Tag Archive | ilo

Löydänkö Bushmannin sisältäni?

Benin, osa 7.

”Mitä teemme bushamanneille ulkoisessa maailmassa, teemme itsellemme sisäisesti.”

Majapaikassani Villa Karossa, Grand Popossa (Benin, Afrikka) on pieni kirjasto, johon stipendiaatit ovat jättäneet tuomiaan kirjoja.  Löysin Uhkaretken tuntemattomaan.

Villa Karon kirjastoSe on Laurens van der Postin (1906-1996) vuonna 1953 suomeksi julkaistu  matkaseikkailujen tarina ja samalla kertomus yhden ihmisen arvomaailman muutoksesta ja henkisestä kasvusta. Sielullinen täyskäännös miehen elämässä seurasi hänen kokemistaan ulkoisista koettelemuksista sekä rohkeasta tutustumisesta omaan sisäiseen maailmaansa.

Kirjailija vertaa eräässä haastattelussaan spontaania, vaistonvaraista ja intuitiivista puolta itsessämme bushmanneihin, Etelä-Afrikan yhteen uhanalaiseen alkuperäiskansaan ja sen luonnonmukaiseen elämäntapaan. Rationaalinen puolemme on Laurensin ajattelussa eurooppalaisuutta.

Tähän ”bushmanniuteen”  Laurens viittaa myös kirjassaan Uhkaretki tuntemattomaan. Mitä ilmeisimmin hän on tutustunut C.G. Jungin psykologiaan.

Etelä-Afrikassa varhaisvuotensa viettäneen kirjailijan perheessä oli lastenhoitajana  sympaattinen bushmanninainen.  Hän ja koko kasvuympäristö ruokkivat lapsen luontosuhdetta sekä mielikuvitusta. Pojasta kasvoi eurooppalainen afrikkalaisin maustein.

Kirjassaan Laurens kuvaa lapsuuden ja nuoruuden Afrikan tunnelmiaan,  aikuisiän rankkoja kokemuksia japanilaisten vankileirillä toisen maailmansodan aikana sekä 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa  tekemiään Afrikan matkoja.

Kaltaistemme joukossa

Kirjan ydinsanoma ihmisenä elämisestä kaltaistemme joukossa on ajankohtainen edelleenkin, yli 60 vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen.

Laurens ”havahtui” japanilaisten vankileirillä Jaavalla.  Parin vuoden aikana ehti tapahtua paljon.  Hän kertoo karmaisevasti järkyttävästä teloitusnäytelmästä, joka järisytti hänen maailmansa.  Vangit vietiin kentälle, jossa he joutuivat seuraamaan raakaa vankitoverin murhaa (josta en halua kertoa tässä yksityiskohtia).  Laurens  oli malarian heikentämässä kunnossa. Mutta kun hänen vierellään seissyt mies joutui shokkitilaan kolkkoa näytelmää katsoessaan, hän sai jostakin voimaa ottaa tämä syliinsä ja pitää häntä jaloillaan. Japanilaiset vartijat olisivat vieneet maahan kaatuneen vangin ”jonnekin”.

Tuona kauhun hetkenä Laurens tunsi syvää ja pyyteetöntä läheisyyttä. Pitäessään pystyssä pyörtymäisillään olevaa kohtalotoveriaan, hän teki elämänsä ratkaisun.  Jos hän selviäisi hengissä leiriltä, hän ei enää eläisi itsekästä oman uran ja oman edun elämää. Hän pyrkisi toiminnallaan ja työllään luomaan yhteisyyttä ja läheisyyttä ihmisten välille ja auttamaan muita.

Kun sotavangit teloitusesityksen päätyttyä palasivat tyrmään, aluksi he iloitsivat oman henkensä säilymisestä.  Sitten tietoisuuden valtasi ajatus, että seuraavia uhreja olisivat juuri he.  Synkkämielisyys, ahdistus ja pelko laskeutuivat vakilaan. Yhtäkkiä Laurens tunsi, että hänen täytyi jotenkin auttaa tässä ahdingossa.

Paviaanit ja leijonat  avuksi

Hän alkoi puhua Afrikan luonnosta ja eläimistä, metsistä, tasangoista ja jylhistä, vapaista vuorista. Hän puhui ja puhui. Ja sai tuntikausia afrikkalaistarinoita kerrottuaan tunnelman rauhoittumaan. Iltapäivän teurastusnäytelmän nostamat tuomiopäivän merkit haihtuivat  hitaasti.

Laurensin Afrikan poikavuosien nyt uudelleen syntyneet näyt paviaanien, elefanttien, sarvikuonojen ja leijonien seikkailuista auttoivat. Ne toivat pikku hiljaa tyyneyttä takaisin.

Pen9 paviaani edestä päin pakattuSilloin hän oivalsi, kuinka syvä ja elämää vahvistava Afrikka bushmanneineen hänen veressään oli. Se muistutti kaikkien ihmisten samankaltaisuudesta.  Ja kaiken elävän yhteenkuulumisesta.

Muistot palaavat

Laurens vapautui sotavankeudesta. Seitsemän vuotta myöhemmin hän matkusti Afrikkaan, tällä kertaa töihin Englannin viranomaisten  pestamaana.  Sodan kauhut olivat jääneet taakse ja elämä alkoi rakentua uudelleen.

Upeissa itäisen Afrikan maisemissa työryhmänsä kanssa vaeltaessaan hän tunsi itsensä kuitenkin käsittämättömän masentuneeksi. Mitään ulkoista syytä ei pitänyt olla. Mikä oikein kiikasti?

