Tag Archive | kansallispuistot

Suo siellä, vetelä täällä

Leveitä pitkospuita on helppo kävellä.

Leveitä pitkospuita on helppo kävellä.

Kesäretki 2.

Torronsuolla ei kannata luiskahtaa pitkospuilta. Voi nimittäin pudota suonsilmäkkeeseen eikä sieltä yksin, ilman apujoukkoja ylös pääse. Lankut ovat kuitenkin leveät, joten suurta varaa ei ole. Torronsuo on yksi Etelä-Suomen suurimpia soita. Se sijaitsee Tammelassa, Forssan lähellä.

Tässä kansallispuistossa kulkija kokee upeita suofiiliksiä, joita sävyttävät avarat maisemat, käkkyräiset matalat suomännyt ja siellä täällä pilkottavat kosteikkopaikat ja maaston väriläikät.

Värikästä.

Värikästä.

Kalevalassa Väinämöinen lauloi Joukahaisen suohon, josta nuori mies pääsi ylös vanhemman avustamana vasta luvattuaan sisarensa Ainon Väinämöiselle vaimoksi. Siitä ei hyvää seurannut.  Aino ei halunnut Väinämöistä.

Lakat ovat vielä raakoja.

Lakat ovat vielä raakoja.

Suo on kiehtova, mutta myös pelottava. Siellä kasvaa maukkaita suomuuraimia (hilloja, lakkoja), mutta niitä ei tavanomaisesti mennä poimimaan yksin. Suolle kun ei ole hyvä eksyä.  Kukaan ei rakenna taloaan suolle tai edes sen viereen.

Vaikka suo voi olla vaarallinen, se on ekologisen tasapainon vuoksi tärkeä paikka. Nykyään ei soita enää kuivatetakaan maanviljelystä varten.

P1050333

Pitkospuujakson jälkeen vaellamme P:n kanssa metsään ja käymme entisellä graniittipegmatiittilouhoksella nauttimassa louhoskahvit.

Näpsäkkä kahvipöytä.

Näpsäkkä kahvipöytä.

Tarjoilupöydäksi löytyy louhimisesta yli jäänyt graniittipitoinen sileäpintainen kivenmurikka. Siinä kahvimuki pysyy hyvin pystyssä. Palaamme samaa reittiä parkkipaikalle. Kolmen tunnin kävelyretki virkisti. Suosittelen kaikille suonystäville.

Mitä jutun otsikoksi laittamani ”Suo siellä, vetelä täällä” oikein tarkoittaa? Sitä, että jokin paikka tai asia on outo ja hankala ratkaista tai ylittää. Tai että teitpä niin tai näin, lopputulos on sama. Sananlaskuissa suo on monesti ollut kielteisten asioiden symboli. Siihen liittyy epämukavuutta ja tuonpuoleisuutta. Ihmisiä haudattiin tai heitä hautautui suohon.

Koska suolla ei ole ollut mainittavaa käyttöarvoa, siitä ei juuri ole säilynyt myönteisiä sananparsia. Suksi suolle esimerkiksi merkitsee, että häivy tai että nyt puhut jotakin totuuden vastaista ja järjetöntä.

Mutta ajat muuttuvat. Nykyisin Torronsuo on helppo ylittää ja se herättää myönteisiä luontotunteita.

Suo-sananparsia on koonnut Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry http://www.elore.fi/arkisto/2_98/hak298.html

Torronsuosta tietoa täältä.

Kolmas kesäretkeni suuntautuu Astuvansalmen kalliomaalauksille, josta seuraavassa jutussa.

P1050294

Luonto lääkkeenä

Nyt se on tutkittu. Luonto tekee hyvää. Sillä on suuri vaikutus etenkin mielialaan. Moni metsissä vaeltaja tietää tämän kyllä tutkimattakin, mutta Metsähallituksen selvitys antaa nyt tieteellistä näyttöä siitä, että ihmiset kokevat luonnon tervehdyttäväksi.

Patvinsuon kansallispuiston suolampi. Kuva kesältä 2013.

Patvinsuon kansallispuiston suolampi. Kuva kesältä 2013.

Kaikille ei sovi pääministeriliikunta,  triatloni, maratoni tai kuntosalilla hikoilu. Siinä tapauksessa voi mennä luontoon. Tai voi tehdä molemmat. Luonnossa kehon endorfiinit ja mielen avaruus tulevat eri tavalla koetuiksi kuin hikiliikunnassa. Molemmille on paikkansa.

Satuin tänään Hesarissa esitellyn tutkimuksen otokseen 2052 muun vastaajan kanssa. Patvinsuolla vuosi sitten kesällä käydessäni nuori mies kyseli kokemuksiani ja mielipiteitäni.  Lomakekyselyssä arvioin puistokäynnin rahallisen terveyshyödyn aika keskimääräisesti. Tosin summan vetäisin hatusta, koska ei ole oikein mitään kriteeriä määritellä luonnon taloudellista terveysarvoa. Tutkijat laskivat, että vastaajat arvioivat hyödyn keskimäärin 208 euroksi. Vastaukseni oli 200 euroa eli aika lähellä keskiarvoa.

