Benin, osa 7.
”Mitä teemme bushamanneille ulkoisessa maailmassa, teemme itsellemme sisäisesti.”
Majapaikassani Villa Karossa, Grand Popossa (Benin, Afrikka) on pieni kirjasto, johon stipendiaatit ovat jättäneet tuomiaan kirjoja. Löysin Uhkaretken tuntemattomaan.
Se on Laurens van der Postin (1906-1996) vuonna 1953 suomeksi julkaistu matkaseikkailujen tarina ja samalla kertomus yhden ihmisen arvomaailman muutoksesta ja henkisestä kasvusta. Sielullinen täyskäännös miehen elämässä seurasi hänen kokemistaan ulkoisista koettelemuksista sekä rohkeasta tutustumisesta omaan sisäiseen maailmaansa.
Kirjailija vertaa eräässä haastattelussaan spontaania, vaistonvaraista ja intuitiivista puolta itsessämme bushmanneihin, Etelä-Afrikan yhteen uhanalaiseen alkuperäiskansaan ja sen luonnonmukaiseen elämäntapaan. Rationaalinen puolemme on Laurensin ajattelussa eurooppalaisuutta.
Tähän “bushmanniuteen” Laurens viittaa myös kirjassaan Uhkaretki tuntemattomaan. Mitä ilmeisimmin hän on tutustunut C.G. Jungin psykologiaan.
Etelä-Afrikassa varhaisvuotensa viettäneen kirjailijan perheessä oli lastenhoitajana sympaattinen bushmanninainen. Hän ja koko kasvuympäristö ruokkivat lapsen luontosuhdetta sekä mielikuvitusta. Pojasta kasvoi eurooppalainen afrikkalaisin maustein.
Kirjassaan Laurens kuvaa lapsuuden ja nuoruuden Afrikan tunnelmiaan, aikuisiän rankkoja kokemuksia japanilaisten vankileirillä toisen maailmansodan aikana sekä 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa tekemiään Afrikan matkoja.
Kaltaistemme joukossa
Kirjan ydinsanoma ihmisenä elämisestä kaltaistemme joukossa on ajankohtainen edelleenkin, yli 60 vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen.
Laurens ”havahtui” japanilaisten vankileirillä Jaavalla. Parin vuoden aikana ehti tapahtua paljon. Hän kertoo karmaisevasti järkyttävästä teloitusnäytelmästä, joka järisytti hänen maailmansa. Vangit vietiin kentälle, jossa he joutuivat seuraamaan raakaa vankitoverin murhaa (josta en halua kertoa tässä yksityiskohtia). Laurens oli malarian heikentämässä kunnossa. Mutta kun hänen vierellään seissyt mies joutui shokkitilaan kolkkoa näytelmää katsoessaan, hän sai jostakin voimaa ottaa tämä syliinsä ja pitää häntä jaloillaan. Japanilaiset vartijat olisivat vieneet maahan kaatuneen vangin “jonnekin”.
Tuona kauhun hetkenä Laurens tunsi syvää ja pyyteetöntä läheisyyttä. Pitäessään pystyssä pyörtymäisillään olevaa kohtalotoveriaan, hän teki elämänsä ratkaisun. Jos hän selviäisi hengissä leiriltä, hän ei enää eläisi itsekästä oman uran ja oman edun elämää. Hän pyrkisi toiminnallaan ja työllään luomaan yhteisyyttä ja läheisyyttä ihmisten välille ja auttamaan muita.
Kun sotavangit teloitusesityksen päätyttyä palasivat tyrmään, aluksi he iloitsivat oman henkensä säilymisestä. Sitten tietoisuuden valtasi ajatus, että seuraavia uhreja olisivat juuri he. Synkkämielisyys, ahdistus ja pelko laskeutuivat vakilaan. Yhtäkkiä Laurens tunsi, että hänen täytyi jotenkin auttaa tässä ahdingossa.