Hän oli kiipeämässä Itä-Afrikassa Njassa-järven lähellä olevalle vuorelle.  Huipulle päästyään hän totesi, että oli sunnuntai. Yhtäkkiä hän muisti, mikä merkkipäivä, mikä vuosipäivä se oli. ”Minusta tuntui kuin olisivat muistojen aitan valtavat pariovet lennähtäneet selälleen ja masentumiseni vyöryi kirkkaaseen auringonvaloon”.

Hän oli unohtanut vankivuosina kokemansa.

Se onkin yleistä, kun ihminen kohtaa sietämättömiä asioita. Unohdus tulee apuun. Mieli sulkee pahan ulkopuolelleen.

Nyt Laurensin tajuntaan nousivat sodan jälkeen mielestä kadonneet Jaavan karmaisevat muistot. Hän kirjoittaa:

”Mutta sisimmässämme on jokin,  joka ei unohda niin helposti, sydämellämme ja syvimmällä minuudellamme on oma tahtonsa ja omat tiensä, ja on olemassa vuosipäivä, jotka ne haluavat muistaa olipa tietoinen suhtautumisemme mikä tahansa.”

Muistaminen toi kauhun ja pelon tunteet pinnalle. Se oli raskasta uudelleen muistamista. Mutta sen jälkeen alkoi virrata niin syvän onnen ja helpotuksen tunteita, että kyyneleet tulvivat Laurensin poskille keskellä afrikkalaista vuoristomaisemaa. Vuoren kupeessa hän tunsi yhteisyyttä Afrikan luontoon, omaan historiaansa ja kaikkiin ihmisiin.

Hän oivalsi, että kaikissa armeijoissa ja muissa väkivaltakoneistoissa ihmiset pakotetaan sivuuttamaan todellisuus eli se, että elämme kaikki tällä maapallolla ihmisinä kaltaistemme joukossa.

Kun tuo kaltaisuus sivuutetaan, syntyy ”ulkopuolisia, vieraita ja vihollisia”.

Mikä tahansa väkivaltakoneisto toimii aina vailla yhteyttä ihmisyyteen. Japanilaiset teloittajat eivät tienneet, mitä he tekivät. He tosin luulivat tietävänsä. He luulivat tekevänsä oikein kuvitellen täyttävänsä velvollisuuttaan jalosti, mutta todellisuudessa tekivät väärin.  Laurensin mielestä heidän tietonsa itsestään ja elämästä oli harhainen.

Harha syntyy juuri itsemme riittämättömästä tajuamisesta.  Se syntyy olemuksemme yhden osan – laskelmoivan  ja arvioivan rationaalisuuden – korottamisesta ihmisyyden kokonaisuuden yläpuolelle.

Tätähän tapahtuu nykyisinkin kaikkialla, kuten politiikassa, bisneksessä ja tekniikkauskossa.

Ylipäänsä on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että jokaisessa meissä on sekä pimeä että valoisa puoli, tiedostamaton ja tietoinen, tuska ja onni vierekkäin.

Sodat, väkivalta ja ”vääränlaisten” ihmisten hyljeksintä liittyy Laurensin kirjassa juuri siihen, että hallitsemattoman bushmanninsa kieltäminen johtaa helposti rikan näkemiseen toisen silmässä, vaikka omassa silmässä olisi malka.

Kieltäminen voi johtaa myös turhaan itsensä mitätöintiin, ja tämän seurauksena siihen, että ihminen ei enää ohjaakaan itse omaa elämäänsä, vaan sitä ohjaa jokin muu, kuten lakkaamaton ulkoisen hyväksynnän etsintä tai virheellinen luulo omasta ”vääränlaisuudesta”.

Siksi ymmärtämisen, myötätunnon ja sopusoinnun työ on aloitettava itsestä.

Pojat kanootissa.

Pojat kanootissa.

Kärsimys ja rohkeus muutosagentteina

Kaksi asiaa – kärsimyksen kokemus (eri syistä eri ihmisillä)  ja rohkeus katsoa rehellisesti itseään ovat monesti tienviittoja, jotka johdattavat totutuilta ja turvallisilta poluilta etsimään uutta,  eheämpää ja syvempää maailmankuvaa sekä uuta, toisenlaista tietä omalle elämälle.

Henkistä muutosta edeltää monesti juuri yksilöllinen sielun kärsimys. Parhaassa tapauksessa sitä seuraa vapauttava oivallus, kuten kävi Laurensille.

Ylipäänsä, tärkeimpiin elämää ja ihmisyyttä koskeviin kysymyksiin on etsittävä  vastauksia muualta kuin rationaalisuudella kuorrutetusta materian ja ”objektiivisen” tiedon maailmasta.

Tämä ei ole tiedon tai tieteen vastaisuutta.  Päinvastoin,  se on halua ymmärtää tiede yhtenä elämän osa-alueena pyrkimykseksi aitoon totuuden etsintään ja uuden, selittämättömän  tutkimiseen. Tällainen tiede ei tyydy vain määrälliseen ja vertailevaan mittaamiseen, vaan se soveltaa etsinnässään erilaisia ”tietämisen” lajeja ja monenlaisia teorioita ja tutkimusmetodeja.

Tuuli ja Grand Popon rytmisoittajat.

Tuuli ja Grand Popon rytmisoittajat.

Tämä ei myöskään ole kärsimyksen idealisointia (”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”). Päinvastoin, se on ymmärrystä siitä, että jokaisella meillä on omat ja hyvin erilaiset taakkamme. Ihan jokaisella.  Jokainen myös luo niistä oman tulkintansa, oman kertomuksensa. Näin luomme oman elämämme musiikkia aina uudestaan ja uudestaan. Sävellämme ikiomaa sinfoniaamme!

