Epämääräinen autius, johon heräsin varhain, haihtuu metsässä lokakuun viimeisen päivän nousuun. Puut eivät hämärässä oikein tiedä, asettuako jo talveen vai jatkaa vielä syksyä.
Neulaspuut seisovat vakaina ja lehtipuut, suurimmaksi osaksi jo ilman lehtiä, havisevat mutta melkein äänettömästi. Havina enemmänkin tuntuu kuin kuuluu.
Viileys levittäytyy kasvoille. Saappaat uppoavat sammaleeseen. Sinne imeytyy sisäinen autiuskin. Se muuttuu avaruudeksi. Tilalle tulee ilmavaa ja lämmittävää henkeä.
Aurinko nousee. Kymmentuhatvuotiselta harjulta näkee hyvin, kuinka se hiipii talojen takaa iloksemme. Nyt se on jo kattojen yläpuolella. On lokakuu, mutta aurinko paistaa!
Nojaan puun runkoon. Tähyilen latvuksia ja kysyn ”Kuka minä olen?” Vastaukseksi ei tule sosiaaliturvatunnus, asuinpaikka, koulutus tai sosio-ekonominen asema. Olenko puu?
Juurevasti seison tässä mieleni laajassa maisemassa. En ole poikkeus, vaan sääntö. Ihminen on aina ollut tällainen. Hän on ruokkinut ja suojannut itseään, jälkeläisiään ja heimoaan. Hän on myös pohtinut itseään, ympäristöään ja paikkaansa maailmassa ja kurkottanut arjen ja maallisen elämän tuolle puolen, taivaisiin. Tuonne ylös, puiden latvojen taakse.
Hän on sivistänyt itseään.
Ajattelen tänään, että sivistyksen etuvartiossa seisovat ne, jotka tuntevat ja osaavat puut.
Ihminen, joka osaa valmistaa puusta jotakin hyvää ja kaunista, on sivistynyt. Taloja, ovia, ikkunanpieliä, huonekaluja, soittimia, lusikoita ja muuta.
Sivistystä on myös puiden halaus ja niiden rakastaminen. Puu itse on sivistys.
Muutun ehkä joskus puuksi. Toivottavasti.
