Toivomusliinoja pyhiin puihin

Pyhä puu ja risti

Pyhä puu ja risti

Tahdon pyhät puut takaisin, ja niihin toivomusliinat! Tämän hoksasin ihmetellessäni Pyynikin narutettuja puita (edellinen postaus) muutama päivä sitten.

Ennen vanhaan suomalaisilla oli erityisiä pitämyspuita, jotka toimivat yhteytenä henkimaailmaan. Puun juurelle mentiin yksin tai joukolla osoittamaan kunnioitusta luonnolle ja sen hengille ja hakemaan suojelusta, tukea ja vahvistusta.

Monilla Siperian alkuperäiskansoilla, myös suomensukuisilla, on ollut ja on edelleen tällainen perinne.  Suomen niemelläkin oli muinoin pyhiä puita ja lehtoja, mutta kristinuskon myötä perisuomalainen luontosuhde pinnallistui ja teknistyi.

Se voidaan kuitenkin palauttaa hyväksymällä muinaisia uskomuksia takaisin kansalliseen mielenmaisemaamme. Kristuksen kärsimystarinan alle hautautunut luonnon pyhyys voidaan kaivaa esiin. Ja kannattaakin kaivaa, jo oman terveytemme ja hyvinvointimme vuoksi.

Teologi Pauliina Kainulaisen mielestä on tarpeen nöyrästi myöntää, lopultakin, ettei kristillinen traditio lahjoita kaikkea viisautta. ”Esimerkiksi maailman alkuperäiskansojen perinteisiin elämänmuotoihin kuuluva kyky elää luonnon kanssa on viisautta, jota on kiireellistä kuunnella. Samaan tapaan metsän teologiassa haluan kuulla omaa suomalaista kulttuuriani”(Kainulainen 2013).

Niin muuttuu teologia. Runsaan 200 vuoden takaisessa teologin tutkimuksessa on paljon vähemmän itsereflektointia. K. Lencquistin väitöskirjassa päivitellään, kuinka entisaikojen typerät ja taikauskoiset suomalaiset palvoivat lehtojaan, metsiään ja pyhiä puitaanOn irvokasta, että kirjoittaja piti kansanperinteemme tuhoamista arvokkaana: ”Turun Sanomissa v:lta 1772 N:o 14 siv 3 luetaan, kuinka Kuopion kirkonpalvelija Paavali Lyytikäinen (Lydikäinen) vuoden 1656 vaiheilla Kuopiossa kaatoi maahan useita sellaisia pyhiä pensaita ja pitämyspuita. Eikä sitä taikauskoa ole niin täydellisesti voitu juurittaa pois, ettei sisämaassa jotkut houkkiot vieläkin pitäisi tällaisia pyhiä puita ja niitä kunnianosoituksella kohtelisi.” (Lencquistin väitöskirja 1772)

Kaksi vanhaa puuta.

Kaksi vanhaa puuta, sateen pieksämää katsoo kevääseen…

Houkkioita on nykyisinkin.

Lencquist pitäisi varmaan 2010-luvun tutkija Kainulaista juuri sellaisena, sillä hän kunnioittaa esi-isiemme uskoa ja sijoittuu arvomaailmaltaan lähemmäksi ”pakanoita” kuin parin sadan vuoden takainen kollegansa. Kainulainen arvostaa oman kansansa perinteitä ja historiaa.

Kahden tutkijan kirjoja on mielenkiintoista lukea rinnakkain. Euroopan valistuksen tuulet puhalsivat Suomeen 1700-luvulla niin, että kaikkea vanhaa pidettiin taikauskoisena ja rahvaanomaisena. Papitkin yrittivät elää ajan hermolla ja vedota järkisyihin, materiaalisiin tosiasioihin ja kehitykseen myös uskon asioissa.

Mutta pari vuosisataa, maailmantalouden kaaos ja teknistynyt kulttuurimme ovat tehneet opetustehtävänsä. Kainulainen tajuaa ihailtavasti, että jumaluus ja luonto ovat perimmältään samaa. Niitä ei pidä ympätä rationaalisen maailman tulostavoitteisiin ja numeeriseen arviointikehikkoon.

Teologina Kainulainen esittää erittäin pehmeästi ja hellävaraisesti sen tosiasian, että kristinusko saapui Suomeen miekoin ja kilvin, väkivaltaisesti hävittäen alkuperäiskansan arvostamia puita ja muita uskon symboleja: ”Kokonaisuutena suomalaisen vanhan mielenmaiseman (siis luontouskonto) ja kristinuskon kohtaaminen (siis veriset ristiretket) tapahtui suomalaisten ja suomalaisen metsän kannalta traagisissa merkeissä. Kehitys johti sisäiseen ristiriitaan, kun ikiaikainen perinne edellytti yhtenäistä, pyhän tajun läpäisemää maailmankaikkeutta, mutta kristinusko tuotiin sellaisessa muodossa, että se vääjäämättä etäännytti ihmisiä luonnosta.”

Niin etäännyttikin.

Siksipä ehdotankin yleistä pyhien puiden päivää kalenteriimme. Käsityöihmiset voisivat värkätä yksilöllisiä nauhoja tai liinoja (erivärisiä pitsisiä, ommeltuja, neulottuja, virkattuja ym.) kunnioittamaan upeita puitamme ja palvomaan niiden henkeä.

Ehkä jonain päivänä pyydän käsityötaitoista ystävääni valmistamaan kauniin toivomusliinan, jonka yhdessä ripustamme pyhään puuhun symboloimaan kunnioitustamme luontoa kohtaan. Se myös toivottaa kanssaihmisille onnea, terveyttä ja hyvinvointia.

Nauhat puussa.

Nauhat puussa.

4 thoughts on “Toivomusliinoja pyhiin puihin

  1. Hienoa että kirkkomme piirissä nousee ajatuksia myönteisestä suhtautumisesta luonto-katsantoon. Lukiessani vanhaa historiaa, ns, kristillinen näkemys tuhosi enemmän uhripaikkoja kuin itäinen ortodoksinen suuntaus. Toinen niistä, katsoi hyötyvänsä ottamalla luonto-uskonnot ”hiljaisesti” huomaansa ja adoptoimalla ne sisäänsä. Viisas ajatus! Toisaalta budhalaisuuteen viitaten, älkäämme tuomitko ketään, vaan tehkäämme työtä löytääksemme yhteys kaikkien välille ja parhaaksi ilman kiihkoilua 😉 Liinat ,narut,rukousmyllyt, nauhat ,kalajumalat jne, riippuen,näkijoista, kokijoista, ovat aina kuuluneet perinteeseemme ja alitajunnassamme ne pysyvät aina! -J

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s