Vaikka minä lähden metsästä, metsä ei lähde minusta. Se pysyy vaikka kököttäisin koko viikon sisätiloissa. Se vaikuttaa mieleni kautta kehooni ja sitä myötä koko elämääni. Metsämieleni ohjaa myös arvojani ja valintojani. Astun luonto edellä uuteen päivään. Luonto ei ole vain puut, taivas, vesi, maa ja ilma, vaan se tarkoittaa myös itseäni osana luonnollista maailmaa, ekosysteemiä.
Oman eliölajini edustajat, me ihmiset, kuvittelemme hallitsevamme luontoa, mutta emme me kuitenkaan taida sitä hallita. Emmehän osaa pitää aisoissa edes omaa itseämme, ajatuksiamme, tunteitamme ja käyttäytymistämme. Hybris, kohtuuton voimantunne ja rajaton kehitysusko sokaisevat silmämme näkemästä ilmiselviä faktoja, ehkä siksi, että nuo faktat eivät aina ole kovin mukavia.
Käännämme katseemme muualle, kun emme halua nähdä itse aiheuttamaamme tuhoa. Kaivamme maasta öljyä ja mineraaleja, hakkaamme metsiä holtittomasti ja pilaamme vesistöjä, jotta saamme itsellemme kaikenlaisia tavaroita ja vekottimia. Niiden uskomme tekevän meidät onnellisiksi ja vapaiksi.
Perustelemme toimintaamme päättelyllä, että tulevaisuudessa kyllä tiede ratkaisee ympäristöongelmat, esimerkiksi ydinvoimalaitosten käytetyn polttoaineen hävittämisongelman. Nyt tuo vuosisatoja meidän jälkeemme radioaktiivisena säilyvä jäte makaa syvällä peruskalliossa eri puolilla maailmaa. Uskomme talouskasvuun ja edistykseen. Usko ei horju, vaikka vakavat tosiseikat osoittavat, että jatkuva tuotannon ja kulutuksen kasvu (joka sitä talouskasvua juuri synnyttää) ja energiankäytön lisääntyminen saastuttavat luontokotiamme ja muuttavat ilmasto-olosuhteitamme.
Ilmaston lämpeneminen onkin juuri nyt julkisuudessa esillä, kun Yhdysvallat äsken tulleen tiedon mukaan on ilmoittanut eroavansa kansainvälisestä ilmastosopimuksesta. Se on ikävää, sillä kansainvälinen yhteistyö ja asioista sopiminen on kuitenkin ainoa mahdollisuus todella vaikuttaa maapallon luonnonoloihin. Kaikki kansat ovat viime kädessä samassa veneessä eli asuttamassa yhteistä palloamme.
Yksittäistä ihmistä voi pitää mikrokokoisena maapallona ja ihmisen omassa henkilökohtaisessa ekosysteemissä puolestaan elää kaikenlaisia mikro-organismeja, jotka ovat yhteydessä meidän ulkopuolellamme olevaan luontoon. Olemme kiinni luonnossa lukemattomin sitein. Meissä on maailmankaikkeuden kaukainen historia. Myös tulevaisuus elää meissä, kun tajuamme, että itseämme seuraavien sukupolvien tulevaisuus riippuu luonnosta. Jos luonto tuhoutuu, tuho koituu myös ihmisen kohtaloksi.
Siksi ihmiskunnan ei kannattaisi sahata elämänpuustaan oksaa, jolla itse istuu. Näitä mietin kuunneltuani Minna Pyykön yle-ohjelman Mikä on terveysmetsä
Metsä kutsuu
Tuuli viuhuu perjantai-illan valoisassa, mutta – kyllä, hyisessä – metsässä. Niin hyisessä, että oli pukeuduttava toppatakkiin. Ilman (mutta ei koko maapallon ilmaston) soisi nyt hiukan lämpiävän! Kävelen verkkaisesti. Pilvipeite on haihtunut taivaalta. Kello yhdeksän ilta-aurinko paistaa kirkkaana.
Ilmastonmuutos kaikkoaa mielestäni, kun katson tummanvihreää havulaaksoa. Avaan mieleni silmät, ja edessäni on kirkas ja ilmeikäs näkymä. Jokainen oksa, tuulen taivuttama runko, maahan tipahtaneet viimevuotiset neulaset loistavat minulle. Niillä on kerrottavaa. Korvani kuulevat ja silmäni näkevät metsän kuvakertomuksia, kun heitän arkirealismin mielestäni ja siirryn hetkeksi myyttiseen mielentilaan.
Olen kuin lapsi taikametsässä, joka näkee kivenkoloissa menninkäisiä. Näen havumetsän värikkäänä, väreilevänä ja täynnä elämää.
Joku voi nyt tuhahtaa, että tuollainen on tarpeetonta, epärationaalista ja lapsellista puuhaa. Olkoon vaikka niin, mutta minun maailmaani se rikastuttaa. Tällä tavoin pystyn hengittämään vapaammin. Puhallan ulos tunkkaista ahdistusilmaa ja vedän sisääni raikasta metsänvoimaa.
Kun suljen silmäni, alan kuulla lintujen ääniä. Kuulen kokonaisen lintukonsertin. Pääni yläosa ikään kuin nousee viserrysmusiikin tahdissa ylöspäin kohti kosmosta. Linnut kohoavat. Tuuli suhisee. Aika kuluu. Istun rauhassa. Kaupungin häly on kaikonnut mielestäni ja vähitellen alan kohota itsekin. Aikani ”lenneltyäni” palaan takaisin istumaan kaatuneen männyn rungolle. Olo on auvoinen. Kokonainen ja hyvä.
Kiitos metsä. Uskoni luonnon parantavaan voimaan vahvistuu. Kun pidämme huolta luonnosta, samalla hoivaamme itseämme. Yksinkertaista. Tässä huolenpidossa voi olla jokainen mukana omalla yksilöllisellä tavallaan.