Arkistot

Metsä lääkkeenä

Syvällä metsässä, huojuvien latvusten suojassa koen uudistuvani. Tuntuu kuin puhdistuisin sisäisesti. Mistä tämä elähdyttävä kokemus voi johtua? Varmaankin siitä, että luonto tarjoaa minulle mahdollisuuden tulla lähemmäksi itseäni, sitä aitoa minää, joka tuppaa arkihumussa unohtumaan.

Metsä on myös pyhä paikka. Se on monen suomalaisen kirkko, jossa sielu kohoaa kohti jotakin korkeampaa, itsen ja egon ulkopuolelle. Sielua ei nykytiede tunnista, mutta yksityinen ihminen sen kyllä kokee ilmiönä, joka tuntuu sisäisesti, mutta samalla ulottuu myös itsen ulkopuolelle. Metsällä on sielua ja mieltä tervehdyttävä vaikutus.

Tänä vuonna on ilmestynyt monta hienoa terveysmetsäkirjaa. Ne ovat merkki siitä, että yleinen mielipide terveyden vaalimisesta ”luonnollisesti” on muuttumassa. Metsä on hyvä lääke moneen ongelmaan.

Teknologiavillityksen tuoksinassa luonnon parantava voima pääsi useiksi vuosikymmeniksi melkein unohtumaan. Uskottiin, että luonnolla ei ole juurikaan terveysvaikutuksia ja että se pääasiassa ”vain” virkistää.  Nyt ajattelutapa on radikaalisti muuttumassa.

Puun halaajia ja muita parantavaan luontoon uskovia ei enää katsota vinoon.

Puun halaaja Sisko

Luonnon merkitys ihmisen hyvinvoinnille nähdään paljon laajempana kuin vain piristyksenä tai  luonnossa liikkumisen fyysistä kuntoa kehittävänä vaikutuksena. Tutkimus on osoittanut mikrobiomin yhdistävän ihmissolujen DNA:n ympäristön DNA:han. Toisin sanoen ihminen liittyy luontoon soluillaan.  Tästä kirjoitin tammikuussa 2017 luettuani Lääkäriseura Duodecimin artikkelin Luontoaskel tarttumattomien tulehdustautien torjumiseksi https://liinanblogi.com/2017/01/16/luonnon-esiinmarssi-terveydenhuollossa/

Mikrobit ja mieli

Luontoyhteys koskettaa myös mieltä. Ihmistä ei oikeastaan voi jakaa erilliseen kehoon ja siitä irrallaan olevaan mieleen. Osuvampaa on puhua kehomielestä. Mikrobit ja psyykkiset tilat voivat olla yhteydessä, kuten viime tammikuun Duodecim kirjoittaa:

Suoliston mikrobiston ja keskushermoston välillä on neuraalisia, endokriinisia ja immunologisia yhteyksiä, jotka vaikuttavat käyttäytymiseen ja aivojen toimintaan. Vaikutusta on havaittu molempiin suuntiin: stressi voi muuttaa suoliston mikrobiston koostumusta ja se puolestaan stressiherkkyyttä ja tunne-elämää ohjaavien aivoalueiden aktiivisuutta. Masennuksen yhteydet mikrobiston monimuotoisuuteen ja toimintaan ovat ajankohtainen tutkimusaihe.”

Terveysvaikutuksia

Luonnon terveysvaikutukset ovat todellisia ja niistä on myös suomalaista tutkimusta, kuten Tampereen yliopiston psykologian professori Kalevi Korpelan johtamat tutkimushakkeet osoittavat. Kansainvälistä tutkimusta on paljon. Tuoreessa Florence Williamsin  Metsän parantava voima -tietokirjassa kerrotaan seikkaperäisesti, mutta yleistajuisesti alan tutkimuksesta  Lähivuosina tutkimus vilkastunee edelleen. Tällä tulee mitä todennäköisimmin olemaan vaikutusta hoitopalvelujen ja terveyden edistämistoiminnan uudelleen suuntautumiseen. Lääkkeettömät hoitomuodot saanevat ansaitusti nykyistä enemmän tilaa terveydenhuollossa.

Tutkimusten perusteella tiedetään luonnon vaikutuksista muun muassa, että

–         ihmiset kokevat luonnossa oleskelun psykologisesti rentouttavaksi

–         verenpaine jonkin verran laskee, syke rauhoittuu, kortisolitasot pienenevät

–         unen laatu koetaan paremmaksi

–         yleiset mielialavaikutukset ovat myönteisiä

–         sairaalan viherkasvien on osoitettu vaikuttavan kivun kokemisen vähenemiseen, mikä voi olla psykologinen seikka siksi, että huomio voi helpommin siirtyä pois kivusta.

Sipoossa on toteutettu terveysmetsähanke, jonka vetäjä, Sipoon terveyskeskuksen johtava lääkäri  Anders Mickos  totesi Ylen helmikuussa 2017 lähettämässä  ohjelmassa Mikä on terveysmetsä http://areena.yle.fi/1-3955570 :

–         Tämä on sen verran uusi asia, että laajempaa keskustelua ei ole syntynyt. Jos pystytään tutkimuksella osittamaan, kenelle metsän terveysvaikutukset toimivat ja miten tällaista terveyden edistämistä käytännössä toteutetaan, niin uskon että lääkärikunta on asialle avoin.

Toimittajan kysymykseen ”Onko vaikea perustella lääkärikollegoille tällaista kokonaisvaltaista hoitoa?”  Anders Mickos vastasi:

–         Lääketieteessä on usein tapana ajatella, että kaiken hoitamisen pitäisi olla tieteellisesti todistettu juuri lääketieteen menetelmin. Metsän terveysvaikutuksista on maailmalla valtavasti tutkimuksia, mutta ei välttämättä lääketieteen metodein tehtyjä. Luonnosta on kuitenkin tutkimusten mukaan terveyshyötyjä.

–         Joillekin lääkäreille tämä voi ehkä olla kynnys, mutta on paljon myös lääkäreitä, jotka intuitiivisesti tajuavat, että tällainen juttu toimii ja jotka luottavat maailmalla saatuihin tutkimustuloksiin.