Hienoa, että sinun, minun ja meidän kertomuksemme auttavat tajuamaan omaa sisäistä bushmanniamme. Uskon, että näin käy, jos uskallamme kohdata haavoittuvuutemme ja omat demonimme ja ryhdymme antamaan anteeksi niin itsellemme kuin niillekin, joiden ajattelemme meitä loukanneen.

Villa Karo.

Villa Karo.

En tiedä, löydänkö bushmannini  tällä matkalla. Mutta sen tiedän, että Beninin viikot tulevat vaikuttamaan elämääni.

Kaikki täällä on niin erilaista.

Kirja

Laurens van der Post. Uhkaretki tuntemattomaan. Gummers. Jyväskylä 1953. Alkuteos Venture to the interior.1951.

Lisko Villa Karon pihapuussa.

Lisko Villa Karon pihapuussa.

Tuli kevät tupahamme

Talvi rannassa

Aamun nousevaan hetkeen sisältyy kaikki. Auringossa lepäävä, lumipeitteinen järvenselkä ja lähipuissa livertävät helmikuun linnut. Nytkö ne jo palaavat? Hanki rapisee askelten alla ja alakulo vaihtuu sydämen riemuksi.

Talvi kääntyy kevääksi. Sen tuntee joka solullaan tällaisena aamuna. Jalka nousee keveästi. Tuntuu kuin ilo virtaisi suoraan rintaan kirkkaalta sinitaivaalta ja huurteisten puiden takaa metsän reunalta.

Jään nyt blogitauolle, mutta sitä ennen haluan kertoa tunnelmiani tällä kansannaisen runolla:

Tuli kevät tupahamme, auringon armahat säteet
pesän laittoi permannolle, ikkunat ilosta itki.

Minä ja mieleni matala istuimme ikävissämme
uuninpankolla pakanat, siinä kupees kuhjotimme,

kunnes kummat huomasimme leikit lempeän säteilyn,
lämmön sipaisun suloisen, valon sieluhun soluvan.

Silloin heräs herkkä mieli, aukoi sielu akkunoitaan.
Jäät ne suhisten sulivat, kilvan purot pulppusivat

sielusta sumentuneesta, kilvan purot pulppusivat,
kirpos kieli kiittämähän, laulaen ylistämähän.

Minä vainen vanha nainen etsin sukseni esihin,
läksin hiihtoharjoituksiin auringon kehrän keralla.

kiitosmielen kantamana auringon kehrän keralla
valo tulvi vastahani, sumuna suli suruni.

Miljoonain lumikiteiden, kirkkaiden, kimalluksessa
valo tulvi vastahani, sumuna suli suruni.

Runo
Senja Holopainen, Tuli kevät tupahamme

Näissä tunnelmissa blogi jää tauolle toukokuuhun.
Mukavaa kevään tuloa!

Apeus haihtuu hangen alle

Apeus imeytyy maahan lumen alle.

Apeus imeytyy maahan lumen alle.

Joskus apeus nousee mieleen ja tuntuu kehossa.  Siitä huolimatta, että tiedän syvällä sisimmässäni pulppuavan iloisen lähteen olevan totta.  Rakastan maailmaa mukaan lukien itseni. Silti alakulo ilmaantuu aika ajoin.

Tilaa voisi kuvailla sanoin mitättömyys, voimattomuus, turhuus ja oman elämän tarkoituksettomuus. Joku ehkä kutsuisi sitä masennukseksi, mutta apeudessani en koe olevani masentunut, vaikka tunnetila on kyllä pääasiassa melankolinen. Siinä on autiutta, eksistentiaalista ahdistusta ja surua.

Aikaisemmin sivuutin tällaisen hiipivän raskasmielisyyden touhuilulla.  Ja toimihan se. Aikansa. Ryhdyin tehtäviin, projekteihin ja hankkeisiin, suunnittelmiin ja toteutuksiin.  Järjestin ja osallistuin.  Ei siinä sitten ehtinyt olotilojansa tunnustella. Sitten tämä touhu-lääke lopetti vaikutuksensa, ei toiminutkaan, vaan aiheutti entistä enemmän apeutta.

Nyttemmin alakulon vihjatessa itsestään etsin toisenlaisia lääkkeitä. Pysähdyn, hiljennyn ja olen paikallani. Annan tunnetilan tulla ja seuraan mitä kehossani ja ajatuksissani tapahtuu. Jos on mahdollista, menen metsään. Siellä asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin mieleni avaruudessa.

Metsäinen tila huojuu. Tuuli huuhtelee poskiani ja jäätäviksi käyneet lumipisarat iskevät hartioihin. Liukastelen puoliksi lumen alle hautautuneilla, huurtuneilla lehdillä ja elän alakuloani kaikin aistein. Näen, kuulen, maistan ja haistan melankoliaa. Aistin  kehomielelläni eli sillä osalla itseäni, joka ei jaa kehoa ja mieltä eri ilmiöiksi. Aistin minuuttani metsässä. Koen sisäistä avaruutta, puustoa, maastoa, kivenkoloja, taivasta,  jalkapohjiani ja päälakeani samanaikasesti.

Siellä jossain se apeuskin luuraa. Esillä ja samanaikaisesti tavoittamattomissa omissa loukoissaan.

En etsi suojaa puista, vaikka ne selvästikin tarjoutuvat  turvakseni. (Kiitos siitä.)

Annan asioiden olla juuri sillä tavalla kuin ne sillä hetkellä ovat.

Surumielisyyteni muuttaa koko ajan muotoaan.  Se tuntuu rintakehässä paineena, palleassa puristuksena, lantiossa jännityksenä ja toisena hetkenä päässä epämääräisenä tärinänä ja jaloissa väsymyksenä.