Paviaanit ja leijonat avuksi
Hän alkoi puhua Afrikan luonnosta ja eläimistä, metsistä, tasangoista ja jylhistä, vapaista vuorista. Hän puhui ja puhui. Ja sai tuntikausia afrikkalaistarinoita kerrottuaan tunnelman rauhoittumaan. Iltapäivän teurastusnäytelmän nostamat tuomiopäivän merkit haihtuivat hitaasti.
Laurensin Afrikan poikavuosien nyt uudelleen syntyneet näyt paviaanien, elefanttien, sarvikuonojen ja leijonien seikkailuista auttoivat. Ne toivat pikku hiljaa tyyneyttä takaisin.
Silloin hän oivalsi, kuinka syvä ja elämää vahvistava Afrikka bushmanneineen hänen veressään oli. Se muistutti kaikkien ihmisten samankaltaisuudesta. Ja kaiken elävän yhteenkuulumisesta.
Muistot palaavat
Laurens vapautui sotavankeudesta. Seitsemän vuotta myöhemmin hän matkusti Afrikkaan, tällä kertaa töihin Englannin viranomaisten pestamaana. Sodan kauhut olivat jääneet taakse ja elämä alkoi rakentua uudelleen.
Upeissa itäisen Afrikan maisemissa työryhmänsä kanssa vaeltaessaan hän tunsi itsensä kuitenkin käsittämättömän masentuneeksi. Mitään ulkoista syytä ei pitänyt olla. Mikä oikein kiikasti?
Hän oli kiipeämässä Itä-Afrikassa Njassa-järven lähellä olevalle vuorelle. Huipulle päästyään hän totesi, että oli sunnuntai. Yhtäkkiä hän muisti, mikä merkkipäivä, mikä vuosipäivä se oli. ”Minusta tuntui kuin olisivat muistojen aitan valtavat pariovet lennähtäneet selälleen ja masentumiseni vyöryi kirkkaaseen auringonvaloon”.
Hän oli unohtanut vankivuosina kokemansa.
Se onkin yleistä, kun ihminen kohtaa sietämättömiä asioita. Unohdus tulee apuun. Mieli sulkee pahan ulkopuolelleen.
Nyt Laurensin tajuntaan nousivat sodan jälkeen mielestä kadonneet Jaavan karmaisevat muistot. Hän kirjoittaa:
”Mutta sisimmässämme on jokin, joka ei unohda niin helposti, sydämellämme ja syvimmällä minuudellamme on oma tahtonsa ja omat tiensä, ja on olemassa vuosipäivä, jotka ne haluavat muistaa olipa tietoinen suhtautumisemme mikä tahansa.”
Muistaminen toi kauhun ja pelon tunteet pinnalle. Se oli raskasta uudelleen muistamista. Mutta sen jälkeen alkoi virrata niin syvän onnen ja helpotuksen tunteita, että kyyneleet tulvivat Laurensin poskille keskellä afrikkalaista vuoristomaisemaa. Vuoren kupeessa hän tunsi yhteisyyttä Afrikan luontoon, omaan historiaansa ja kaikkiin ihmisiin.
Hän oivalsi, että kaikissa armeijoissa ja muissa väkivaltakoneistoissa ihmiset pakotetaan sivuuttamaan todellisuus eli se, että elämme kaikki tällä maapallolla ihmisinä kaltaistemme joukossa.
Kun tuo kaltaisuus sivuutetaan, syntyy “ulkopuolisia, vieraita ja vihollisia”.
Mikä tahansa väkivaltakoneisto toimii aina vailla yhteyttä ihmisyyteen. Japanilaiset teloittajat eivät tienneet, mitä he tekivät. He tosin luulivat tietävänsä. He luulivat tekevänsä oikein kuvitellen täyttävänsä velvollisuuttaan jalosti, mutta todellisuudessa tekivät väärin. Laurensin mielestä heidän tietonsa itsestään ja elämästä oli harhainen.