Sipoon projektissa tehtiin terveysmetsäretkiä sosiaali- ja terveysaseman potilaille. Mukana oli muun muassa kakkostyypin diabetesta sairastavia. Palautteet olivat erinomaisia ja ihmiset todella huomasivat luonnon hyvät vaikutukset.

Luonto on täydentävää hoitoa

Marko Leppänen ja Adele Pajunen kertovat ihastuttavassa Terveysmetsä-kirjassaan Sipoon projektista ja ylipäänsä luonnon terveysvaikutuksista kiinnostavasti, havainnollisesti ja asiantuntevasti. Kirjoittajien sukunimetkin tulevat hauskasti metsästä.

Heti kirjan johdannossa maantieteilijä-toimittaja Leppänen ja biologi-luontokasvattaja Pajunen muistuttavat, että terveysmetsä ei sijoitu vastakohdaksi tai vaihtoehdoksi modernin lääketieteen mukaisille hoidoille, vaan niiden rinnalle ja tueksi:  ”Hoitoa vaativista terveysongelmista kärsiviä emme missään tapauksessa rohkaise korvaamaan lääkärikäyntejä luontoon menolla. Kirjassa esitetyt vinkit eivät myöskään korvaa lääkärin tai sairaanhoitajan ohjeita tai neuvoja.”

Näin kirjoittajat varmistavat selustansa, ettei kukaan pääse syyttämään heitä puoskaroinnista eli laittomasta lääkärin toimen harjoittamisesta.  Ehkä tässä ollaan turhan varovaisia. Toisaalta, on toki mahdollista ajatella myös siten kuin muuan kaverini K ajattelee. Hänen mielestään luonto, luonnollinen parantuminen ja ylipäänsä luonnonmukaiset hoidot  ovat alkuperäistä ja tavanomaista eli sitä hoitamista ja parantumista, jota tapahtuu koko ajan arjessa. – Modernit lääkkeet ja kirurgia tulevat tälle jokapäiväiselle terveydenhuollolle täydennyksenä, K sanoo.

Oli miten oli, erityisen ilahduttavaa on lukea, että Leppänen ja Pajunen tarkoittavat ”terveydellä” kokonaisvaltaista toimintakyvyn, sopusoinnun ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Ei siis vain sairauden poissa oloa tai vamman puutetta.

Kirjasta saa yleiskäsityksen siitä, mitä Suomessa on tutkittu ja kuinka valtavasti maailmalla on tutkimustietoa luonnon terveysvaikutuksista. Myös Williamsin kirjassa on Suomea koskeva jakso. Siinä kerrotaan muun muassa Korpelan johtamista ympäristö- ja terveyspsykologian hankkeista. Korpela on jo vuosia ryhmineen tutkinut luonnon, esimerkiksi  luontopolkujen hyvinvointivaikutuksia.  Tampereen yliopistossa on parhaillaan Korpelan johdolla tekeillä useita teemaan liittyviä väitöskirjoja.

Filosofointia metsästä

Kirjassa Metsäpolun filosofiaa filosofi Jukka Mikkonen pohtii metsän kauneutta, lahopuun lumoa ja muita luontoarvoja. Ohueen kirjaan on koottu tukeva annos metsäfilosofiaa. Mikkosen haastattelun voi lukea vastikään julkaistusta Elonkehä-lehden numerosta 2/2017.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä mainitsen Sinikka Piipon teoksen Elinvoimaa puista. Kasvitieteen professori antaa kauniisti taitetussa kirjassa kuvin ja sanoin konkreettisia ohjeita metsien moninaisten antimien hyödyntämiseksi.

Hän esittelee kuinka luonnon antimia voi käyttää rohtoina, ruokina ja juomina. Piippo auttaa katsomaan puita uusin silmin, näkemän niiden monipuolisuuden. Metsissä ja puissa on terveyden avaimet.

Loppukevennyksenä esittelen suomalais-metsäistä hattumuotia muutaman vuoden takaa. Vasemmalta: (Pau)liina, David ja Sisko:Metsäistä hattumuotia

Kirjoja

Leppänen Marko ja Pajunen Adela. Terveysmetsä. Gummerus. Keuruu 2017.

Mikkonen Jukka. Metsäpolun filosofiaa. Niin&näin. Tampere 2017.

Piippo Sinikka. Elinvoimaa puista. Minerva. Helsinki 2017

Williams Florence. Metsän parantava voima. Minerva. Helsinki 2017

Artikkeli

Kyllönen Vesa. Metsätiedon muodoista (Jukka Mikkosen haastattelu) Elonkehä 2/207 s. 34-41.

 

Nyt menen metsään

Vaikka minä lähden metsästä, metsä ei lähde minusta. Se pysyy vaikka kököttäisin koko viikon sisätiloissa. Se vaikuttaa mieleni kautta kehooni ja sitä myötä koko elämääni. Metsämieleni ohjaa myös arvojani ja valintojani. Astun luonto edellä uuteen päivään. Luonto ei ole vain puut, taivas, vesi, maa ja ilma, vaan se tarkoittaa myös itseäni osana luonnollista maailmaa, ekosysteemiä.

Oman eliölajini edustajat, me ihmiset, kuvittelemme hallitsevamme luontoa, mutta emme me kuitenkaan taida sitä hallita. Emmehän osaa pitää aisoissa edes omaa itseämme, ajatuksiamme, tunteitamme ja käyttäytymistämme. Hybris, kohtuuton voimantunne ja rajaton kehitysusko sokaisevat silmämme näkemästä ilmiselviä faktoja, ehkä siksi, että nuo faktat eivät aina ole kovin mukavia.

Käännämme katseemme muualle, kun emme halua nähdä itse aiheuttamaamme tuhoa. Kaivamme maasta öljyä ja mineraaleja, hakkaamme metsiä holtittomasti ja pilaamme vesistöjä, jotta saamme itsellemme kaikenlaisia tavaroita ja vekottimia. Niiden uskomme tekevän meidät onnellisiksi ja vapaiksi.

Perustelemme toimintaamme päättelyllä, että tulevaisuudessa kyllä tiede ratkaisee ympäristöongelmat, esimerkiksi ydinvoimalaitosten käytetyn polttoaineen hävittämisongelman. Nyt tuo vuosisatoja meidän jälkeemme radioaktiivisena säilyvä jäte makaa syvällä peruskalliossa eri puolilla maailmaa. Uskomme talouskasvuun ja edistykseen. Usko ei horju, vaikka vakavat tosiseikat osoittavat, että jatkuva tuotannon ja kulutuksen kasvu (joka sitä talouskasvua juuri synnyttää) ja energiankäytön lisääntyminen saastuttavat luontokotiamme ja muuttavat ilmasto-olosuhteitamme.

