Tumma metsä väreilee

Lumihilettä lehdillä.

Lumihilettä lehdillä.

Lähdin iltakävelylle kylätietä pitkin. Poikkesin metsäpolulle ja nousin ylämäkeä kuusten ja mäntyjen keskelle. Hämärtyi. Vähitellen pimeni.  Silmä tottui tummuuteen. Hämyssä puiden rungot, oksisto sekä lumen peittämät isommat mättäät ja kivet hahmottuivat epätarkkoina.

Niiden välistä puskee syvä tuntematon, pimeys ja kauas imevä mustuus.

Pysähdyn. Pelko häivähtää pimeässä. Tunnen jännittävää väreilyä tummassa ilmassa. Ounastelen, että silmin nähtävä ilmiö syntyy  hengityksestäni ja kehoni lämmöstä. Mutta se on jotakin muuta. Se näkyy tai oikeastaan tuntuu kauempana.  Silmän sakkausliikekö pimeässä luo harhanäkyjä? Sehän on fysikaalista lämpösäteilyä. Näin järkeilen aluksi.

Sitten tajuan, että metsä puhuu minulle. Sillä on ikioma kielensä, jonka kieliopissa ei ole subjekteja ja objekteja eikä verbejä ja adjektiiveja.  Kieli nojaa aisteihini.

Erotan ilmassa väreilyä. Tunnen sen silmissä, korvissa ja keholla. Ehkä ympärilläni hyörii innokas joukko metsänhenkiä.

Metsä on nyt läsnä perusasiana, kokemuksena, turvana ja pelon lähteenä. Pimeässä puut sojottivat ylös jotenkin voimakkaammin kuin päivällä. Tummuus lähipuiden taustalla kammottaa. Siellä on suuri tuntematon. Kuulostelen, onko karhu tulossa tai vielä uhkaavampi susi.

Seison paikallani, vaikka alkaa jo ahdistaa. Hengittelen syvään ja vedän keuhkoillani,  silmilläni ja ihollani  sisääni väreilyä. Pelko sulaa metsän henkiseen ihmeeseen, joka on pelon ja onnen kohtaamispaikka, voimakkaiden tunteiden välitila. Ikään kuin hyvä, paha ja pyhä liittoutuisivat keskenään.

Myyttinen kaipuu metsään

Metsän kaipuuni selittynee sillä, että metsällä on niin monia merkityksiä.  Se on rauhan koti ja levollisuuden tyyssija. Se on myrskyn ja viimojen pesä. Voin viedä sinne ilot ja onnet, mutta myös surut ja murheet. Siellä elämä ilmenee joka päivä erilaisena. Kuten ihmisessäkin.

Metsä vaikuttaa hyvin ihmismäiseltä. Se ruokkii mieltäni. Olen kai metsäläinen. Sivistysanakirjan mukaan se tarkoittaa metsässä asuvaa primitiivistä ihmistä, suttuista ja alkeellista oliota. Olkoon vaikka niin. Entinen kuvitelma omasta city-identiteetistä on vaihtunut kaupunkilais-metsäläisyyteen.

Suomalaismetsät antavat meille ruokaa, rakennusaineita ja energiaa. Ne ovat kansantaloudellisesti merkittävä ja hyödyllinen resurssi. Syvällä kansallisessa mielenmaisemassamme piilee toisenlainenkin metsäyhteys, se myyttinen ja väreilevämpi. Se johtaa metsän itseni sisään. Ja samalla olen metsän sisässä. Yhteydessä kaikkeuteen.

Metsässä lunta

2 thoughts on “Tumma metsä väreilee

  1. Hieno kirjoitus. Osasit hienosti kuvailla sanoin sen tunteen, minkä parhaillaan voi metsässä tuntea. Sen voi tuntea pelottavana tai sitten turvallisena.. Mutta niin metsässä, kuin muuallakin luonnossa voi löytää niitä omia ”voimapaikkoja”. Paikkoja missä tuntee olonsa hyväksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s