Kehotuntemukset vaihtavat paikkaa ja sekoittuvat keskenään. Alan aistia surua, kipua ja menetyksen tuskaa. Ne ovat minussa täytenä metsän keskellä. Elämän historianikin häivähtää mieleen, mutta en lähde nyt pohtimaan ja analysoimaan tapahtumia, ratkaisujani tai elämän käänteitä. Nyt ei ole tarvis  juuttua menneeseen. Olen tässä ja nyt.

Metsäpolku luminen  2013-10-19 15.30.11

Jatkan kävelemistä metsäpolulla. Otan vastaan tunteita, tunnelmia ja mielikuvia. Katselen omaa matkaani kuusten, mäntyjen, lehdettömien koivujen ja haapojen lomassa.

Kävelen ja kävelen.

Vähitellen, hyvin hitaasti, pikku hiljaa alakulo liukenee hämyiseen ja kalseankylmään ilmaan. Peittyy lumeen.

Annan apeudelle mahdollisuuden levätä noiden talvisiksi muuttuneiden kuusten ja mäntyjen katveesssa.  Ehkä se haluaakin hankien peittoon, pois tästä, irti minusta. Tarkkailen synkkämielisyyttäni.  Yritän olla voivottelematta ja päivittelemättä. Ainoastaan tarkkailen.

Jatkan kulkuani. Ylämäkeä noustessani hengästyn hieman. Se on hyvä asia. Ilmavirran mukana saan sisääni metsän henkeä, pranaa, elämän voimaa. Saan aivoihini happea, lihaksiini energiaa, luihini kestävyyttä ja ennen kaikkea mielelleni kevennystä. Sielu avartuu ja mieli vapautuu.

Mäen päälle päästyäni huohotan ulos sisältäni kaikki ikävät asiat. Menninkäiset viekööt ne mennessään kivien koloihin, metsän peittoon ja hangen alle. Metsänhenget opastavat menninkäisiä. Ne tietävät miten alakulo taltutetaann.

Jokaisella sisään hengityksellä tilalle tulee valoa, iloa ja rakkautta.

Niistä rakennan tämän päivän todellisuuteni unohtamatta kuitenkaan hangen alla pian nukkuvaa apeutta.  Tarkkailen. Olen yhteydessä siihen, mutta katselen sitä ikään kuin hiukan etäältä. Tarkastelen, miltä se näyttää hiipiessään lumen alle.

Olen koko ajan yhteydessä myös läsnä olevaan metsään, tähän luontoon, maailmankaikkeuteen ja itseeni. Minuuteni arkistossa on kaikenlaisia tunteita, nykyisiä, menneitä sekä tulevia. Myös niitä, jotka ovat vasta idullaan.

Tarkkailen kaikilla aisteilla. En järjellä. En rationaalisesti.

Synkkämielisyys hiipuu, katsanto laajenee, näkökulma muuttuu. Havaitsen olemiseni koko rikkauden ja vivahteikkuuden. Vain itsestäni riippuu, mitä asioita tahdon havaita eli mille asioille annan ajattelussani etusijan. Voin valita. Voin suunnata ajatteluani, joka pikku hiljaa vaikuttaa myös mielentilaani. Tämä on itseterapointia. Metsäterapiaa – forest therapy.

Päätän olla rehellinen itselleni ja myöntää, että en voi olla aina, joka hetki onnellinen. Minussa on se tummempikin puoli, joka sisäisen puheen saattelemana yrittää kammeta kehomieltäni negatiivisuuteen. Pyydän tätä tummaa apeus-puhujaa pitämään pienempää meteliä pääni sisässä. Pyydän metsältä apua.

Meteli hiljeneekin ja niin tulee tilaa vitaalisuudelle, hilpeydelle ja voimalle. Näen selkeämmin, koen syvemmin, ymmärrän laajemmin. Vireydyn.

Joskus apeudesta vireyteen -prosessi etenee nopeasti ja vaivatta. Toisinaan pitää tosissaan ponnistella ja käyttää paljon henkistä energiaa näkökulman muuttamiseen.  Ja aina se kannattaa. Metsä on hyvä mielialalääke.

Jäätyy.

Jäätyy.

Sivistynyt puu

Metsää

Epämääräinen autius, johon heräsin varhain, haihtuu metsässä lokakuun viimeisen päivän nousuun. Puut eivät hämärässä oikein tiedä, asettuako jo talveen vai jatkaa vielä syksyä.

Neulaspuut seisovat vakaina ja lehtipuut, suurimmaksi osaksi jo ilman lehtiä, havisevat mutta melkein äänettömästi. Havina enemmänkin tuntuu kuin kuuluu.

Viileys levittäytyy kasvoille. Saappaat uppoavat sammaleeseen. Sinne imeytyy sisäinen autiuskin. Se muuttuu avaruudeksi. Tilalle tulee ilmavaa ja lämmittävää henkeä.

Aurinko nousee. Kymmentuhatvuotiselta harjulta näkee hyvin, kuinka se hiipii talojen takaa iloksemme. Nyt se on jo kattojen yläpuolella. On lokakuu, mutta aurinko paistaa!

Nojaan puun runkoon. Tähyilen latvuksia ja kysyn ”Kuka minä olen?” Vastaukseksi ei tule sosiaaliturvatunnus, asuinpaikka, koulutus tai sosio-ekonominen asema. Olenko puu?

Juurevasti seison tässä mieleni laajassa maisemassa. En ole poikkeus, vaan sääntö. Ihminen on aina ollut tällainen. Hän on ruokkinut ja suojannut itseään, jälkeläisiään ja heimoaan. Hän on myös pohtinut itseään, ympäristöään ja paikkaansa maailmassa ja kurkottanut arjen ja maallisen elämän tuolle puolen, taivaisiin. Tuonne ylös, puiden latvojen taakse.

Hän on sivistänyt itseään.