Ilmaston lämpeneminen onkin juuri nyt julkisuudessa esillä, kun Yhdysvallat  äsken tulleen tiedon mukaan on ilmoittanut eroavansa kansainvälisestä ilmastosopimuksesta. Se on ikävää, sillä kansainvälinen yhteistyö ja asioista sopiminen on kuitenkin ainoa mahdollisuus todella vaikuttaa maapallon luonnonoloihin. Kaikki kansat ovat viime kädessä samassa veneessä eli asuttamassa yhteistä palloamme.

Yksittäistä ihmistä voi pitää mikrokokoisena maapallona ja ihmisen omassa henkilökohtaisessa ekosysteemissä puolestaan elää kaikenlaisia mikro-organismeja, jotka ovat yhteydessä meidän ulkopuolellamme olevaan luontoon. Olemme kiinni luonnossa lukemattomin sitein. Meissä on maailmankaikkeuden kaukainen historia. Myös tulevaisuus elää meissä, kun tajuamme, että itseämme seuraavien  sukupolvien tulevaisuus riippuu luonnosta. Jos luonto tuhoutuu, tuho koituu myös ihmisen kohtaloksi.

Siksi ihmiskunnan ei kannattaisi sahata elämänpuustaan oksaa, jolla itse istuu. Näitä mietin kuunneltuani Minna Pyykön yle-ohjelman Mikä on terveysmetsä 

Metsä kutsuu

Tuuli viuhuu perjantai-illan valoisassa, mutta – kyllä, hyisessä – metsässä. Niin hyisessä, että oli pukeuduttava toppatakkiin. Ilman (mutta ei koko maapallon ilmaston) soisi nyt hiukan lämpiävän! Kävelen verkkaisesti. Pilvipeite on haihtunut taivaalta. Kello yhdeksän ilta-aurinko paistaa kirkkaana.

Ilmastonmuutos kaikkoaa mielestäni, kun katson tummanvihreää havulaaksoa. Avaan mieleni silmät, ja edessäni on kirkas ja ilmeikäs näkymä.  Jokainen oksa, tuulen taivuttama runko, maahan tipahtaneet viimevuotiset neulaset loistavat minulle.  Niillä on kerrottavaa. Korvani kuulevat ja silmäni näkevät metsän kuvakertomuksia, kun heitän arkirealismin mielestäni ja siirryn hetkeksi myyttiseen mielentilaan.

Olen kuin lapsi taikametsässä, joka näkee kivenkoloissa menninkäisiä. Näen havumetsän värikkäänä, väreilevänä ja täynnä elämää.

Joku voi nyt tuhahtaa, että tuollainen on  tarpeetonta, epärationaalista ja lapsellista puuhaa. Olkoon vaikka niin, mutta minun maailmaani se rikastuttaa. Tällä tavoin pystyn hengittämään vapaammin. Puhallan ulos tunkkaista ahdistusilmaa ja vedän sisääni raikasta metsänvoimaa.

Kun suljen silmäni, alan kuulla lintujen ääniä. Kuulen kokonaisen lintukonsertin. Pääni yläosa ikään kuin nousee viserrysmusiikin tahdissa ylöspäin kohti kosmosta. Linnut kohoavat. Tuuli suhisee. Aika kuluu. Istun rauhassa. Kaupungin häly on kaikonnut mielestäni ja vähitellen alan kohota itsekin. Aikani ”lenneltyäni” palaan takaisin istumaan kaatuneen männyn rungolle. Olo on auvoinen. Kokonainen ja hyvä.

Kiitos metsä. Uskoni luonnon parantavaan voimaan vahvistuu. Kun pidämme huolta luonnosta, samalla hoivaamme itseämme. Yksinkertaista. Tässä huolenpidossa voi olla jokainen mukana omalla yksilöllisellä tavallaan.

Luonnon esiinmarssi terveydenhuollossa

Naavametsää Kaliforniassa.JPG

Ihminen on osa luontoa, ei sen herra.  Emme voi käyttää luontoa terveyden edistämiseen ikään kuin suhtautuisimme siihen ulkopuolisina kuluttajina tai tarkkailijoina. Me itse olemme luontoa. Olemme pieni osaa laajaa ekosysteemiä, sen eliölajeja ja sen hyvin- tai pahoinvointia.

Oman eliölajini edustajat, ihmiset kuuluvat puiden, pensaiden, kivien, pienien ja isojen metsän ötököiden, tuulen, veden ja auringon joukkoon – luonnolliseen maailmaan.

Tätä ekosysteemiä vaalimalla hoidamme itseämme ja edistämme terveyttämme.

Lääketieteellinen lehti Duodecim julkaisi vuoden 2017 ensimmäisessä numerossa tutkimuksiin perustuvan katsauksen luonnon terveysvaikutuksista. Samassa numerossa on ilmoitus Mindfulness-kurssista lääkäreille. Joulunumerossa 2016 oli hieno artikkeli, jossa tunnusteltiin lääketiedeyhteisön yhteistyömahdollisuuksia toimiviksi todettujen kansanparannusmenetelmien ja kansanparantajien kanssa.

Tulkitsen nämä julkaisut merkiksi muutoksesta lääketieteellisessä ajattelussa Suomessa.

Terveyskäsitys täydentyy

Lääketiedeyhteisö ja sitä mukaa vähitellen myös lääkäreiden ammattikunta on laajentamassa ihmiskuvaansa ja terveyskäsitystään biolääketieteessä vallitsevasta naturalistisesta (materialistisesta) kokonaisvaltaisempaan (holistisempaan) suuntaan. Luontopurojen virtaaminen lääketieteen valtamereen merkitsee sitä, että terveystutkimuksessa poikkitieteellisyys ja monimetodisuus voimistuvat. Hoitamisen ja terveyden edistämisen teoriapohja laajenee ja monipuolistuu. Se on hyvä asia ja se näkyy pikkuhiljaa positiivisesti koko tulevaisuuden terveydenhuollossa moniarvoisuuden, suvaitsevaisuuden ja asiakaskeskeisyyden lisääntymisenä.

