Makaan selälläni jäkälän peittämällä lämpöisellä kalliolla. Katselen taivaalle, tuonne ylös sineen ja kohoan poutapilvien yläpuolelle, näkymättömiin omilta ajatuksilta. On tyyntä ja äänetöntä. Vain tuuli suhisee taustalla vaimeasti ja jokunen pikkulintu livertää lähipuissa. Olen Petkeljärvellä ja vaellan Kuikan Kierrosta.
Petkeljärven kansallispuisto sijaitsee lähellä Venäjän rajaa, parikymmentä kilometriä Ilomantsista itään.
Jos tykkää puista, metsistä, järvistä ja soista, Suomi on palkitseva retkeilykohde. Kaukomailla voin toki kokea hienoja elämyksiä ja eksotiikkaa, mutta tyydytystä luonnon kaipuulleni saan lähempääkin, Pohjois-Karjalasta.
Suomen 37 kansallispuistosta, joita on eri puolilla maata voivat nauttia kaikki, niin suomalaiset kuin ulkomaalaisetkin. Ja ihan ilmaiseksi!
Jäkäläkalliolla maatessani tuntuu kuin sulaisin luontoon, osaksi vihreyttä, kesän tuoksuja, veden väreilyä ja harjun 10 000-vuotista voimaa. Huolet ja murheet liukenevat horisonttiin. Tilalle virtaa sielukkuutta, mielenrauhaa ja iloa.
Kuikka Petkeljärvellä
Sitten kuuluu terävä kirkaisu, joka muistuttaa huutoa. Nousen istumaan ja huomaan kaukana selällä linnun. Kuikka viilettää toiselle rannalle.
Todella, tämä vaellusreitti on nimensä veroinen. Tulen varman toistekin tervehtimään Petkeljärven vesilintuja.
Tuolla joku kantaa poikasta selässään! Onkohan se silkkiuikku? Linnun vaistolla se tajuaa, ettei ole pikkuisensa kanssa yksin, vaan että lähistöllä lymyää ihminen kameransa kanssa. Lintu kaartaa ulapalle ja lipuu kauemmaksi. Haikeana tuijotan perään.
Turvallisessa kyydissä.
Jään katselemaan hetkeksi ja vaivun jälleen selälleen jäkälävuoteelleni mietiskelemään kuikan elämää. Ja omaani. Me olemme aika samanlaisia. Uimme ja vaellamme eteen päin tietämättä tarkalleen, mitä tuleman pitää. Emme voi ennustaa elämäämme. On otettava vastaan kaikki – hyvät ja vähemmän mukavat asiat.
Kaikki kokemukset elämässä täydentävät minuuttani, kuin vain olen valppaana väistämään turhat negatiiviset olettamukset. Suru tulkoon ilon rinnalle, kun on sen aika. Niistä kudon onnellisuuttani. Mutta epämääräistä alakuloa, kyynisyyttä, ikävien asioiden vatvomista ja murheisiin juuttumista kannattaa opetellä välttämään. Ne ovat nimittäin myrkkyä onnellisuudelleni.
Täällä velatkin muuttuvat saataviksi. Olo keventyy lintujen ja humisevien puiden elämään sulautuessa. Nuo siivekkäät ja hujopit näyttävät voivan erinomaisesti. Kasvavat ja hengittävät pohjoiskarjalaista salomaiden vapautta. Ja ne rakastavat. Ympäristöään, itseään ja patikoijia.
Näin haluan uskoa. Se tekee metsäetkestäni entistä ihanamman. Tunnen olevani samaa maata Petkeljärven asukkien kanssa.
Kapeita harjuja on kevyt taivaltaa.
Järviä riittää joka askeleelle. Jääkauden sulamisvesitunneleihin kertyneestä sorasta muodostuneelle harjujonolle rakennetulla vaellusreitillä näkyy koko ajan vettä. Sitä on joko oikealla, vasemmalla, edessä tai takana.
Mutta näkyy täällä muutakin. Pari ranskalaista nuorta viipottaa vauhdilla ohi täydet reput selässä tutisten. Bon-szhuur, hyvää päivää. Jään P:n kanssa matelemaan omanlaisella vauhdillani.
Yhtäkkiä jossakin rasahtaa pelottavasti. Polun oikealla puolella toljottaa karmea kivinaama.
Pelottava kivinaama.
Se on kuin onkin Petkeljärven Piru. Mitä se nyt tähän meidän reitille itsensä tunki? Sillä on vino irvistys, kierot uhkaavat silmät ja pönäkkä nuttura päälaella. Hyi! Nopeasti vaan ohi ja suunta kauniimpiin kohteisiin.
Kukas sinä oikein olet?
No, kukas sinä sitten olet? Hyppyhiiri vai menninkäinen? Hiippalakkisi melkein peittyy heinikkoon. Metsätonttuhan siinä heräilee tontun askereisiinsa kansallispuistossa.
Reitin loppupuolella järvestä nousee iso mustekala. Se on laadittu – mistäs muusta kuin Petkeljärven puusta.
Iso mustekala Petkeljärven puuta.
Sanotaan, että metsä on kuin satu. Mutta on se ihan oikeaa tosielämääkin. Metsään ja puihin yhdistyy kaikenlaisia tunteita: riemua, rauhaa ja auvoa, mutta myös pelkoa ja vavistusta.
Varsinkin, jos uskoo metsän henkiin.
Huomenna matka jatkuu Möhköön. P kertoi käyneensä siellä vanhempiensa kanssa noin 40 vuotta sitten. Muisti nähneensä erikoisia, vihertäviä, kuukiven-oloisia kiviä. Katsoin netistä, mutta ei siellä mistään vihreistä kivistä Möhkön kohdalla puhuttu. Muistikohan P väärin?