Ajattelen tänään, että sivistyksen etuvartiossa seisovat ne, jotka tuntevat ja osaavat puut.

Ihminen, joka osaa valmistaa puusta jotakin hyvää ja kaunista, on sivistynyt. Taloja, ovia, ikkunanpieliä, huonekaluja, soittimia, lusikoita ja muuta.

Sivistystä on myös puiden halaus ja niiden rakastaminen. Puu itse on sivistys.

Muutun ehkä joskus puuksi. Toivottavasti.

Latvojen yllä

Elokuu meni, tulee syyskuu

Kaurapellon pientareella Pyörylän kylässä Jaalassa elokuun viimeisenä päivänä vuonna 2013.

Kaurapellon pientareella Pyörylän kylässä Jaalassa elokuun viimeisenä päivänä vuonna 2013.

…pyydä minut aamuteelle
anna vettä kuihtuneelle
nyt on elokuu ja minä olen viljaa…

Juice Leskisen sanoin  ”En ilosta itse, en surusta itse, jos itken, niin itken muuten vaan”. Elokusssa aloin kaihota hupenevaa kesää. Ja samalla sydän auki leyhähtelen syksyä kohti kellantäyteiseen luontoon, joka pursua energiaa.

Kyyneleillä kerron monta tositarinaa itselleni. Kuin Tammerkoski kastelisi poskeni.

Joku kaunis hetki menneisyydestä virkoaa, kun haistan kaurapellon tuoksun, kuulen metsän musiikkia ja näen järven pinnan. Niissä soittaa hiljaisuus. Se kaikuu riemun huutona sisälläni.

Ja tulee sitten kyyneleinä ulos.

Syy on jossain syvällä, sanojen ulottumattomissa. Annan sille paremman putteessa nimeksi  ”muuten vaan”.  Hyvä itku se on. Vapauttaa, armahtaa, elähdyttää. Tuo takaisin sumentuneen nykyisyyden. Kirkastaa. Valaisee.

Nyt sataa.

Lisää puhdistavaa itkua!

Laulan, hyräilen ja rallattelen

Mistä muualta voi löytää sen laulun,  jota kipeimmin kaipaa kuin itsestään?

Laulun lahja on meillä kaikilla. Jokainen lintu visertäää, piipittää ja sirkuttaa sille ominaisella äänellä. Yksi korkealta ja kovaa, toinen tuskin kuuluvasti. Marraskuun metsässä korviin ei kantaudu lintujen liverrystä. Toisin on kesäkuun alussa, kun pikkulintuparvi aloittaa kaikuvan konserttinsa jo aamuyöllä.

Laulaa voi myös mielessään – ilman ääntä, mikä on yhtä aitoa kuin ääneen lurittelukn. Sointi, rytmi ja väreily löytyvät sisältä.  Laulaminen on yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Mutta ihminen voi joskus hukata oman äänensä. Silloin on hyvä saada laulu takaisin.

Tässä yksi tarina.

Etsiessäni omaa lauluani olen nukkunut kauan. Vuosikausia. Olen uinunut syvää unohduksen unta, joka huuhtoo syrjään paljon taakkoja. Niitä, joita kukaan toinen ihminen ei voi minulta pois ottaa. Mutta kun alan herätä, olen järkyttävässä epävarmuuden tilassa.  Taidan olla masentunut. Sisäinen vapina pelottaa. Olenko tuomassa ja tahtomassa taakkojani takaisin?

Miten oikein ollaan hereillä? Miten paljon pitää olla valveilla tajutakseen, että kuorma on ehkä osa minua, että sitä on ymmärrettävä jaksaakseen kantaa, tai että voin keventää sitä.  Itse, oma-aloitteisesti, mutta kanssaihmisten tuella.

Kuormalla voi tietysti olla jokin merkitys. Kuten sellainen, että ihminen oppii  laajakatseisemmaksi, suvaitsevammaksi ja lempeämmäksi. Tai itsenäisemmaksi ja vapaammaksi, jos vaikka huomaa kantaneensa toistenkin lasteja. Niitä, joista Martti Siirala käyttää osuvasti nimeä taakkasiirtymä.  Tärkeää voi olla myös sen oivaltaminen, että jos elämä sujuisi aina itse viimeistellyn käsikirjoituksen mukaisesti, saattaa olla, että maailmassa olisi vieläkin enemmän kylmyyttä ja kalseutta kuin nyt on.

Mitähän taakkoja tässä kannetaan?

Epävarmuuden (masennuksen) tilassani, unen ja valveen rajamailla vaistoan oikean kulkusuunnan, mutta en keksi mitään järkevää keinoa muuttaa totuttua reittiä. En edes pysty liikkumaan.

Monenmoiset riippakivet, syyllisyys, tekemättömät työt ja toimet ja ainainen sisäinen napina painavat. Ne roikkuvat ajatuksissa.  Ajatukset  yksinkertaistuvat kehäpäätelmiksi.  Kärsin. Kutistun. Tiedän, että on tehtävä jotakin, mutta en tiedä mitä. Yritän laulaa, mutta kurkku on tukossa. Ponnistelen tietämättömyydessä. Kellun tyhjän päällä. Väsyttää.

Uupuneena menen aina uudestaan ja uudestaan nukkumaan. Uinuessa unohdan. Monesti olen heräämäisilläni ja virittelen säveltä, mutta pian vaivun taas unten maille.

Kunnes lopulta havahdun siihen tosiasiaan, että eteeni kannetaan kukkuraisia astioita virvoitusta, virkistystä ja valaistusta.

Katson pää täynnä ihmetystä maailmaa ja itseäni ja sitä muutosta joka on tapahtunut – melkein itsestään. Vai auttoiko joku?

Herää, nainen!