Siteeraan alla muutamia kappaleita Duodecim-lehden katsauksesta Luontoaskel tarttumattomien tulehdustautien torjumiseksi.  Hyvä, perusteltu ja kiinnostava kirjoitus kannattaa kyllä lukea kokonaankin. Tässä linkki lehden uusimpaan numeroon: http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/uusinnumero  Harmillista, että artikkeli ei ole avoimesti kaikkien lukijoiden saatavilla (otsikon vieressä näkyy olevan lukkosymboli). Avoimen tieteen ja terevedenhuollon kehittämisen kannatta tämä kirjoitus pitäisi olla maksuttomasti luettavissa muillekin kuin Duodecim-seuran jäsenille ja yliopistoväelle.

Kirjoitus alkaa näin (lihavoinnit minun):

Kansanterveyttä uhkaa joukko kroonisia, tarttumattomia tauteja ja häiriöitä, kuten astma ja allergia, diabetes, suolistosairaudet, metabolinen oireyhtymä, sydän- ja verisuonitaudit, syöpä, neurologiset sairaudet ja mielenterveyshäiriöt. Monien sairauksien ehkäisyä on oleellisesti parannettu vaikuttamalla tunnettuihin riskitekijöihin, jotka selittävät kuitenkin vain osan kroonisista taudeista eivätkä ole paljastaneet esimerkiksi allergian ja tyypin 1 diabeteksen yleistymisen perimmäisiä syitä.

Mainituille sairauksille on usein ominaista lievä tulehdustila ja immunologinen epätasapaino. Kaupungistuneiden väestöjen elintavat ja ympäristö ovat muuttuneet tavalla, joka on voinut yksipuolistaa ihmisen mikrobistoa (normaaliflooraa) ja vaikuttaa immuunisäätelyyn. Avaamme uutta ajattelua, pohdimme immuunisäätelyyn vaikuttavia arjen tekijöitä käyttämällä esimerkkinä allergiaa ja ehdotamme ”luontoaskelta” tilanteen parantamiseksi ja tutkimuksen kohteeksi. Terveyttä voidaan edistää tukemalla ihmisten yhteyttä luontoon

Vaikka minä lähden metsästä, metsä ei lähde minusta

Metsä pysyy minussa, vaikka kököttäisin sisätiloissakin. Se on piirtynyt kehooni ja mieleni jo lapsuuden marjareissuista ja metsäkävelyistä lähtien. Suomalaisen luonnon monimuotoisuus, biodiversiteetti, elonkirjo vaikuttaa kehoni ja mieleni välityksellä koko elämääni. Haistan, maistan, näen, kuulen, tunnen ja aistin intuitiivisesti tämän vihreän tilan eliöyhteisön. Minä kuten muutkin kanssaihmiseni voimme suojella itseämme suhtautumalla arvostavasti puihin, aluskasvillisuuteen, muurahaisiin, kettuihin ja muihin metsäneläviin ja tekemällä luonnon monimuotoisuutta tukevia valintoja elämässämme.

Metsä on metafora luonnolle, koko maapallolle, Äiti-Maalle.

Duodecim sanoo: ”Ihmiselämän perusta on luonnon varannoissa. Ajattelua on – hyvästä syystä – leimannut luontoympäristön aiheuttamien riskien hallinta sekä ravinnontuotannon ja talouden edellytysten turvaaminen. Luonnon terveyttä suojaavia mekanismeja on painotettu vähemmän.

Virkistyksen lisäksi metsä ja luonto kaikkineen tervehdyttävät ja ovat välttämättömiä ihmiskunnan olemassaololle. Olemme sidoksissa luontoon, koske itsekin olemme sitä.

Duodecim: ”Esittelemme uusia näkemyksiä ja tutkimuksia kroonisten sairauksien ja luontoympäristön yhteydestä ja tuon yhteyden heikkenemisen seurauksista… Nykyajan ”epidemioissa” ei aina niinkään ole kyse uusista riskitekijöistä vaan suojatekijöiden vähenemisestä.”

Ympäristö, mikrobit, immuunivaste ja tulehdus

”Ympäristön vaikutukset kytkeytyvät immuunijärjestelmään paljolti ihon, suoliston ja limakalvojen mikrobisten avulla. Kaikki mitä syömme, juomme, hengitämme ja kosketamme muokkaa mikrobejamme, eikä vain bakteereja, vaan myös sieniä, arseeneja ja viruksia. Voidaan ajatella, että biologisen evoluution aikana olemme ulkoistaneet monia toimintojamme kehon mikrobiomille (mikrobista ja sen muodostama geneettinen kokonaisuus). Sen voi nähdä jopa ´toisena genomina´, joka koulii immuniteettia koko elämän ajan, ratkaisevimmin varhaislapsuudessa.”

Kirjoitus viittaa ympäristön, immuunivasteiden ja tulehduksen välisiä suhteita valottaneisiin tutkimuksiin, jotka ovat paljastaneet, miten elimistö jatkuvasti käsittelee vieraita biohiukkasia ja valkuaisaineita. ”Tasapainoinen immuunijärjestelmä erottaa vaaralliset hiukkaset vaarattomista ja omien solujen tuotteet vieraista. Nykyisillä kaupunkiväestöillä on viitteitä lievästä, pitkäaikaisesta tulehdustilasta (low-grade inflammation), immuunijärjestelmä on epätarkoituksenmukaisen varuillaan. Ravitsemuksen muutoksilla on tässä suuri merkitys. Lähellä luontoa elävien alkuperäisväestöjen tulehdustilanne saattaa olla toisenlainen: vaarasignaali aiheuttaa voimakkaan suojaavan tulehdusvasteen, mutta muuten tulehdusarvot ovat pienet.”

duodecim-1-2017

Kuva 1. Ihmisen genomi kytkeytyy ”toisen genominsa” eli mikrobiomin avulla ympäristön metagenomiin. Genomien vuorovaikutus määrittää selviytymistä. Duodecim 1/2017.

Kuvio yllä havainnollistaa selkeästi, että ihminen mikrobiomeineen on ympäristön erottamaton osa. Ihminen hengittää maailmaa, syö luonnon antimia ja sitä kautta on yhteydessä kaikkiin muihin pallomme olioihin. Eikä siinä vielä kaikki.

