Toivomusliinoja pyhiin puihin

Tahdon pyhät puut takaisin, ja niihin toivomusliinat! Tämän hoksasin ihmetellessäni Pyynikin narutettuja puita (edellinen postaus) muutama päivä sitten.

Ennen vanhaan suomalaisilla oli erityisiä pitämyspuita, jotka toimivat yhteytenä henkimaailmaan. Puun juurelle mentiin yksin tai joukolla osoittamaan kunnioitusta luonnolle ja sen hengille ja hakemaan suojelusta, tukea ja vahvistusta.

Monilla Siperian alkuperäiskansoilla, myös suomensukuisilla, on ollut ja on edelleen tällainen perinne.  Suomen niemelläkin oli muinoin pyhiä puita ja lehtoja, mutta kristinuskon myötä perisuomalainen luontosuhde pinnallistui ja teknistyi.

Se voidaan kuitenkin palauttaa hyväksymällä muinaisia uskomuksia takaisin kansalliseen mielenmaisemaamme. Kristuksen kärsimystarinan alle hautautunut luonnon pyhyys voidaan kaivaa esiin. Ja kannattaakin kaivaa, jo oman terveytemme ja hyvinvointimme vuoksi.

Teologi Pauliina Kainulaisen mielestä on tarpeen nöyrästi myöntää, lopultakin, ettei kristillinen traditio lahjoita kaikkea viisautta. ”Esimerkiksi maailman alkuperäiskansojen perinteisiin elämänmuotoihin kuuluva kyky elää luonnon kanssa on viisautta, jota on kiireellistä kuunnella. Samaan tapaan metsän teologiassa haluan kuulla omaa suomalaista kulttuuriani”(Kainulainen 2013).

Niin muuttuu teologia. Runsaan 200 vuoden takaisessa teologin tutkimuksessa on paljon vähemmän itsereflektointia. K. Lencquistin väitöskirjassa päivitellään, kuinka entisaikojen typerät ja taikauskoiset suomalaiset palvoivat lehtojaan, metsiään ja pyhiä puitaan. On irvokasta, että kirjoittaja piti kansanperinteemme tuhoamista arvokkaana: ”Turun Sanomissa v:lta 1772 N:o 14 siv 3 luetaan, kuinka Kuopion kirkonpalvelija Paavali Lyytikäinen (Lydikäinen) vuoden 1656 vaiheilla Kuopiossa kaatoi maahan useita sellaisia pyhiä pensaita ja pitämyspuita. Eikä sitä taikauskoa ole niin täydellisesti voitu juurittaa pois, ettei sisämaassa jotkut houkkiot vieläkin pitäisi tällaisia pyhiä puita ja niitä kunnianosoituksella kohtelisi.” (Lencquistin väitöskirja 1772)

Houkkioita on nykyisinkin.

Lencquist pitäisi varmaan 2010-luvun tutkija Kainulaista juuri sellaisena, sillä hän kunnioittaa esi-isiemme uskoa ja sijoittuu arvomaailmaltaan lähemmäksi ”pakanoita” kuin parin sadan vuoden takainen kollegansa. Kainulainen arvostaa oman kansansa perinteitä ja historiaa.

Kahden tutkijan kirjoja on mielenkiintoista lukea rinnakkain. Euroopan valistuksen tuulet puhalsivat Suomeen 1700-luvulla niin, että kaikkea vanhaa pidettiin taikauskoisena ja rahvaanomaisena. Papitkin yrittivät elää ajan hermolla ja vedota järkisyihin, materiaalisiin tosiasioihin ja kehitykseen myös uskon asioissa.

Mutta pari vuosisataa, maailmantalouden kaaos ja teknistynyt kulttuurimme ovat tehneet opetustehtävänsä. Kainulainen tajuaa ihailtavasti, että jumaluus ja luonto ovat perimmältään samaa. Niitä ei pidä ympätä rationaalisen maailman tulostavoitteisiin ja numeeriseen arviointikehikkoon.

Teologina Kainulainen esittää erittäin pehmeästi ja hellävaraisesti sen tosiasian, että kristinusko saapui Suomeen miekoin ja kilvin, väkivaltaisesti hävittäen alkuperäiskansan arvostamia puita ja muita uskon symboleja: ”Kokonaisuutena suomalaisen vanhan mielenmaiseman (siis luontouskonto) ja kristinuskon kohtaaminen (siis veriset ristiretket) tapahtui suomalaisten ja suomalaisen metsän kannalta traagisissa merkeissä. Kehitys johti sisäiseen ristiriitaan, kun ikiaikainen perinne edellytti yhtenäistä, pyhän tajun läpäisemää maailmankaikkeutta, mutta kristinusko tuotiin sellaisessa muodossa, että se vääjäämättä etäännytti ihmisiä luonnosta.”

Niin etäännyttikin.

Siksipä ehdotankin yleistä pyhien puiden päivää kalenteriimme. Käsityöihmiset voisivat värkätä yksilöllisiä nauhoja tai liinoja (erivärisiä pitsisiä, ommeltuja, neulottuja, virkattuja ym.) kunnioittamaan upeita puitamme ja palvomaan niiden henkeä.

Ehkä jonain päivänä pyydän käsityötaitoista ystävääni valmistamaan kauniin toivomusliinan, jonka yhdessä ripustamme pyhään puuhun symboloimaan kunnioitustamme luontoa kohtaan. Se myös toivottaa kanssaihmisille onnea, terveyttä ja hyvinvointia.