, sinuun, meihin.

Näin se on. Mistään piittaamatta, minnekään palaamatta kaiken tuo eteeni elämä. Kiitollisena katselen ja koen. Metsäkylpy elvyttää.

©Liina Keskimäki

Sembramänty – Siperian elämänpuu

14. päivä. Ylitämme Tuvan ja Hakasian rajan 2200 metrin korkeudessa. Vaellamme taigassa ja juomme nokikahvit.

Tuvan ja Hakasian rajalla avautuvat vuorten huiput ja Siperian jylhät sembramäntymetsät. Majoitumme lomamökkikylään keskelle Hakasian taigaa.

Vuoristoa Tuvan ja Hakasian rajalla.

Ylitämme Tuvan ja Hakasian rajan 2214 metrin korkeudessa.

Aamulla suuntaamme siperialaismetsään. Sembramänty, Siperian mänty,  Pinus Sibirica, on hoitanut siperialaisia jo tuhansia vuosia.  Metsäretkellä viimeistään käy selväksi, että sembramänty on Siperian elämänpuu, arvokas ja pyhä. Paikallisen oppaan johdolla vaellamme taigan uumeniin.  Joka puolella kasvaa näitä jumalallisia mäntyjä. On siellä myös lehtikuusia, jokunen leppä, kuusi, haapa, pihlaja ja muita minulle tuntemattomia puulajeja.

Siperian taigaa.

Sembramäntyjä.

Sembramännyn oksia

Puolitoista kilometriä merenpinnan yläpuolella syvällä siperialaismetsässä ilma on uskomattoman raikasta, hyvää hengittää ja haistella. Metsä on kuin satu. Se on periaatteessa samanlainen kuin suomalainen metsä, mutta kuitenkin erilainen. Mustikoita on vielä jonkin verran ja muita marjalajeja joita en ole Suomessa nähnyt.  Jäkälä peittää valkoisina läikkinä siellä täällä maastoa ja valaisee aluskasvillisuuden täyttämää maaperää. Vuorenkilpeä kasvaa kosken partaalla. Linnut soittavat männyissä tuuli säestäjänään ja maaoravat vipeltävät sammaleissa ja pusikoissa.

Valkoinen jäkäläreunus mättään ympärillä.

Vuorenkilpiä.

Nuotiolla kiehautetaan retkikahvit nokisella pannulla.

Naavaa puissa

Sanotaan, että jos puissa on naavaa, se on merkki puhtaasta ilmasta. Tässä metsässä naavaa, harmaata puun nukkaa on hyvin paljon. Oksat ovat kuin pukinpartoja. Naavaa roikkuu valtoimenaan puiden oksista. Ennen vanhaan sitä on käytetty ruokanakin, se kuulemma edistää ruuansulatusta ja sisältää paljon hivenaineita.

Naavaa puun oksilla.

Naavariipus puun rungolla.

Metsässä kulkija näkee mitä haluaa  –  vähän niin kuin  elämässäkin. Kun kiinnostuu jostakin ja suuntaa siihen tietoisesti huomionsa, siitä alkaa tulla tärkeää. Ja kun asia on muuttunut itselle tärkeäksi, siihen jälleen kiinnittää enemmän huomiota. Huomio voimistaa tärkeäksi koettua asiaa. Tämä pätee tietysti muuhunkin kuin metsään. Mielensä avulla ihminen luo ja rakentaa omaa todellisuuttaan. Kannattaa siis huomioida hyvää.

Metsässä vaeltajat hengittävät yhteistä metsän ilmaa ja kohtaavat ”objektiivisesti” ottaen samat asiat, mutta näkevät ne kuitenkin eri tavalla. Yksi tutkii eläinlajeja, kettuja, oravia ja lintuja, nimeää niitä, laskee ja luettelee. Toinen katselee puita, niiden ikää ja kasvun etenemistä, värien vaihtumista, lehtien, oksien, rungon ja juuriston muotoja, pahkoja, koloja, viiltoja ja vääntymiä. Kolmas miettii metsän hyötyjä, paljonko tästä saisi puukuutioita, mitä tästä voisi rakentaa ja miten laittaa marjat ruuaksi. Joku rakastaa liikkumista, vaeltamista rinkkansa kanssa puiden katveessa. Jollakin on unelma kokea aito ja alkukantainen metsä, jossa ihmisen askelta ei ole nähty koskaan.

Metsän henget ja jumaluus

On myös niitä ne, jotka menevät metsään henkien vuoksi. Metsän henget ovat muinaista siperialaista, mutta myös suomalaista mytologiaa. Meillä tunnetaan maahisia, menninkäisiä, metsän keijuja ja muita ihmeolentoja. Ne ovat todellisia ja aitoja ihmisen mielen tuotteita.  Jos niihin metsässä vaeltaessaan kiinnittää riittävästi huomiota, ne muuttuvat todellisiksi. Silloin niitä näkeekin.