Mieli ja tietoisuuskin ovat alkuperäisesti osa maailmankaikkeutta. Mikrobit ja psyykkiset tilat voivat olla yhteydessä, kuten Duodecim lehti kirjoittaa: ”Mikrobisten muutokset on yhdistetty myös aivojen toimintaan ja psyykkisiin tiloihin. Suoliston mikrobiston ja keskushermoston välillä on neuraalisia, endokriinisia ja immunologisia yhteyksiä, jotka vaikuttavat käyttäytymiseen ja aivojen toimintaan. Vaikutusta on havaittu molempiin suuntiin: stressi voi muuttaa suoliston mikrobiston koostumusta ja se puolestaan stressiherkkyyttä ja tunne-elämää ohjaavien aivoalueiden aktiivisuutta. Masennuksen yhteydet mikrobiston monimuotoisuuteen ja toimintaan ovat ajankohtainen tutkimusaihe.”

”Biodiversiteettihypoteesin mukaan kosketus monimuotoiseen luontoon rikastuttaa ihmiskehon mikrobiomia, vahvistaa immuunitasapainoa ja suojaa sairauksilta.”

Luonto voi siis suojata mielenterveysongelmilta ei ainoastaan tuottamalla mukavia fiiliksiä, vaan myös mikrobiomin kautta fysiologisestikin. Kiinnostavaa. Haastavaa. Rohkaisevaa.

Mieli ja mielen luonto

Mielen, tietoisuuden ja luonnon keskinäiset yhteydet kiinnostavat nykytutkijoita entistä enemmän. Samaa asiaa ovat miettineet myös muinaiset idän filosofit vuosituhansia sitten. Nyt tämä joogafilosofiasta juontuva ajattelu on saamassa jalansijaa myös läntisessä tieteessä – uusin lähestymistavoin ja käsittein.

Mieltä/tietoisuutta tutkitaan paljon, mutta ei ole ymmärrystä, mikä on mielen luonto eli mitä tietoisuus oikeastaan on ja mistä se tulee. Kuitenkin ihmiset yleensä kokevat olevansa tietoisia. Tietoisuuden olemassaoloa ei pystytä nykytieteen materialistisin taustaoletuksin ja menetelmin todistamaan, sillä ei ole olemassa järkevää mekanismia, joka selittäisi, kuinka tiedottomasta aineesta voi syntyä tietoisuutta. Mitään tietoisuusmolekyyliä tai DNA:ta ei ole paikannettu.

Niinpä nykytieteessä sovelletaankin vastaavuusteoriaa: mielentilojen ja aivotilojen välillä on todennettu yhteys. Erilaiset mielentilat näkyvät aivokuvissa ja aivoja tietyllä tavalla ärsyttämällä voidaan synnyttää tiettyjä tunnetiloja. Mielen ja aivojen suhde ei siis ole yksisuuntainen siten, että mieli olisi vain ilmiö, jonka aivomassa tuottaa, sillä mieli myös tutkitusti vaikuttaa aivojen tiloihin (tätä todistavat mm. lukuisat meditaatiotutkimukset).

Tietoisuuden alkuperäisyys

Tästä voikin tulla siihen päätelmään, että mieli/tietoisuus ei ole välttämättä materiasta (ihmisen kohdalla aivoista) syntynyt, vaan se voi olla maailmankaikkeudessa – teoreettisesti katsoen – yhtä alkuperäinen kuin materiakin (alkuräjähdyksestä kummunnut).

Tämä avaa mahdollisuuden ymmärtää mieli ja tietoisuus luonnonjärjestyksen keskeiseksi osaksi eikä vain fysikaalisen maailman tuotteeksi tai sen sivuilmiöksi, kuten materialistis-naturalistinen teoria olettaa. Mieli on tietenkin evoluution tulos ja siten mentaalisen puolen omaavat organismit (kuten ihminen) ovat luonnon luonnollinen osa.  (Aiheesta enemmän ks. Nagel 2012 ja 2014)

Ehkäpä luonnonjärjestys ei olekaan yksinomaan fysikaalinen. Näin biologia ei voisi olla puhtaasti fysiikkaan ja kemiaan nojaava tiede, vaan se voisi laajentua humanistiseen ja käyttäytymistieteelliseen suuntaan. Ihmisen mieltä, kehoa ja ympäristöä (luontoa) ei pidettäisi niin erillisinä asioina kuin niitä nykyterveydenhuollossa pidetään.  Duodecimin artikkeli vihjaakin siihen, että lääketiede on laajentamassa teoria-arsenaaliaan ja yhteistyötään muiden tieteenalojen kanssa.

Kirjoituksessa tosin ei pohdita lääketieteen ontologisia oletuksia ja siinä perustavanlaatuista kysymystä kehon ja mielen suhteesta eli kehomielestä. Mutta joka tapauksessa tietoisuuden ruumiillisuus käsitteenä on jo tutkijoiden käytössä (Lehtonen 2011).

Duodecimin artikkelin kirjoittajatiimi toteaa saman, minkä WHO:n Ottawan terveyden edistämisen julistus totesi jo 1980-luvulla, että terveys ei ole irrallaan muusta yhteiskunnasta. Nyt kirjoittajat painottavat lisäksi ajankohtaista aihetta – luontoa: ”Se (terveys) kytkeytyy ilmaston lämpenemiseen, luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen, energiakumoukseen, ravinnontuotantoon ja yhdyskuntasuunnitteluun.”

Loppukaneetti

Luonnon virkistyskäyttö tukee kansanterveyttä ja kannattaa ottaa huomioon lasten ja vanhusten hoidossa, järjestettäessä terveydenhuoltoa ja suunniteltaessa yhdyskuntia. Kun monimuotoiseen luontoon perustuvat terveyshyödyt otetaan vakavasti, kustannussäästöt voivat olla suuret. Lähestymistavan tulee olla positiivinen. Miten korostaa luonnon tarjoamaa terveyttä pelkän riskien välttelyn sijasta? On tuettava sellaisia ympäristöön ja elintapoihin vaikuttavia toimenpiteitä, jotka riittävän turvallisella tavalla vahvistavat immuunitoleranssia. On luotava ennakkoluulottomia yhteistyön rakenteita tutkimukseen ja käytännön toimiin. Lääketieteen asiantuntijoilla on tässä keskeinen vaikuttamisen paikka.”