Kelaan vähän taakse päin. Erään kerran shaamanimatkalla punaruskea kettu pehmeine, tuuheine häntineen hiippailee vastaan. Se pysähtyy, asettautuu viereeni valtaistuimelleni jossain korkealla maan ja taivaan välissä ja vilkaisee ketunsilmillään minuun veikeästi. Sitten se katsoo kaukaisuuteen ja hymyilee.

Istutaan siinä hiljaa vieretysten. On jotenkin ylvään leppoisa olo. Yhtäkkiä ketun häntä pamahtaa tupsahtaen kasvoihini. Hämmennyn. Kettu lausahtaa kovalla äänellä: ”Herää, nainen!”.  Ohhoh. Pelästyn. Mitäs tämä nyt on?  Nähdään taas, Repolainen virkkaa lempeästi ja häipyy. Hännän tuntu jää poskelle.

Alan pikku hiljaa palata matkaltani tähän todellisuuteen.

File:Fuchs Profil.jpg

Kettu.

Mietin ketun kertomaa. Kääntelen sitä niin & näin. Tajuan, että on hyvä kuunnella eläimiä, luontoa, metsää, ihmisiä. Silittää kissaa, taputtaa koiraa, halata puita, koskettaa ihmistä. Avata sydämensä lapsille, nuorille, aikuisille ja vanhoille. Pyytää apua, kun tuntee sitä tarvitsevansa.

Sitten herään. Olen valveilla. Eikä enää nukuta.

Aika kuluu ja uudistun joka päivä. Taakat kevenevät. Jos olin eksyksissä, nyt olen melkein turvassa. Jos olin poissa, nyt olen lähes läsnä.

Ryhdyn jakamaan kuormiani, joita pidin tiukasti itselläni pelätessäni menettäväni kohteet, joissa riipuin, kun en nähnyt metsää enkä puita. Kun vaeltelin männikössä silmät kiinni ja aistit ummessa. Enkä ottanut apua vastaan.  Kun valehtelin itselleni tietoisesti tai tiedostamatta, että pärjäsin. Valhe väsytti. Siksi piti koko ajan nukkua.

Vihdoin herättyäni, kun painolastini muuttuvat voimakseni, tapahtuu ihmeitä. Alan kuulla musiikkia. Säveliä, sointuja, sisäistä ääntä. Helinää, joka avaa tien taivasta myöten. On kuin ilokivellä istuisi ja vastaanottaisi mahtavaa konserttia. Omaehtoista musiikkiterapiaa. Ikiomaa laulua,  joka virtaa pakottomasti minun ja maailman välillä. Elämän oopperaa, iskelmää, virttä ja joikua. Kajauttelen biisejä vapaasti, tietoisesti ja täysin rinnoin.

Hyräilen eksyneille, väsyneille, kuormien alla kulkeville, murheellisille ja masentuneille – ääneen ja hiljaa mielessäni pyynnön paremmasta. Myös iloisille ja elämää täynnä oleville rallattelen kiitosta hyvistä hetkistä. Lurittelen lapsille, metsän puille, linnuille ja vanhuksille olemisen riemua. Kosketan maailmaa.

Saattaa vaikuttaa sentimentaaliselta, mutta laulan silti.

Mieluummin olen laulava sentimentaalikko kuin mykkä tosikko.

©Liina Keskimäki

Iloa elämään!

Minna Canthin näytelmä Anna-Liisa on rankkaa katsottavaa. 1800-luvun lopulla rakastettunsa jättämä, lapsenmurhaa peittelevä nuori nainen kamppailee elämästään karmean salaisuuden ja ahdistavan ympäristön ristipaineessa. Silti Tampereen Työväenteatterin musikaaliversio on saanut mukaan myös ilon. Anna-Liisalle se vihdoin koittaa, kun hän päästää irti. Vapauttaa itsensä sisäisistä kahleista, vaikka joutuikin tekonsa vuoksi vankilan kahleisiin.

Tänä aamuna sitten havahduin tunteeseen, että nyt pitää kirjoittaa ilosta.

Mistä ilo oikeastaan tulee?  Ulkoinen maailmako sen tuo eteeni vai oma pääkö riemua kutoo? Sekä että.  Sillä ulkoinen ja sisäinen linkittyvät toisiinsa samalla tavalla kuin ruumis ja sielu muodostavat kokonaisen ihmisen.

Ihminen voi kokea syvällistä iloa ehkä vasta sitten, kun hän on pystynyt integroimaan, sisällyttämään kärsimyksensä ja kaikki ikävät puolensakin kokonaispersoonaansa. Kuulostaa helpolta hyväksy itsensä sellaisena kuin on, mutta useimmille meistä se on työn takana. Minulle ainakin. On poistettava itse itselleen laatimia pakkoja, avattava turhia lukkoja, kohdattava oma syyllisyytensä ja murrettava suojakuoria, jotta peruspersoona/oma itse/ydinminä pääsisi loistamaan.

Tuosta loisteesta kumpuavat ilo, riemu, hyvyys ja kauneus. Ja silloin ne ovat sekä ihmisen sisällä että ulkona.   Ajatellaanpa vaikka kaikkia pyhiä hahmoja, esimerkiksi Jeesusta tai Dalai Lamaa. Eikö heistä huoukin ilo ja levollisuus myös ulkoisesta olemuksesta?

Jooga – vanhaa viisausperinnettä

Ajatus ilon mielellisyydestä ja samanaikaisesta fyysisyydestä hipoo läheltä joogan filosofiaa.

