Tag Archive | kevät

Sataa ja vihertää

Sataa ja vihertää

Sataa sataa suru sulaa

mutta minä en tiedä minne olen menossa

en edes mihin kaipaan

pisaroiden mukaanko maan ravinnoksi

nousemaan kukkina, kasvamaan lehtivihreänä, puina, pensaina

ihmisten iloksi eläinten elämäksi

johonkin olisi lähdettävä

kauas ja korkealle sisään ja syvälle

vaikkapa vaakalentoa.

E muuttaa uuteen asuntoon

L matkustaa etelään

S tuli pohjoisesta

idän pikajuna meni jo

rannalla kaikki suhteeni oikeassa

minä olen

lakastunut heinä alkaa vihertää

koivussa jo pikkuiset lehdet

ilonkyyneleet.

Pisaroita

Tuli kevät tupahamme

Talvi rannassa

Aamun nousevaan hetkeen sisältyy kaikki. Auringossa lepäävä, lumipeitteinen järvenselkä ja lähipuissa livertävät helmikuun linnut. Nytkö ne jo palaavat? Hanki rapisee askelten alla ja alakulo vaihtuu sydämen riemuksi.

Talvi kääntyy kevääksi. Sen tuntee joka solullaan tällaisena aamuna. Jalka nousee keveästi. Tuntuu kuin ilo virtaisi suoraan rintaan kirkkaalta sinitaivaalta ja huurteisten puiden takaa metsän reunalta.

Jään nyt blogitauolle, mutta sitä ennen haluan kertoa tunnelmiani tällä kansannaisen runolla:

Tuli kevät tupahamme, auringon armahat säteet
pesän laittoi permannolle, ikkunat ilosta itki.

Minä ja mieleni matala istuimme ikävissämme
uuninpankolla pakanat, siinä kupees kuhjotimme,

kunnes kummat huomasimme leikit lempeän säteilyn,
lämmön sipaisun suloisen, valon sieluhun soluvan.

Silloin heräs herkkä mieli, aukoi sielu akkunoitaan.
Jäät ne suhisten sulivat, kilvan purot pulppusivat

sielusta sumentuneesta, kilvan purot pulppusivat,
kirpos kieli kiittämähän, laulaen ylistämähän.

Minä vainen vanha nainen etsin sukseni esihin,
läksin hiihtoharjoituksiin auringon kehrän keralla.

kiitosmielen kantamana auringon kehrän keralla
valo tulvi vastahani, sumuna suli suruni.

Miljoonain lumikiteiden, kirkkaiden, kimalluksessa
valo tulvi vastahani, sumuna suli suruni.

Runo
Senja Holopainen, Tuli kevät tupahamme

Näissä tunnelmissa blogi jää tauolle toukokuuhun.
Mukavaa kevään tuloa!

Mielessä valo

Tity-tity-tity-tity, nopeatempoinen viserrys herättelee talviunesta, horroksesta jossa olen saanut levätä yli pimeimmän ajan. Alkava kevät nostaa tunteita. Sisällä kihelmöi ja kiertää kutkuttavasti, kun luonto ilmoittelee erilaisin merkein heräämisestään.

Koivujen rungoista ymmärrän puiden olevan jo valveilla. Kosketan karhean samettista pintaa. Kädessä tuntuu lämpöä.  Mahla, elämän neste virtaa siellä jo. Tämä runko ei todellakaan enää nuku, se sykkii elämään herännyttä puunhenkeä.

Koivun runko lähikuva 2013-11-24 13.32.17

Maan tuntee tuoksusta. Valkoisia läikkiä näkyy enää harvakseltaan. Lumen liiskaamat, puoliksi mädäntyneet lehdet peittävät viimevuotista metsänheinää. Näkymää ei voi sanoa kovin värikylläiseksi, mutta kevättalvisen maan tuoksusta on pääteltävissä, että kylmin aika meni jo.

Pitkän pimeän jakson jälkeen aamuaurinko heittää yllätyssäteitään. Vaikka puiden katveessa on vielä harmaanruskeaa, taivaalta virtaa oksien välistä valoa. Superenergiaa.

