Aarnimetsässä asuu totuuden henki

Syksy on vaihtanut vihreän ruskeaksi, punertavaksi  ja keltaiseksi. Pian maa harmaantuu. Metsä hyppää puista, kivistä ja sammalikosta  suoraan sisuksiin. Se kertoo, mitä itse tiedän ja tunnen todeksi ja aidoksi. Se muuttaa minua syvältä.

Minulla on päässä kääre.

On mentävä metsään. Itkemään pari kyyneltä poskelle, vaikka sielussa niitä olisi miljoona. Imemään iloa kiertyneiden aarnipuiden rungoista. Haukkaamaan totuuden henkeä.

Lähden Seitsemisen kansallispuistoon.  Sen sydämessä yli sata vuotta sitten, vuonna 1910 suojeltu Multiharjun aarnimetsä on jätetty silleen – luonnon tilaan. Puusto on saanut kasvaa ilman metsänhoidollisia toimia.  Se näkyy ja tuntuu.

Koivut, haavat, männyt ja kuuset kuolevat ja maatuvat siihen mihin ovat kaatuneet. Puita ei istuteta, vaan ne kasvavat luonnostaan siemenistä tai juurtuvat oksista. Puusto näyttää ihan erilaiselta kuin hoidetussa talousmetsässä.

Vanhimmat männyt lähentelevät 400 vuoden ikää, ja niiden tyvillä on vieläkin nähtävissä merkkejä aikanaan riehuneista metsäpaloista. Maisemassa vaihtelevat suo- ja metsäalueet sekä harjut.

Vastaan tulee mitä merkillisimpiä runkoja. On tuoreita,  lahoavia, kelottuneita, harmaita, punertavia, pystyssä tai vinossa sojottavia. Naava peittää oksia, sammalta ja jäkälää kasvaa kannoilla.

Metsäkävelyllä kylven luonnon helmassa. Mielentilani muuttuu ja avartuu. Koen itseni fyysiseksi sieluksi henkisesti elävässä metsässä.  Ei tarvitse kiirehtiä mihinkään. Tässä on hyvä.  Ei oksalla nyökyttelevä lintukaan mihinkään hötkyile. Metsä tuikkii outoja säteitä.  Joku energiavalo paistaa  puiden keskellä. Mistä voin tietää, onko tämä totta?

Istun takapuoli tukevasti mättäässä ja pää puun latvassa. Haistan tuulen haikuja varpaissani. Näin voin varmistaa olevani olemassa, tässä todellisuudessa. Eväitä syömässä.  Näin vanhakantaisesta ikuisuudesta  ei ole ulospääsyä, eikä mitään tarvetta pois.

Haavan latva tuoksuu taivaalle. Korkealta aistin saman iankaikkisuuden kuin kevättalvella Lapin luonnossa, jossa kuukkeli liversi olkapäälläni ja kuvitteli, että olin tuonut voileivät häntä varten.

Kultainen aurinko hiipii metsän viertä  ja antaa osan itseään. Se häikäisee viistoin sätein  ja kaataa kirkkauttaan tähän, minuun, sinuun, meihin.

Näin se on. Mistään piittaamatta, minnekään palaamatta kaiken tuo eteeni elämä. Kiitollisena katselen ja koen. Metsäkylpy elvyttää.

©Liina Keskimäki