Viikko sitten TV1:n Voimalassa keskusteltiin joogasta. Sen fyysiset puolet ja guru-vaara eli se, että narsistinen jooga-ohjaaja voi joskus aiheuttaa henkistä ahdinkoa ohjattavilleen, nousivat pääosaan. Kaksi keskustelijaa seisoi ohjelmassa päällään osoittamassa kuinka pitkälle joogan tiellä voi edetä. Mutta joogan taustalla vaikuttavasta ajattelutavasta, joogafilosofiasta ei puhuttu mitään. Tuohon filosofiaan kuuluu juuri henkisen vapauden ja vapautumisen periaate.

Guru-vaara on kaikessa terapeuttisessa toiminnassa. Terveys- tai muiden ongelmiensa kanssa painiskeleva ihminen voi olla hauraassa ja haavoittuvassa mielentilassa, jolloin manipuloiduksi joutumisen mahdollisuus on olemassa.  Manipuloinnin riski koskee kaikkia hoitotyöläisiä ja auttajia, kuten lääkäreitä, lähi- ja sairaanhoitajia, fysioterapeutteja, pappeja jne. eli kaikkia jotka ovat asiantuntijan/neuvojan/auttajan asemassa suhteessa asiakkaaseen.

Joogafilosofiassa henkinen ulottuvuus on vähintään yhtä tärkeä kuin fyysinen. Ihmisen ymmärretään seisovan maan ja taivaan välissä. Henkisten ominaisuuksiemme ansiosta pystymme ylittämään välittömän olemisemme, mutta kehollisuutemme vuoksi olemme sidotut maailmaan. Kahdessa maailmassa/todellisuudessa eläminen on meille luontaista. Dualismia (maailman näkemistä kaksinapaisena ja vastakohtaisuuksien taisteluna) käsitellään rakentavalla tavalla.

Kasvava kiinnostus joogan filosofiaan sekä maailmalla että Suomessa ovat mielestäni osoitus siitä, että rationalistis-dualistinen ajattelu aletaan kokea puutteelliseksi. On kaipuu johonkin syvempään.

Vanhinta tunnettua ei-dualistista ajattelua edustavat upanishadit, tuhansien vuosien takaiseen perimätietoon nojaavat kirjoitukset Intiasta ajanjaksolta 800 – 200 eKr. Ne ovat monimuotoista vuorovaikutuksen opetusta, opetusta ihmisestä ja ihmisenä olemisesta maailmassa, joka nähdään suhteiden verkkona. Juuri suhteet tekevät maailmasta elävän ja ihmisen katsotaan olevan aina yhteydessä maailmankaikkeuteen. (Siguier-Sauné 2011)

Elämän kudosta, suhteiden verkkoa, elävöittää  lanka, joka yhdistää tämän maailman, ”toisen maailman” ja kaikki olennot. Mutta mikä on tällainen yhdistävä lanka?  Vastaus johtaa matkalle joogan filosofiaan ja vedisiin (veda=pyhä tieto) riitteihin. Riittien ymmärtämisen kautta tulee länsimaisellekin ihmiselle ymmärretyksi myös muinaisintialaisen maailmankuvan ja sitä myötäilevän joogafilosofian ei-dualistinen ajattelu.  (Siguier-Sauné 2011)

Joogafilosofiassa tunnetaan käsite sisäinen riitti. Ulkoisia riittejä tehdään aina mekaanisesti, mutta sisäisessä riitissä olennaista on siihen liittyvä tietoisuus, jossa keskiössä on hengitys. Käsite sisäisestä riitistä on syntynyt muinoin kritiikiksi hindulaisuuden ulkoisten riittien  ja uhritoimitusten oikeaoppiselle suorittamiselle.  Joogan synty on siten osa uskonnollista ja filosofista liikehdintää muinaisessa (1000-350 Ekr) Intiassa. (Broo 2010)

Hiihtäjän varjo.

Joogassa sisäinen riitti tukeutuu hengitykseen ja sen rytmiin. Keskittyminen hengityksen ilmavirtaan ottaen ja antaen laajentaa kokemustietoisuutta itsestä ja maailmasta.  Hengityksen ilmavirran kanssa työskentely, sen tarkkailu, johtaa yhteyteen jonkin sellaisen kanssa, jota en ymmärrä, joka on muuta kuin minä itse.

Keskittyneen hengityksen ja sen ilmavirran avulla voimme irrottautua itsekeskeisestä ego-tietoisuudesta, mikä auttaa kurkottamaan sekä itseä laajemmalle että itsessä syvemmälle. Näin ollaan matkalla hengityksen tarpeesta ”ilmavirran taiteeksi”.  Tarve muuttuu toiveeksi suuremmasta elämästä, korkeammasta ja hienovaraisemmasta kokemuksesta. Rituaalit ovat pohja transsendessille (ylimaallisuuden kokemiselle). Tässä mielessä rituaalia (transsendenssin saavuttamiseksi) voi verrata sokkeliin talon rakennuksessa.

Kristilliset riitit

Tunnemme hyvin kristilliset riitit jumalanpalveluksissa (kuten ehtoollisleivän ja -viinin nauttiminen, jotka symboloivat Kristuksen ruumista ja verta). Tuntemattomampia ovat muinaiset joogankin perustana olevat vediset riitit, joissa tärkeitä ovat ihmistä, tämänpuoleista, tuonpuoleista ja kaikkia olentoja yhdistävät seikat: Agni, Prana ja Atman (Tuli, Elämän energia, Itse).