Mielialani valostuu, kevenee, kirkastuu. Ajatus laajenee ja alan kuulla lintujen liverryksen kirkkaampana. Alan nähdä punaista, vihreää ja oranssia harmaudessakin. Näen ne ehkä sydämelläni, jossa on suru, ilo ja lukuisa joukko muitakin tunnelmia vierekkäin. Tai ehkä näen ihollani. Käsitän, että elämä ei ole musta-valkoista, vaan värikästä. Tajuan itsekin eläväni tätä värikkyyttä todeksi. Olen osa luontoa kuten kaikki ihmiset ovat.

Rinnassa hienovaraisina värähtelyinä keinuva kevät levittäytyy koko kehoon. Tulee hyvä mieli.

Juuri nyt hyvää mieltä täydentää Kalifornian aurinko!

Saavuin nimittäin San Franciscoon. Täällä on lämmintä ja valoa. Katselen muutaman päivän tätä kuuluisaa ja monikulttuurista kaupunkia ja sitten otan bussin pohjoisen suuntaan, Petalumaan, tapaamaan täkäläisiä shamanoijia ja tutustumaan Amerikan alkuperäiskansojen parantamistraditioihin.

 

Räntähiutaleesta muisto vain jää

Räntää tai jotainJokunen räntähiutale kostuttaa männyn rungon, jonka punaruskeaa sävyä täydentää vihertävä naavatuppo kaarnan pinnassa. Puupoikaset värjöttelevät suurten latvusten suojassa. Ne tietävät, että edessä on ehkä satojakin vuosia, jollei ihmisen metsäkone liiku täälläpäin.

Kaukaa kuuluu liikenteen humina. Se ei räntähiutaletta haittaa. Mänty vetää sitä puoleensa niin, että autojen ääni jää taustalle luonnon tuottamien jumalallisten aistimusten keskellä.

Vierastan vähälumista talvea. Tuntuu kuin jotakin valkoista puuttuisi, vaikka tiedän, että kaikki talvet ja kaikenlaiset lumitilanteet ovat luonnollisia.

Lähden hämärtyvään metsään hieman apein mielin. Tunteita risteilee varpaista lantion, vatsan ja rintakehän kautta ylös päälakeen, vieläpä sormenpäihinkin. Ne ovat melankolisia. Mukana on jotakin surun tapaista, ehkä myös kaipuuta.

Kävelen harmaassa maassa, josta pilkottavat oksat, jäkäläsiivut, varvut ja ruskeat lehdet. Litistynyt saniainen nuokkuu puun juurella. Olen siis jälleen metsässä. Hakemassa itseäni. Täältä uskon sen löytyvän, koska tunnen olevani osa luontoa ja luonto on minussa. Se on minua.

Tämän harjun hongat ovat huojuneet tuhansia vuosia. Ihmisiä on tullut ja mennyt, teitä rakennettu ympärille, mutta hongat uusiutuvat ja huojuvat edelleen.

Korkean, tuuhealatvuksisen kuusen alle käperryn omaan pienuuteeni ja odottelen siellä olotilani muutosta. Kuusen alle veitikkaiset rientää… Joopa joo.  Veitikkaisuus on tästä hetkestä kaukana. Muistutan enemmänkin mörökölliä!

Mörrimöykky istuu kuusen alla.

Kun tulen ulos valitsen itselleni sopivan männyn, ei liian rotevaa ja jykevää, vaan tavallisen hujopin, joka näyttää hiukan vinolta. Sellaiselta kuin oma elämänikin joskus näyttää. Asettaudun selkä runkoa vasten siten, että on mukava olla. Kädet nojaavat myös puuhun. Taivutan päänkin takanojaan petäjän kaarnaan ja annan ajan ja olemisen virrata.

Me tässä petäjän kanssa ihmettelemme.

Katson ylös. Näkyy paljon runkoja ja latvuksia. Tuulettomalla säällä, pilvistä taivasta vasten ne näyttävät ikuisilta, pysyviltä ja pyhiltä. Kuulen tukipetäjäni hengityksen. Koko energiani siirtyy näkemisen ja kuulemisen tilaan. Olen vain, en tee mitään. Aistin laajasti.

Pikku hiljaa näkökenttäni hämärtyy. Eteeni tulee sumuverho, usvavaippa. Lepäilen siinä hongan tukemana. Aika pysähtyy. Vaippa hälvenee hissukseen ja metsä alkaa muuttaa muotoaan. Nyt oksat erottuvat puista värikkäämpinä, eläväisempinä. Näkymä ympärilläni välkähtelee. Välillä metsä on tavallinen ja sitten taas satumainen.