Niin on! Toivotan menestystä ennakkoluulottomien yhteistyön rakenteiden luomiseen. Samoin myös poikkitieteelliseen tutkimustoimintaan ja moniammatillisen hoitosysteemin ja terveyden edistämisen kehittämiseen sekä siihen, että myös terveyspalvelujen käyttäjät, kansalaiset otetaan mukaan.

Samassa luontoveneessä me kaikki seilaamme maailmankaikkeuden virtaa, milloin ylös, toisinaan taas alas.

Lähteet

Tari Haahtela, Ilkka Hanski, Leena von Hertzen, Pekka Jousilahti, Tiina Laatikainen, Mika Mäkelä, Pekka Puska, Kari Reijula, Kimmo Saarinen, Erkki Vartiainen, Tuula Vasankari ja Suvi Virtanen 2017. Luontoaskel tarttumattomien tulehdustautien torjumiseksi Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2017;133(1):19-26.

Lehtonen Johannes 2011. Tietoisuuden ruumiillisuus. Mieli, aivot ja olemassaolon tunne. Bookwell. Porvoo.

Nagel, Thomas, 2012. Mind & Cosmos. Why the Materialist Neo-Darwinian Conception of Nature is Almost Certainly False. Oxford University Press. New York. Nagel, Thomas, 2014 Mieli ja Kosmos. Miksi materialists-darwinistinen luontokästys on lähes varmasti epätosi. Basam Books. Tallinna. Linkki.

Huojun honkana, havisen haapana

metsa-08102016

Meditaatiometsä.

Tuulee niin, että metsäkukkulalla humisee. Asetun selkä männynhujopin runkoa vasten. Tämä on nuori puu, ei kovin tukeva, mutta pitkä se on. Rentoudun. Uppoudun metsäiseen mielentilaan, metsämeditaatioon ja päästän irti. Vapautan kireyden ja ikävät ajatukset lentämään tuulen mukana kauas. Päästän hengityksen rytmissä rauhan ja syystaivaan valon sisääni.

mannyn-latvat-08102016

Hoitavat männyt.

Kuulen kuinka puhuri lähestyy. Whuu-uhh! Alan huojua. Ees-taas-ees-taas. Selkäni liikkuu rungon mukana. Korkea mänty edessäni keinuu myös.  Alarungossa näkyy aivan pientä, mutta havaittavaa liikettä. Sama tuntuu omassa nojapuussani. Me  vähän kuin tanssimme. Latvat viuhuvat laajemmin tuulen mukana. Nekin tanssivat! Mielenrauhan jazzia, crossover – rajat ylittävää metsämusaa.

Puut pysyvät pystyssä, koska huojuvat joustavasti. Haluan olla mänty, juuret tanakasti maassa ja latva kohti syystaivasta. Sydän siinä jossain keskellä. Se kurottuu niin alas kuin ylös, ja oksien mukana sivuillekin. Vapauttavaa. Mieli kohoaa  ja maailmankuva laajenee, syvenee ja transformoituu. Muuttuu uudenlaiseksi.

haapa-vaaka-08102016

Helisevä haapa.

Tovin kuluttua lähden laskeutumaan kukkulalta ja tulen pellon laitaan, ojan viereen. Sillä odottaa tuulessa haviseva haapa, jonka lehdistä suurin osa on keltaisia, mutta joukossa on vielä vihreitäkin. Kumpikin väri loistaa auringossa ja litteäkantaiset lehdet helisevät tuulenvireessä. Sulaudun puuntuntuun, haavan olemukseen ja tunnen sisälläni havinaa.

Värähtely tuo yllättävästi esiin sekä voimani että haavoittuvuuteni. Kuuntelen niitä. Se on samaa vastakohtien ykseyttä, jota männyn huojuntakin tarjoili. Mikä voima! Mikä valo! Ja kaikki tässä läsnä minulle, minussa. Kiitollisuus syöksyy myrskyn tavoin sydämeeni.  Vapauden  tunne.  Olen täydellinen pisara maailmankaikkeutta, joka ulottuu mittaamattoman kauas ulkopuolelleni ja käsittämättömän syvälle sisimpääni. Olen ristin keskellä, mutta en ristiriidassa. Armahdettu, vapautettu. Armahtunut, vapautunut.

Aikani siinä ihmeteltyäni, lampsin uusin pinkkikumisaappain rusehtavan sänkipellon poikki takaisin. Saunaan, toiseen suomalaiseen pyhättöön ja rauhoittumispaikkaan. Siellä minua hellii löylyn henki.

Lokakuinen peltoaukea Vesilahden Narvassa.

Lokakuinen peltoaukea Vesilahden Narvassa.

Kävelen kivipeltoa kirkkauteen

Ohutta yläpilveä. La Palma.

Ohutta yläpilveä. La Palma joulukuu 2014.

Elämän pohjaton hymy. Kirkas, kaiken valaiseva.

lauhanvuori-kyltti-2

Lauhanvuoren kansallispuistossa on hämmentävä kivinen ”pelto”.  Kävelen sen yli rakennettua pitkospuureittiä. Tämä maamerkki, muinainen Lauhanvuoren rantakivikko ei ole enää rannalla. Vuosituhannet ovat muuttaneen järvien paikkoja ja merien rantaviivoja.

Täällä muinaisuus ja nykyisyys ovat samanaikaisesti läsnä. Tunnen menneisyyden askelteni alla.

Kivijata.Lauhanvuori.

Kivijata. Lauhanvuori.

Kivistä hehkuu syysauringon lämpöä kuin tyyntä musiikkia. Mieli pujahtaa kivenkoloihin tunnustelemaan menneisyyden voimaa, joka on työntänyt ”pellon” juuri tähän. Tätä kutsutaan kivijataksi.

Istahdan lankkupolulle haaveilemaan.

Laulan: Vaikka kivimäkeä kulkekaamme yhdessä, kulkekaamme yhdessä…

Mietin: Kiirehdin, toimin ja touhuan. On tyynen hiljaista sisälläni. Kumpi todellisempi?

Olen kivi kivien joukossa, mutta silti oma itseni, yksilöllinen. Tässäkään pellossa ei ole yhtään samanlaista murikkaa, sirpaletta tai lohkaretta.

