Aamun nousevaan hetkeen sisältyy kaikki. Auringossa lepäävä, lumipeitteinen järvenselkä ja lähipuissa livertävät helmikuun linnut. Nytkö ne jo palaavat? Hanki rapisee askelten alla ja alakulo vaihtuu sydämen riemuksi.
Talvi kääntyy kevääksi. Sen tuntee joka solullaan tällaisena aamuna. Jalka nousee keveästi. Tuntuu kuin ilo virtaisi suoraan rintaan kirkkaalta sinitaivaalta ja huurteisten puiden takaa metsän reunalta.
Jään nyt blogitauolle, mutta sitä ennen haluan kertoa tunnelmiani tällä kansannaisen runolla:
Tuli kevät tupahamme, auringon armahat säteet
pesän laittoi permannolle, ikkunat ilosta itki.
Minä ja mieleni matala istuimme ikävissämme
uuninpankolla pakanat, siinä kupees kuhjotimme,
kunnes kummat huomasimme leikit lempeän säteilyn,
lämmön sipaisun suloisen, valon sieluhun soluvan.
Silloin heräs herkkä mieli, aukoi sielu akkunoitaan.
Jäät ne suhisten sulivat, kilvan purot pulppusivat
sielusta sumentuneesta, kilvan purot pulppusivat,
kirpos kieli kiittämähän, laulaen ylistämähän.
Minä vainen vanha nainen etsin sukseni esihin,
läksin hiihtoharjoituksiin auringon kehrän keralla.
kiitosmielen kantamana auringon kehrän keralla
valo tulvi vastahani, sumuna suli suruni.
Miljoonain lumikiteiden, kirkkaiden, kimalluksessa
valo tulvi vastahani, sumuna suli suruni.
Runo
Senja Holopainen, Tuli kevät tupahamme
Näissä tunnelmissa blogi jää tauolle toukokuuhun.
Mukavaa kevään tuloa!