Alan rationalisoida. Kyselen järkevältä minältäni, mitä tämä on. Keskittymisestä johtuva aistiharhako? Heti kun alan rationalisoida, en näe mitään. Veivaan mieleni takaisin ihmetilaan ja nautin. Tila on intensiivinen ja avartava. Tuntuu kuin hengitys kulkisi syvemmin ja kokisin ympäristöä koko kehollani.

Aikani siinä levättyäni lähden kotiin päin. Linnut laulavat tuit, tuit, tuit. Toivotan kevään tuojat tervetulleiksi. Räntähiutale on sulanut linnun liverrykseen. Vain muisto siitä jää elämäni energiaverkkoon.

Elämän energiaverkko

Elämän energiaverkko.

Arkkienkelin kaupunki Arkangeli – Архангельск

Koulubussi Arkangelissa

Kesän tulo on Arkangelissakin myöhässä. Nyt alkavat silmut vasta puhjeta. Lentokentältä kaupunkiin ajettaessa vaikutelma on jotenkin rähjäinen. Maa on vielä harmaa. Vihreä antaa vasta aavistuksenomaisia merkkejä puissa. Ränsistyneitä  teollisuus- ja varastorakennuksia seisoo tien vieressä komeiden uudisrakennusten rinnalla. Koulubussi ohittaa.

En anna harmaan ensitunnelman sumentaa näköäni. Katson taaksepäin Enkelikaupungin historiaan, arkkienkelien aikaan. 

Kaupunki on saanut nimensä 1300-luvun lopulla Vienanjoen varteen perustetusta arkkienkeli Mikaelin mukaan nimetystä munkkiluostarista. Iivana Julma perusti luostarin ympärille kauppakaupungin 1500-luvulla. Ensin se oli nimeltään Novo-Holmogory, mutta asukkaat eivät  ruvenneet sitä käyttämään, vaan pitäytyivät sitkeästi Arkkienkeli-nimessä.

Raamatussa, Vanhan testamentin Danielin kirjassa (Dan.12:1) sanotaan ”Silloin astuu esiin Mikael, suuri enkeliruhtinas, joka seisoo kansasi suojana.”

Arkkienekeli Mikael on turvaamisen, puolustamisen ja suojelemisen enkeli.

Kiinnostavaa on, että Kiovan, Ukrainan pääkaupungin vaakunassa on arkkienkeli Mikael. Liekö se lentänyt sieltä,  Keski-Euroopasta, tänne pohjolaan kaupungin nimeksi. Kiovahan on koko Venäjän maan alku ja juuri. Slaavilaiset lähtivät 900-luvulla Kiovassa voimistumaan ja eri ruhtinaskuntien (kuten Novgorod Suomen läheisyydessä) yhdistyminen lopulta johti Venäjän valtakunnan muodostumiseen.  

Kiovan kaupungin lippu.

Kiovan kaupungin lippu.

Arkangeli säilyi nimen muutoksilta myös Neuvostovaltion alkuaikoina  toisin kuin monet muut kaupungit.  Pietari oli alkujaan Sankt-Peterburg, sitten Pertograd, jonka jälkeen neuvostoaikana Leningrad ja uuden Venäjän muodostuttua taas Sankt Peterburg eli suomeksi Pyhä Pietari.  Jekaterinburgin neuvostonimi oli Sverdlovsk. Ja nyt taas Jekaterinburg, josta presidentti Boris Jeltsin, nyt jo vainaja, oli kotoisin.  

Arkangeliakin yritettiin muuttaa muuksi, mutta ehkä enkelienergia oli liian voimakas vaihdettavaksi.  Vuonna 1928 innokkaat puoluevirkailijat esittivät sille  nimeksi Lomonosov, vuonna 1929 Stalinport ja vielä 1935 Miheejevsk. Aina esitykset  kuitenkin liukenivat johonkin ylempiin portaisiin mentäessä.  Onneksi.  Arkangeli on hieno nimi.

Täällä uskotaan, että Arkkienkeli Mikael suojelee myös nykyään sellaisilta elämänmuutoksilta, jotka menevät arkangelilaisten kestokyvyn yli.

