Puhuttiin äskettäin ystäväni M:n kanssa puiden hienoudesta ja niiden parantavasta vaikutuksesta. Käyskentelemme kumpikin omilla paikkakunnillamme usein lähimetsiköissä hoitamassa itseämme. Samalla siinä tulee hoidetuksi luontosuhdettakin.
Metsä on kuin puoliso. Se antaa paljon, kun sitä rakastaa. Se kaipaa kunnioitusta, läsnäoloa ja läheisyyttä. Se antaa aikaa, kun sille antaa aikaa. Puiden halaaminen vahvistaa ja runkoihin voi nojata.
Metsän hengessä heijastuvat kulkijan omat fiilikset.
Tänään minua narutettiin metsässä. Tässä tunnelmat:
Hämmästyn todella kohdatessani Pyynikillä kesäteatterin lähistöllä toisiinsa sidottuja puita. Niiden ympärillä on lankoja. Narutettu alue on noin 20 neliömetrin suuruinen.
En pääse nojailemaan näihin puihin. Räplään lankoja, kokeilen, josko ne soisivat. Eivät soi. Hieman antavat periksi.
Narut ovat materiaalinen este etenemiselleni. On koukattava sivuitse ja kierrettävä sidottu puurykelmä. Mutta ensin jään ihmettelemään.
Kukahan nämä tähän on sitonut? Mittaillaanko tässä jotakin? Pilaileeko joku? Olisiko tämä ehkä taideinstallaatio kertomassa meille, että ottakaa oppia metsästä?
Puiden kuuluu olla vapaita, niitä ei saisi kahlita ja rajoittaa.
Voi ilmiön tietysti tulkita myönteisestikin. Narut ikään kuin jäsentävät metsää. Rajaavat puiden tilaa. Langat liittävät männyt, lepät ja koivut toisiinsa. Me olemme nyt ryhmä, me pidämme yhtä. Liity, ihminenkin meihin!
Katselen naruteosta eri kulmilta. Tulee mieleen, että pitäisi tietää mikä tämä on. Mutta miksi oikeastaan pitäisi tietää? Narut ovat tässä varmaan aikaansa. Sitten ne kerätään pois tai ne katkeilevat, kuluvat ja maatuvat lopulta itsestään.
Puut elelevät sitten ilman naruja. Omina itsenään.
Lankateos Pyynikin puissa maaliskuussa 2014.