”Eikö se juuri ole ominta omaamme, josta vähiten tiedämme.” (Rainer Maria Rilke)

Yksi blogisti on kirjoittanut Lauhanvuoresta näin. Siitä saa hyviä retkivinkkejä.

Jäkälästä, estetiikasta ja sielusta

Rokuan jäkälää 2Elokuun tummat illat tulevat. Luontoreissu pohjoiseen ja itärajalle on takana. Rokuan upeat jäkäläharjut ja Posion Riisitunturi availivat positiivista sisintäni. Rauhoittivat, virkistivät ja vilvoittivat niin kehoa kuin mieltäkin. Puhumattakaan Hossan kalliomaalauksien voimasta.

Kansallispuistot edistävät terveyttä. Siitä ei ole epäilystäkään, vaikka ei löydy kaksoissokkotutkimuksia. Eikä tarvitsekaan. Ihmiset itse tietävät ja tuntevat, että näin on. Koska mieli ja keho ovat samaa ihmisyyden kokonaisuutta, luonnon ihmeet vaikuttavat niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Jäkälämatossa jäkälätuppoja.

Jäkälämatossa jäkälätuppoja.

Jäkäläkankailla Rokuan kansallispuistossa vaeltaessani muistuu mieleen, kuinka isävainaja aikoinaan kertoi  opettajastaan, joka oli monta kymmentä vuotta sitten tehnyt väitöskirjan jäkälistä. Isä kuvaili tämän herran enennäkemätöntä jäkäläinnostusta. Opiskelijat saivat jäkälätietoa myös niillä luennoilla, jotka koskivat aivan muita maatalousalan aiheita kuin poronhoitoa. Jäkälätohtori oli niin innostunut tutkimusaiheestaan, että löysi jäkälien maailmasta yhtymäkohtia kaikkeen muuhunkin opettamaansa.  Hän välitti innostuksensa oppilaaseensa niin tehokkaasti, että se välittyi myös minuun.

Rokuan jäkäläkentät näyttävät tietyssä valaistustilassa lumelta. On kuin kevätlumi olisi sulamassa. Ja samaan aikaan muu luonto näyttää kesäiseltä.

Näyttää lumelta, mutta on jäkälää.

Näyttää lumelta, mutta on jäkälää.

Muistelen jäkälämeren keskellä isääni, lapsuuttani ja nuoruuttani. Haikeus hiipii sydämeen,  jotenkin utuisena, pehmeänä ja syvänä. Se yhdistyy maisemien minuun lataamaan esteettiseen elämykseen, joka tuntuu jopa spirituaaliselta.  Tällä tarkoitan sellaista kokemusmaailmaa, joka ylittää tieteelliset psykologiset selitysmallit.

Spirituaalisuuden voisi ehkä suomentaa henkisyydeksi. Sanalla on kuitenkin – ainakin tiedemaailmassa ja valtavirtajulkisuudessa –  jotenkin outo hörhöyden leima ja uskonnollisuuden sävy. Moni tulkitseekin sen hengellisyydeksi, joka taas rationaalisessa asenneilmastossa määrittyy uskonnollisuudeksi ja sitä kautta tiukkojen raamatullisten tai koraanisten tekstien dogmaattiseksi tulkinnaksi, säännöiksi, mihin saa uskoa ja mihin ei ja mitä saa tehdä ja mitä ei.  Tällainen tulkinta tarkoittaa dogmaattisuuden vankilaa ja ajattelun kahleita. Niitä, joista tutkija Toby Spribille onnistui irrottautumaan.

Tämän päivän 5.8.2016 Hesarissa jäkälätutkija Toby Spribille kertoo erikoisen tarinansa. Hän vapautui tiukasta uskonnollisen perheen kontrollista päästyään kouluja käymättömänä monen vaiheen kautta  lopulta yliopistoon luonnontieteen tutkijaksi. Toby löysi sienistä ja levistä koostuviin jäkäliin symbioottisesti liittyvän hiivan. Hän sai selville, että hiiva vaikuttaa yhden jäkälälajin, kierrelupon, väriin. Se muuttuu hiivan johdosta kellertäväksi.

Keltaisia läikkiä Rokuan kansallispuiston jäkälärinteillä.

Keltaisia läikkiä Rokuan kansallispuiston jäkälärinteillä.

Rokuan jäkäläkuvia katsellessani mietin, että hiivako Rokuallakin aiheuttaa nuo keltaiset läiskät jäkäläkankaalla. Niin, en tiedä, onko tämä jäkälä kierreluppoa, enkä voi nyt Tobyltakaan kysyä. Ehkä Tobyllekin jäkälät ovat yhtä suuri intohimo kuin isäni opettajalle. Ehkä hänkin kokee tutkimustyössään sen, että tieteellisessä luovuudessa on aina mukana hiukan ihmettä, uuden keksimisen mysteeriä.

Riisitunturin sielu

Tunturilampi ja kauempana alhaalla järvi.

Tunturilampi ja kauempana alhaalla järvi.

Riisitunturilla tuntuu sielukkaalta. Siis mitä?

Eihän sielua ole olemassa, se on niitä huuhaajuttuja, moni ajattelee.

Ei sitä nykytieteen sanastossa olekaan, koska se hävitettiin sieltä muutamia vuosikymmeniä sitten. Aikaisemmin psykologia oli sielutiedettä, mutta nyt sielu ei kuulu akateemiseen maailmaan, eikä siis käsitettäkään enää tarvita. Nimittäin jos ei ole käsitettä, niin oikeastaan ilmiötäkään ei ole. Kieli kun ohjaa ajatteluamme. Tämä pätee myös tieteen kieleen.

Kuitenkin useimmat ihmiset tajuavat, että heissä on sellainen ilmiö kuin sielu. Se on jotakin muuta kuin psyykkinen (ajatukset, tunteet, asenteet).

Luonto on kokonaisuus, kuten ihminenkin.

Luonto on kokonaisuus, kuten ihminenkin.