Luonnon terveysvaikutusten tutkimus on hyvä esimerkki siitä, kuinka terveystutkimus voi laajeta laboratoriosta luontoon, biokemiasta ihmisten arkeen. Jään odottamaan myös muiden lääkkeettömien mielialahoitojen tutkimusta. Esimerkiksi vertaileva, todellisessa elämässä tapahtuva masennuksen erilaisten hoitomuotojen (lääkkeellisten ja lääkkettömien) pitkän aikavälin vaikutusten tutkimus olisi tervetullutta.

Tätä toivomusta puoltaa eilinen keskustelu T:n kanssa. Hän on käynyt töissä ja syönyt erilaisia masennuslääkkeitä 20 vuotta. Kukaan lukuisista hoitavista perusterveydenhuollon lääkäreistä ei kertaakaan vihjannut siihen, että lääkitystä ei ehkä enää tarvita. Tunteet jotenkin ”latistuneina” hän jaksoi läpi elämäntilanteen ongelmien. Mutta muutoksia elämäänsä hän pystyi tekemään vasta, kun lopetti lääkityksen oma-aloitteisesti, pikku hiljaa ja vähitellen, vaikka vieroitusoireet olivatkin rankkoja. Psykoterapia ja ystävätkin auttoivat.  En väitä, että T söi lääkkeitä turhaan. Kerron vain sen, mitä hän minulle kertoi. Ja olen iloinen siitä, että T on nyt onnellisempi kuin ennen.

 

Linkit

Luonto tekee hyvää. HS 28.8.2014

Kirjoitukseni haastateltavana olosta Patvinsuolla.

Heinätaide terapoi

Maamies pellollaan.

Maamies pellollaan. Ihminen ympäristötaideteoksessa.

Istahdan lehmätuolille heinäseipään kupeeseen Kolilla. Sijaitsen  ympäristötaideteoksessa. Olen Laitumella.

Heinä 4 Laidun

Lehmätuoli.

Lehmätuoli.

Tuolilla istuessa tulee takauma. Nousee muistikuva pikku tytöstä ison haravan kanssa pellon pientareella. Siitä on hyvin kauan. Silti tunnelma on aito.

Aikuiset seivästävät heinää. Seison ojan pientareella. Pistelevien sänkien hakatessa nilkkoja vetelen kädet rakoilla heinätuppoja kasoihin. Aurinko polttaa ja hiki virtaa. Hengästyneenä yritän pysyä heinänteon rytmissä. Viuhdon valtavan kokoisella haravallani tarmokkaasti, mutta eihän se riitä. En jaksa. Voimat loppuvat. 

Oksettaa. Yritän peittää väsymykseni. Pettymys vajavaisesti suoritetusta työstä nostaa pinnalle häpeän. Rääpäle!  Moitin itseäni. Aikuisilla on kova kiire. Kukaan ei näe minua. Tuntuu autiolta. Olen yksin, vaikka ympärillä on paljon ihmisiä.  Surettaa.

Lehmätuolissa annan menneen virrata lävitseni. Terapeutin, sisarusten ja ystävien kanssa olen käsitellyt heinäntekotraumaani aikaisemmin, mutta tässä saan kiinni todellisesta, sanojen ulkopuolisesta tunteesta.  Siitä, missä traumani syntyi. Heinäntekoromantiikka on kaukana, kun lapsi kokee, että häneltä vaaditaan liikaa, niin paljon, että uupumus oksettaa.

Katselen ja tunnustelen yököttävää oloani. Pikku hiljaa oksetuksen tunne hälvenee ja olo vapautuu, kun hengitän syvään ja otan heinäseiväsnäkymän sisälleni.

Lehmätuolit odottavat istujia.

Lehmätuolit odottavat istujia.

Istutan mielikuvissani tuoleille koko varhaislapsuuteni tärkeimmät ihmiset. Siinä keskustelemme kesistä ja keskinäisistä suhteistamme. Annan menneiden tapahtumien tuntua siltä kuin ne ennen tuntuivat. Liitän sitten mukaan tämän hetken hiljaisen kirkkauden. Tallennan muistiini läpinäkyvän nykyhetken.

Vanhat asiat säilyvät edelleen muistoissa, mutta ne saavat toisenlaisia merkityksiä. Tulkitsen niitä uudestaan ja saan kuin saankin ikävän tunnelman poistetuksi.

Pellon värikäs piennar.

Pellon värikäs piennar.

Heinäpelto muuttuu värikkääksi ja tuoksuvaksi, sellaiseksi mikä se oikeasti on. Kesän tuulahdukseksi kuten tämä taideteos, jonka sisässä juuri nyt ajattelen ja tunnen.

Hei, hei heinämies! Näin tämän kuuluukin mennä. Uupumus katoaa, pettymys haihtuu. Ilo astuu esiin.