Harha syntyy juuri itsemme riittämättömästä tajuamisesta. Se syntyy olemuksemme yhden osan – laskelmoivan ja arvioivan rationaalisuuden – korottamisesta ihmisyyden kokonaisuuden yläpuolelle.
Tätähän tapahtuu nykyisinkin kaikkialla, kuten politiikassa, bisneksessä ja tekniikkauskossa.
Ylipäänsä on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että jokaisessa meissä on sekä pimeä että valoisa puoli, tiedostamaton ja tietoinen, tuska ja onni vierekkäin.
Sodat, väkivalta ja ”vääränlaisten” ihmisten hyljeksintä liittyy Laurensin kirjassa juuri siihen, että hallitsemattoman bushmanninsa kieltäminen johtaa helposti rikan näkemiseen toisen silmässä, vaikka omassa silmässä olisi malka.
Kieltäminen voi johtaa myös turhaan itsensä mitätöintiin, ja tämän seurauksena siihen, että ihminen ei enää ohjaakaan itse omaa elämäänsä, vaan sitä ohjaa jokin muu, kuten lakkaamaton ulkoisen hyväksynnän etsintä tai virheellinen luulo omasta “vääränlaisuudesta”.
Siksi ymmärtämisen, myötätunnon ja sopusoinnun työ on aloitettava itsestä.
Pojat kanootissa.
Kärsimys ja rohkeus muutosagentteina
Kaksi asiaa – kärsimyksen kokemus (eri syistä eri ihmisillä) ja rohkeus katsoa rehellisesti itseään ovat monesti tienviittoja, jotka johdattavat totutuilta ja turvallisilta poluilta etsimään uutta, eheämpää ja syvempää maailmankuvaa sekä uuta, toisenlaista tietä omalle elämälle.
Henkistä muutosta edeltää monesti juuri yksilöllinen sielun kärsimys. Parhaassa tapauksessa sitä seuraa vapauttava oivallus, kuten kävi Laurensille.
Ylipäänsä, tärkeimpiin elämää ja ihmisyyttä koskeviin kysymyksiin on etsittävä vastauksia muualta kuin rationaalisuudella kuorrutetusta materian ja “objektiivisen” tiedon maailmasta.
Tämä ei ole tiedon tai tieteen vastaisuutta. Päinvastoin, se on halua ymmärtää tiede yhtenä elämän osa-alueena pyrkimykseksi aitoon totuuden etsintään ja uuden, selittämättömän tutkimiseen. Tällainen tiede ei tyydy vain määrälliseen ja vertailevaan mittaamiseen, vaan se soveltaa etsinnässään erilaisia “tietämisen” lajeja ja monenlaisia teorioita ja tutkimusmetodeja.
Tuuli ja Grand Popon rytmisoittajat.
Tämä ei myöskään ole kärsimyksen idealisointia (”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”). Päinvastoin, se on ymmärrystä siitä, että jokaisella meillä on omat ja hyvin erilaiset taakkamme. Ihan jokaisella. Jokainen myös luo niistä oman tulkintansa, oman kertomuksensa. Näin luomme oman elämämme musiikkia aina uudestaan ja uudestaan. Sävellämme ikiomaa sinfoniaamme!
Hienoa, että sinun, minun ja meidän kertomuksemme auttavat tajuamaan omaa sisäistä bushmanniamme. Uskon, että näin käy, jos uskallamme kohdata haavoittuvuutemme ja omat demonimme ja ryhdymme antamaan anteeksi niin itsellemme kuin niillekin, joiden ajattelemme meitä loukanneen.
Villa Karo.
En tiedä, löydänkö bushmannini tällä matkalla. Mutta sen tiedän, että Beninin viikot tulevat vaikuttamaan elämääni.
Kaikki täällä on niin erilaista.
Kirja
Laurens van der Post. Uhkaretki tuntemattomaan. Gummers. Jyväskylä 1953. Alkuteos Venture to the interior.1951.
Lisko Villa Karon pihapuussa.