Jotta henget tuntisi, on kuljettava tietoisesti niin että voi ottaa vastaan metsän puhetta. Tietoinen läsnäolo puiden, pensaiden, mättäiden ja oksien keskellä on luonteeltaan mietiskelevää, meditatiivista. Voisi jopa puhua metsämeditaatiosta.  Sammaleen pehmeydessä ja puiden suojassa ajatusten harhailu vähenee, pysähtyy ja mieli hiljenee tajuamaan todellisuuden jossa ihmisolio on yksi luonnon pisara.

Katson eteen, taakse, oikealle, vasemmalle, ylös ja alas  ja olen tukevasti kiinni massa, puissa ja ilmassa. Elämässä luonnon kanssa. Tämä on metsämeditaation parasta antia. Siperialaisessa metsässä kävely tuo siihen oman lisänsä. Sembramänty muistuttaa vuosituhantisesta siperialaisesta perinteestä hoitaa ihmistä puiden avulla. Se on metsäterveyttä. Laajaa, myyttistäkin. Kaiken kaikkiaan kiehtovaa.

Siperian taigassa asuu myös jumaluus. Täällä uskotaan sembramännyn jumalaiseen kykyyn eheyttää ja parantaa.  Kun itkevä tuuli vinkuu kallioissa, voi antaa tuskantuulien puhaltaa ja vaihtaa ummehtuneen ahdistusilman raikkaaseen, vapauttavaan pranaan, joka vaeltaa aaltoina kasvoilla ja hartioissa.

Sembramänty, pyhä puu välittää tätä elämänhenkeä. Sen parantavat siemenpähkinät, havisevat oksat ja pehmeät neulaset levittävät terveyttä, rauhaa ja levollisuutta ihmiseen.  Sembramäntymetsässä tuntuvat shamanistiset henget. Siellä vallitsee hiljaisuus, levollisuus ja rauha.  Tuuli soi ja veden henget leijuvat metsäpurojen yllä.

Hämyinen koski taigassa.

Sumujen silta.

Pähkinästä oljyä ulkoiseen ja sisäiseen käyttöön

Kävystä saatavista sembramännyn siemenpähkinöistä valmistetaan öljyä.

Sembramäntyöljyä.

Siemeniä  myös syödään pelkiltään joko kuorittuina tai kuorimattomina, jolloin niitä mutustellaan kuin orava ja rikotaan hampailla pienen siemenpähkinän kuori ja kaivetaan siitä esille maukas ydin.  Vaatii taitoa ja tekniikkaa saada sembramännyn pikkuisesta pähkinästä ydin kokonaisena esiin. Siemeniä voi pinjan siementen tapaan lisätä ruokiin, esimerkiksi, salaattiin, puuroon, jogurttiin tai mysliin.

Sembramännyn siemenpähkinät.

Sembramäntyjä kasvaa kaikkialla Siperiassa. Suomessa puuta ei ole luonnonvaraisena, mutta se kasvaa istutettuna  monin paikoin puistoissa ja pihoissa. Kävyt kehittyvät eri kokoisiksi riippuen siitä, missä päin laajaa Siperiaan maata  puut kasvavat. Herkullisista ja terveellisistä siemenistä siperialaiset ovat kaalin ohella  saaneet muinoin kaikki talvisaikaan tarvitsemansa hivenaineet ja vitamiinit.

Siementehdas metsässä

Luonnollisella tavalla sato korjataan siten, että kävyt kerätään puun juurelta. Teknisemmässä ja tehokkaammassa sadonkorjuussa runkoa kopistellaan isolla pitkävartisella puunuijalla ja tiputellaan kävyt alas.  Tämä on siperialaisoppaamme mukaan kuitenkin luonnonvastaista.

Se vaurioittaa puun runkoa ja saattaa tehdä kuoreen haavoja, mikä sotkee puun tasapainoa ja nopeutta sen  vanhenemista. Harmi, että ihmiset eivät jaksa odottaa käpyjen luonnollista putoamista, vaan nuijivat ne alas joskus vähän raakoinakin siementen erottelumyllyyn ja lopulta ihmisten suihin.

Luonto-opas Maria (vas.) harmittelee, että ihmiset eivät jaksa odottaa käpyjen tippumista itsestään. Ljudmila tulkkaa.

Metsään on tapana kyhätä pieni ”teollisuuslaitos” sembramännyn käpyjen käsittelemiseksi. Kävyt kootaan myllyn tapaiseen laitteeseen, jossa ne rikotaan ja sen jälkeen kynnen muotoiset osaset siirretään isoon sihtiin jota heiluttamalla ja täristämällä  erotetaan itse pähkinät kävystä. Tulokseksi saadaan pieni määrä pähkinöitä ja valtaisa kasa kuoria.

”Käpytehtaassa” erotellaan terveelliset siemenpähkinät sembramännyn kävyistä.

Hyötymetsä on tärkeä asia.

Mutta toisaalta, kun lopetan metsän tarkkailun ja vain heittäydyn kokemaan, tuntemaan,  aistimaan ja haistamaan hiljaisuuden, kuulemaan metsän oman äänen ja näkemään sen mystisyyden, vasta sitten metsä on minulle todellinen.

Siperialainen metsä on.

Siperian koivumetsää – muistuttaa suomalaista.

©Liina Keskimäki