Moni tietää, että Arkangelin kaupunki on olemassa jossain Venäjällä, mutta ei oikein hahmota missä päin se on. Kartasta näkyy, että kaupunki  Arkhangelsk on Pietarista suunnilleen yhtä kaukana kuin Rovaniemi Helsingistä.

 

Barents  

Lähde: Барашков Юрий 2011 Архангел Михаил. Жизнь в обpазах. ИПП ”Правда Cевера”.

Kartta  https://www.barentsinfo.fi/images/barentsmap.htm

Talvi valui viemäreihin

Saappaat lätäkössä
Sade litisee katuun. Ränneissä ropisee. Talven viimeinenkin lumi märkänee, valuu viemäreihin, häipyy ojiin.  Kohta kadut, puistot, metsät ja pellot nauttivat kevään lämmöstä.

Nyt seison vesilätäkössä. Tekisi mieli ottaa kumisaappaat pois ja kokeilla miltä rapakko tuntuu paljaissa jalkapohjissa. En sitä tee, koska voitaisiin luulla kummalliseksi. Ja lapselliseksi. Sitä paitsi on aika kylmä.

Jään haara-asennossa ihmettelemään lammikkoa varpaat kuivina. Pyrin olemaan kaatumatta saappaat jalassa.

Nyt on hyvä jättää taakse kaikenlainen tunkkaisuus, synkkyys, suuttumus ja alakulo. Ja avata luukut auki muutosten tuulien ja raikkaiden ilonilmojen puhallella. Valukoot kaikki surut, murheet ja masennukset talven mukana viemäreihin!

Kevät antaa siihen mahdollisuuden – luonnostaan. Tervetuloa kevät!

Näsijärvellä terapiassa nääs

Avaraa Näsijärven jäällä.

Avaraa Näsijärven jäällä. Jonoa Naistenlahden suunnalta.

Maaliskuisena aurinkoviikonloppuna tuhannet suomalaiset ovat terapoineet itseään järven jäällä.  Näsijärven pienellä Siilinkarin luodolla oli tungosta, mutta leppoisaa. Kansaa vaelsi sinne kolmelta suunnalta.

Matkaa mantereelta Siilinkarille on hieman toista kilometriä.  Ihmisiä virtasi  kävellen tai hiihtäen Naistenlahden rannasta, Mustasta Lahdesta ja Lielahden puolelta. Ollaan Tampereella nääs.

Aamulehdessä oli koko sivun juttu ekoterapiasta eli luonnon virkistävästä ja tervehdyttävästä vaikutuksesta. Japanissa jutun mukaan lääkärit määräävät hoidoksi rauhallista metsässä käyskentelyä.

Meillä taitaa olla niin, että metsään ja järven jäälle mennään ihan muuten vaan. Huvikseen.

Kun aurinko lahjoittaa kevätsäteitään, tekee mieli ulos ja avaruuteen. Hengittämään valoa ja järvien pranaa (elämänenergiaa).

No, voihan tuota ”valo ja raitis ilma”-kylpyä kutsua järviterapiaksikin, jos niin haluaa. Joka tapauksessa se hoitaa mieltä ja kehoa.

Varmaa on, että Näsijärviterapia toimii. Tänään siitä tuli lisää virtaa sekä hyvä ja rauhallinen olo. Ruoka ja päikkärit maittoivat.  Terapia tehoaa heti ja luonnollisesti. Se on empiirisesti testattu ja testataan jatkossakin aina aurinkoisina kevätpäivinä.  Lisäksi se on ilmaista.

Muutama kuva terapiareissustani:

Väkeä Siilinkarilla.

Väkeä Siilinkarilla.

Siilinkarin sektoriloistotorni (majakka).

Siilinkarin sektoriloistotorni (majakka). Taustalla näkyy Näsinneula pikkuruisena.

Näsinneula  Näsijärveltä katsottuna.

Näsinneula Näsijärveltä katsottuna.

Särkänniemi Näsijärven rannalla. Huvipuiston laite tarvilevossa.

Särkänniemen huvipuiston laite talvilevossa. Kuvattu Mustan Lahden jäältä.

Suosittelen lämpimästi aurinkokävelyä (vahvalla) jäällä. Se sopii kaikille. Lapsille, aikuisille, mummoille, vaareille, masentuneille, uupuneille, rohkeille ja iloisille sekä koirille.