Aarnimetsässä asuu totuuden henki

Syksy on vaihtanut vihreän ruskeaksi, punertavaksi  ja keltaiseksi. Pian maa harmaantuu. Metsä hyppää puista, kivistä ja sammalikosta  suoraan sisuksiin. Se kertoo, mitä itse tiedän ja tunnen todeksi ja aidoksi. Se muuttaa minua syvältä.

Minulla on päässä kääre.

On mentävä metsään. Itkemään pari kyyneltä poskelle, vaikka sielussa niitä olisi miljoona. Imemään iloa kiertyneiden aarnipuiden rungoista. Haukkaamaan totuuden henkeä.

Lähden Seitsemisen kansallispuistoon.  Sen sydämessä yli sata vuotta sitten, vuonna 1910 suojeltu Multiharjun aarnimetsä on jätetty silleen – luonnon tilaan. Puusto on saanut kasvaa ilman metsänhoidollisia toimia.  Se näkyy ja tuntuu.

Koivut, haavat, männyt ja kuuset kuolevat ja maatuvat siihen mihin ovat kaatuneet. Puita ei istuteta, vaan ne kasvavat luonnostaan siemenistä tai juurtuvat oksista. Puusto näyttää ihan erilaiselta kuin hoidetussa talousmetsässä.

Vanhimmat männyt lähentelevät 400 vuoden ikää, ja niiden tyvillä on vieläkin nähtävissä merkkejä aikanaan riehuneista metsäpaloista. Maisemassa vaihtelevat suo- ja metsäalueet sekä harjut.

Vastaan tulee mitä merkillisimpiä runkoja. On tuoreita,  lahoavia, kelottuneita, harmaita, punertavia, pystyssä tai vinossa sojottavia. Naava peittää oksia, sammalta ja jäkälää kasvaa kannoilla.

Metsäkävelyllä kylven luonnon helmassa. Mielentilani muuttuu ja avartuu. Koen itseni fyysiseksi sieluksi henkisesti elävässä metsässä.  Ei tarvitse kiirehtiä mihinkään. Tässä on hyvä.  Ei oksalla nyökyttelevä lintukaan mihinkään hötkyile. Metsä tuikkii outoja säteitä.  Joku energiavalo paistaa  puiden keskellä. Mistä voin tietää, onko tämä totta?

Istun takapuoli tukevasti mättäässä ja pää puun latvassa. Haistan tuulen haikuja varpaissani. Näin voin varmistaa olevani olemassa, tässä todellisuudessa. Eväitä syömässä.  Näin vanhakantaisesta ikuisuudesta  ei ole ulospääsyä, eikä mitään tarvetta pois.

Haavan latva tuoksuu taivaalle. Korkealta aistin saman iankaikkisuuden kuin kevättalvella Lapin luonnossa, jossa kuukkeli liversi olkapäälläni ja kuvitteli, että olin tuonut voileivät häntä varten.

Kultainen aurinko hiipii metsän viertä  ja antaa osan itseään. Se häikäisee viistoin sätein  ja kaataa kirkkauttaan tähän, minuun, sinuun, meihin.

Näin se on. Mistään piittaamatta, minnekään palaamatta kaiken tuo eteeni elämä. Kiitollisena katselen ja koen. Metsäkylpy elvyttää.

©Liina Keskimäki

2 thoughts on “Aarnimetsässä asuu totuuden henki

  1. Kiitos. Hieno runo! Metsä on ihmiselle semmoista lääkettä, että vuodenajatkaan eivät sen tehoa vähennä. Tosin pimeimpänä, harmaimpana ja sateisimpana aikana pitää kyytipojaksi ottaa kumisaappaat.

  2. Taas saat Liina luontokokemustesi kuvauksella elävästi esille kokemasi tunnot, tuoksut, kuulot, maut, näkymät ja vielä jotain näkymättömästäkin todellisuudesta hipaisten silläkin lailla pintaa syvemmältä. Ja on siellä myös niin upeita kielikuvia, kuin valmiita runolauseita, ihan runojakin, lietkö itse huomannut? Sellaiset ne tuppaa aina toista runoiluun taipuvaista luonnonystävää värisyttämään. Se on sitä kun huomaa energian lähtevän liikkeelle itsessään toisen loihtiman sanan tai lauseen johdosta silloin kun se sattuu olemaan itselleenkin totta, koettuna tai kuviteltuna.. ”Metsä hyppää puista, kivistä ja sammalikosta suoraan sisuksiin”.”Haistan tuulen haikuja varpaissani”, Upeaa!

    Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä pyhemmäksi asiaksi käy minulle luonto ja sen salaperäinen elämä. Sama ihmetys on vastassa joka paikassa, pienemmillä tai isoimilla alueilla, missä metsä aukoo porttejaan huoneisiinsa ja samalla ihmisen omaan tajuntaan kun vain on sillä melellä liikkeellä. Puhdistuneena ja raikastuneena sieltä palaa aina takaisin. Itselläni yleensä joku tuore runo taskussa. No kun nyt kerran tuli mainituksi, niin laitanpa tähän eilen metsäkävelyllä syntyneen:)

    Tuuli kääntää latvoja
    halaavin hartein
    ilmainen konsertti
    korkealla
    valon vaihtuva leikki
    sammalen hopeaan
    lähteäkö vai jäädä
    katseen päässä pensas
    vielä kuin vihreä liekki

    Siitä varmaan huomaa ainakin sen, ettei luonto sen enempää kuin kirjoittajakaan tahtoisi ihan vielä synkimmän syksyn tulevan. Mutta silti tervetuloa vain myös marraskuu!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s