Nykyään ihmisessä katsotaan yleensä olevan vain kaksi puolta: ruumis ja mieli eli keho ja psyyke. Jos kolmas ulottuvuus otetaan mukaan, puhutaan ihmisestä psyko-fyysis-sosiaalisena olentona.  Kolmijakoisen mallin mukaan terveydenhuolto keskittyy keholääketieteen avulla ruumiiseen ja psykiatrian, psykologian ja terapioiden avulla mieleen. Sosiaalihuolto vastaa sosiaalisesta ja taloudellisesta puolesta ja kirkolle jää loput eli henki, sielu tai miksi tätä ilmiötä, jota rationaalinen maailma ei sisällä, nimitetäänkään.

Kokonaisvaltaisempi ja osuvampi ihmisen tarkastelutapa on nelijako, jossa fyysinen kattaa  anatomiset ja fysiologiset ihmisen piirteet, psyykkinen  eli mieli psykologiset,  henkinen eli sielu henkiset (mikä ei ole sama asia kuin  uskonnollisuus/hengellisyys)  ja sosiaalinen sosiaaliset puolet.

Sielu on ihmisen universaalisuuden ilmentymä. Se voidaan ymmärtää kirjauskonnollisuuden ylittäväksi jumaluuden ulottuvuudeksi ihmisessä riippumatta siitä, millaiseksi kukin jumalansa näkee tai millainen on kunkin pyhän kokemus. Jumaluuden voi ymmärtää esimerkiksi kaikkeutena. Sitä voi nähdä luonnossa, kauneudessa, eettisessä elämässä, arjessa, ihmisessä, jopa itsessään.

Sielu ei siis ole materiaalinen, vaan tietoisuuden liittyvä asia.  Sillä on transsendoiva, tietoisuuden ylittävä merkitys, joka voi olla mutta ei läheskään aina ole uskonnollinen.  Sielun, samoin kuin laajemman käsitteen, tietoisuuden, olemus ovat edelleen arvoituksia tieteelle. Niistä on mahdotonta saada materiaalista otetta. Ne ovat jääneet määrittelykysymyksiksi tutkimukselle. Kuitenkin tietoisuutta tutkitaan mittauksin, erityisesti aivojen tiloja ja toimintaa mittaamalla. Mikään tutkimus ei tosin ole pystynyt todistamaan, että tietoisuus sijaitsisi aivoissa. Koska se ei ole materiaalinen, ei oikein tiedetä missä se sijaitsee. Sama ongelma koskee sieluakin.

Oli miten oli, joskus tunnen olevani kuin ohuinta mahdollista sielun pergamenttia. Silloin hengitän kauneutta, pyhyyttä, hyvyyttä ja käsittämättömyyttä sisään ja ulos: minuun ja minusta ympäristööni.

P1120164

Luontoretkelläni Riisitunturille ja Hossaan  tuli aika paljon hengitetyksi sisään.

Hossa 1

Hossan värikallio.

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi Hossa on valittu  juhlavuoden kansallispuistoksi. Onnittelut napakymppivalinnasta!

Hossa 2

Kalliomaalauksia tuhansien vuosien takaa Hossassa.

Värikallioksi nimetty seinämä, jossa on nelisentuhatta vuotta vanhoja kalliomaalauksia on paikka, joka Hossan kävijän ehdottomasti kannattaa nähdä. Sen edessä kokee todellista historiallista perspektiiviä. Kokemus on kohottava.

Hossassa on nyt meneillään remonttityöt. Alue valmistautuu vuoden 2017 juhlavuoteen, jolloin Hossasta tulee kansallispuisto. Värikallion eteen on muun muassa rakennettu uusi katselulava.

Hossan shamaani?

Hossan shamaani?

Puu tykkää halaamisesta

Pirkko Kotirinta kysyy ”Mitä mieltä puu on halaajistaan?” (HS 12.6.2016)

Hän kertoo Seppo Vuokon juuri ilmestyneestä kirjasta Latva pilviä piirtää (Maahenki): ”Kirja avaa hienosti puiden olemusta. Vuokko, palkittu kasvitieteilijä, muistuttaa tieteeseen nojaten, että puu näkee, vaikka sillä ei ole silmiä, tuntee, vaikka sillä ei ole hermoja, haistaa, vaikka sillä ei ole nenää ja kuulee, vaikka sillä ei ole korvia.”

WP_20160607_15_18_00_Pro

Kirjoituksen lopussa Pirkko Kotirinta pohdiskelee: ”Kun seuraavan kerran halaan puuta, mieleen saattaa putkahtaa kysymys: Mitä puu oikeastaan ajattelee rutistuksestani. Toivottavasti se tykkää.”

Kyllä se tykkää. Usko pois, Pirkko.

Puu on siinä mielessä ihmisen kaltainen, että se syntyy, kasvaa, kurkottaa valoon, on vuorovaikutuksessa kanssapuidensa kanssa, aistii ympäristöään ja osallistuu tulevien puusukupolvien synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Se tarvitsee kasvaakseen ravintoa ja vettä kuten ihminenkin. Se osallistuu ihmiskunnan suojeluun olemalla oma itsensä eli puu puiden joukossa, yleensä metsässä. Se vaalii kaiken luomakunnan, myös ihmisen, hyvää aidolla puun luonnollaan. Se hengittää meille ihmisille happea.

Minussa ja kuusessa on paljon samaa. Joskus värisen kuin haavan lehti, levittäydyn ympäristööni tuuheaoksaisen koivun tavoin ja seison jämäkän männyn lailla tukevasti maassa, vaikka huojunkin tuulessa. Latva liikkuu vapaana taivaalla, mutta juuret työntyvät tukevasti maahan.

On hienoa tuntua puulta.

Juuri puuntunnun vuoksi ei minun, ei myöskään Pirkon, tarvitse aprikoida, tykkääkö mänty halaamisesta. Jos itse pidän rungon lempeästä kosketuksesta, voisin olettaa että rungollekaan ihmisen ystävällinen iho ei ole vierasta, vaan tuttua ja mukavaa.  Mehän olemme samaa luomakuntaa ja samaa alkulähdettä. Samaa ainetta ja henkeä.

Tutkijat ovat osoittaneet, että puut kommunikoivat lajitovereidensa ja muidenkin elollisten kanssa.

Ihmisintuition tunnistamat metsän henget ovat siis todennäköisesti faktaa!

Kotirinnan juttu:  http://www.hs.fi/paivanlehti/12062016/a1465617197702

WP_20160607_14_43_19_Pro