Joogafilosofian mukaan rituaalien symbolit (esimerkiksi tuli) viedään ihmisen sisälle ja näin  ruumiista tulee temppeli eheyttäville rituaaleille. Tuli, jota monien kulttuurien myyteissä edustavat kultainen alkio/kosminen muna, symboloi sitä, että kaikki syntyy eli kaikki luominen avautuu tilassa, joka tulee ensimmäisestä alkuperästä.  Näin ihmiselle olemassa olevaksi tuleminen on tulemista singotuksi alkulähteestä moninaisuuden maailmaan. Alkulähteestä etääntyminen synnyttää ihmisen yhteyden katkeamisen ja johtaa hajoamisen ahdistukseen siitä, että ei ole enää kiinni elämänlangassa. Upanishadeissa sanotaan, että ihmisellä on yksi toive: päästä puutteesta, pahasta ja kuolemasta.

Puute on huonommuuden tunnetta siitä, että ei ole tarpeeksi, ei ole ehjä ja kokonainen. Paha on toimintaa, joka vie kohti yhteyden menetystä.  Nämä kertovat yhteyden katkeamisesta alkuperään. Ihminen jää erillisyydessä ahdistuksen suohon. (Siguier-Sauné 2011)

Mutta kun ihminen oivaltaa oman yhteytensä tähän maailmaan, ”toiseen maailmaan” ja kaikkiin olentoihin hän voi eheytyä ja käsittää itsensä palaseksi ikuisuutta. Siitä voi syntyä ilo.

Kun ihminen ei ole ehyt, hän on levoton. Miksi ihminen on levoton?  Upanishadien mukaan syy on siinä, että hän kantaa sisällään hajaannuksen tunnetta. Koska kaikki maailmankaikkeudessa on tehty ”samasta kankaasta”, samasta lähteestä, jokaisessa ihmisessäkin on kätkettynä ensimmäinen alkuperä.  Sisäinen repeämisen tunne liittyy juuri tähän alkuperän kadottamiseen. Sen voi kokea myös kuoleman pelkona.

Riittien eleet, sanat, tila ja aika voidaan kutoa yhteen ja näin luoda yhteydet maan ja taivaan ja jumaluuden  välille.  (Siguier-Sauné 2011) Joogaharjoituksissa nämä ovat erilaisia hengityksen ja keskittymisen tapoja ja muuttuvia kehon asentoja.

On kuitenkin muistettava, että arkiseen elämäämme kuuluu myös vastakohtaisuuksia. Ne voidaan elää repivänä, kuluttavana kaksinaisuutena, mutta ne voidaan nähdä myös kutsuna luoda yhteyksiä. Tämä, dualismin voittaminen, juuri on riitin tehtävä.

Yhteys šhamanimiin

Tuli on siinä riitissä keskeinen elementti. Fyysisenä ilmiönä tuli muodostaa pystyakselin, jossa energia liikkuu maan ja taivaan välillä. Tuli on elementti, joka pitää yllä ja yhdistää polariteetteja, maata ja taivasta, ihmis- ja jumalaista maailmaa.

Taivaan ja maan erosta syntyy kolmas ulottuvuus, keskitila joka sallii energian kulkea ihmisten ja jumalien välillä. Läsnäolollaan ja liekeillään tämä tila muistuttaa, että on tärkeää pitää tila avoimena.  Tuli on lanka, joka joogafilosofian mukaan rytmittää elämää, yhdistää tämän ja tuonpuoleisen maailman ja kaikki olennot. Tuli on myös valoa.  Keskitila, kun se on vapautunut tila, sallii kaiken virtaamisen. Se on myös hengityksen paikka. Se on tärkeä tila, sillä jos keinotekoisesti  maan ja taivaan väli täytetään jollakin, ei ole tilaa hengittää, ei kommunikoida sellaisen kanssa, jota emme voi hallita tai johon emme voi tarttua. (Siguier-Sauné 2011) Näin estyy pyhyyden kokemus. Ja sitä kautta myös ilo.

Kiinnostavaa on, että šamanismin periaatteet ja riitit juontuvat joogafilosofiaan. Suomalaisessa šamanismissa eri tilat ovat alinen, keskinen ja ylinen.

Piipun takaa nousee aurinko.

Dualismin hämmennys

Psykologisesta näkökulmasta dualismissa kyse on siitä, kuinka ihminen voi rakastaa itseään ja samalla myöntää ja nähdä itsessään negatiivisia ja tuhoavia piirteitä, joita meissä kaikissa joka tapauksessa on.  Pierrakos (1969) puhuu dualistisesta hämmennyksestä ihmisen sisällä eli siitä, että ihmisellä on taipumus tulkita omat ikävät persoonallisuuden piirteensä koko persoonaksi ja näin katsoa itseään tuomitsevin silmin, rakkaudettomin silmin.

Ihminen jämähtää omaan rajallisuuteensa eikä pysty näkemään elämää moninaisena, hyviä ja vähemmän hyviä puolia sisältävänä ja maailmaa ja itseään sen osana alati muuttuvana ja laajenevana. Pysähtyneisyys tappaa ilon, jonka elämän mittaamaton muutoksen ja laajenemisen potentiaali ihmiselle voisi suoda.

No, elämän ilon on kai pakko aika ajoin supistua pieneksi pisteeksi, josta se muuttaa sitten muotoaan kasvaakseen uudeksi, vielä valoisammaksi iloksi. Sen aika on nyt käsillä. Kevät.

Lähteet

Broo, Måns, toim. (2010) Patanjalin joogasutra. Joogan filosofia. Gaudeamus. Helsinki.

Pierrakos Eva (1969) Self-Esteem. Lecture No 174. By The Pathwork Guide. http://www.awakentruth.org/lectures/174.html.

Siguier-Sauné, Gisèle (2011) Conscience du Souffle, Présence à soi, Présence au monde. Esitelmät Suomen joogaopistossa 27.6.-2.7.2011.  Esitelmät ”Tietoisuus ilmavirrasta, läsnäolo itsessä, läsnäolo maailmassa I-III” julkaistu Suomen Joogalehdessä 3 ja 4/2011 ja 1/2012.