Räntähiutaleesta muisto vain jää

Räntää tai jotainJokunen räntähiutale kostuttaa männyn rungon, jonka punaruskeaa sävyä täydentää vihertävä naavatuppo kaarnan pinnassa. Puupoikaset värjöttelevät suurten latvusten suojassa. Ne tietävät, että edessä on ehkä satojakin vuosia, jollei ihmisen metsäkone liiku täälläpäin.

Kaukaa kuuluu liikenteen humina. Se ei räntähiutaletta haittaa. Mänty vetää sitä puoleensa niin, että autojen ääni jää taustalle luonnon tuottamien jumalallisten aistimusten keskellä.

Vierastan vähälumista talvea. Tuntuu kuin jotakin valkoista puuttuisi, vaikka tiedän, että kaikki talvet ja kaikenlaiset lumitilanteet ovat luonnollisia.

Lähden hämärtyvään metsään hieman apein mielin. Tunteita risteilee varpaista lantion, vatsan ja rintakehän kautta ylös päälakeen, vieläpä sormenpäihinkin. Ne ovat melankolisia. Mukana on jotakin surun tapaista, ehkä myös kaipuuta.

Kävelen harmaassa maassa, josta pilkottavat oksat, jäkäläsiivut, varvut ja ruskeat lehdet. Litistynyt saniainen nuokkuu puun juurella. Olen siis jälleen metsässä. Hakemassa itseäni. Täältä uskon sen löytyvän, koska tunnen olevani osa luontoa ja luonto on minussa. Se on minua.

Tämän harjun hongat ovat huojuneet tuhansia vuosia. Ihmisiä on tullut ja mennyt, teitä rakennettu ympärille, mutta hongat uusiutuvat ja huojuvat edelleen.

Korkean, tuuhealatvuksisen kuusen alle käperryn omaan pienuuteeni ja odottelen siellä olotilani muutosta. Kuusen alle veitikkaiset rientää… Joopa joo.  Veitikkaisuus on tästä hetkestä kaukana. Muistutan enemmänkin mörökölliä!

Mörrimöykky istuu kuusen alla.

Kun tulen ulos valitsen itselleni sopivan männyn, ei liian rotevaa ja jykevää, vaan tavallisen hujopin, joka näyttää hiukan vinolta. Sellaiselta kuin oma elämänikin joskus näyttää. Asettaudun selkä runkoa vasten siten, että on mukava olla. Kädet nojaavat myös puuhun. Taivutan päänkin takanojaan petäjän kaarnaan ja annan ajan ja olemisen virrata.

Me tässä petäjän kanssa ihmettelemme.

Katson ylös. Näkyy paljon runkoja ja latvuksia. Tuulettomalla säällä, pilvistä taivasta vasten ne näyttävät ikuisilta, pysyviltä ja pyhiltä. Kuulen tukipetäjäni hengityksen. Koko energiani siirtyy näkemisen ja kuulemisen tilaan. Olen vain, en tee mitään. Aistin laajasti.

Pikku hiljaa näkökenttäni hämärtyy. Eteeni tulee sumuverho, usvavaippa. Lepäilen siinä hongan tukemana. Aika pysähtyy. Vaippa hälvenee hissukseen ja metsä alkaa muuttaa muotoaan. Nyt oksat erottuvat puista värikkäämpinä, eläväisempinä. Näkymä ympärilläni välkähtelee. Välillä metsä on tavallinen ja sitten taas satumainen.

Alan rationalisoida. Kyselen järkevältä minältäni, mitä tämä on. Keskittymisestä johtuva aistiharhako? Heti kun alan rationalisoida, en näe mitään. Veivaan mieleni takaisin ihmetilaan ja nautin. Tila on intensiivinen ja avartava. Tuntuu kuin hengitys kulkisi syvemmin ja kokisin ympäristöä koko kehollani.

Aikani siinä levättyäni lähden kotiin päin. Linnut laulavat tuit, tuit, tuit. Toivotan kevään tuojat tervetulleiksi. Räntähiutale on sulanut linnun liverrykseen. Vain muisto siitä jää elämäni energiaverkkoon.

Elämän energiaverkko

Elämän energiaverkko.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s