Levittelen värikkäitä lehmätuoleja sopiviksi ryhmiksi. Voivat muutkin näyttelyvieraat istuksia mukavasti.

Tuolit uudessa valossa.

Tuolit uudessa valossa.

Hypähtelen pellon pientareella ja etsin löytyisikö metsämansikoita. Niissä haistan ja maistan kesän varsinkin, jos mansikat on pujotettu heinänkorteen.

Mietin, että jokainen ihminen kantaa mukanaan elämänhistoriaansa. Hyvät muistot rakentavat tervettä itsetuntoa. Huonot nakertavat sitä. Minulla on muistorepussa kumpaakin lajia. Hyviä on paljon. Voin elää sovussa myös ikävimpien kanssa, kun yritän käsittää elämää laajemmasta näkökulmasta ja hyväksyä menneisyyteni sellaisena kuin se oli.

Minun ei kannata jäädä kieriskelemään ohi rientäneessä ajassa, vaan voin antaa anteeksi sekä itselleni että muille kaikki pahalta tuntuneet asiat. En tahdo jäädä ajelehtimaan omaan elämääni. Voin nauttia aidosti nykyisyydestä aikuisena ihmisenä toisten aikuisten, lasten, nuorten ja vanhusten kanssa,  eläinten, luonnon ja arkisen aherruksen keskellä.

Kaikki, jopa kaikkein onnellisimmatkin, kantavat pieniä tai isoja traumoja eli ikävistä (yleensä varhaisista)  kokemuksista juontuneita sielun haavoja. Jos niistä ei pysty irrottautumaan, ne voivat tuntua epämääräisenä, käsittämättömänä epämukavuutena ja ahdistuksena jopa läpi koko elämän. Silloin ne rajoittavat henkistä liikkumatilaa. Ihminen voi tuntea itsensä kahlituksi, kuin olisi vankilassa, vaikka ulkoisesti elämä näyttäisi sujuvan siististi.

Sitä paitsi traumatisoituneet ovat taipuvaisia masentumaan. Sitten syödään pillereitä, jotta pahan olon tunne turtuu, vaikka lääkkeillä trauman tausta ja syy ei selviä. Tietenkään ei, koska lääke ei voi poistaa kokemusta, sitä mistä paha olo on kehkeytynyt.

Elämänhistoriaansa ei voi muuttaa, mutta hyvä asia on, että silti traumoista voi vapautua ja masennuksesta voi parantua. Mielensä voi ”ohjelmoida” uudelleen niin, että vanhat, ympäristön sinne aikanaan syöttämät ikävät tunnetilat väistyvät. Tämä edellyttää aina omaa tahtoa ja konkreettisia toimia.  Pitää etsiä apua. Yksin ongelmiaan analysoimalla pääsee vain ojasta allikkoon.

Apua voi saada psykoterapiasta, voi puhua ystävien kanssa, voi osallistua vertaisryhmään tai voi siivilöidä kokemuksiaan elokuvien, kirjojen, maalausten ja kaikenlaisen taiteen kautta. Myös kehon ja mielen rentoutus- ja energiahoidot auttavat pääsemään sumentuneiden tunteiden jäljille. Keholla on nimittäin muisti, johon on voinut jäädä päälle tosi vanhoja, nykyelämää haittaavia ohjelmointeja.  Niitä voi purkaa monin erilaisin tavoin.

Kaikkia mahdollisia tapoja, jotka eivät vaaranna terveyttä, voi ja kannattaa kokeilla,  myös rinnakkain. Siten oloaan voi keventää ja lopulta heittää ”vanhat jutut” pois harteiltaan ja ryhtyä oikeasti elämään.

Kesäkukkia Kolilla.

Kesäkukkia Kolilla.

En löydä mansikoita. Niiden aika on jo ohi, mutta ihastelen kesäisen niityn kukkia. Kiitän Pohjois-Karjalaa monipuolisista kokemuksista.

Heinäkuu on jo vaihtunut elokuuksi. Lyhyen Suomen suven loppupuolella luonto kypsyy.  Illat viilenevät ja tummuvat samettisiksi. Kesästä jäljelle jää pian kaunis muisto. Hyvä niin. Uusi vuodenaika on tulossa.

Kesäötökkä toivotta hyvää elokuuta.

Kesäötökkä toivotta hyvää elokuuta.

Miljardit vuodet majailevat Kolilla

Akka-Kolilta kurkistan Pieliselle

Akka-Kolilta kurkistan Pieliselle.

Kolin tärkein tapahtuma sattui kaksi miljardia vuotta sitten.  Mannerlaatat törmäsivät silloin toisiinsa ja muodostivat nämä kalliot.  Toiseksi tärkein tapahtui 10 000 vuotta sitten, kun edellisessä rytäkässä syntyneet kalliot hioutuivat nykyisiin muotoihinsa.  Silloin,  jääkauden päättyessä sulamisvedet viimeistelivät Kolin luonto -taideteoksen.

Lepään jääkauden siloittamalla Akka-Kolin kalliopöydällä ja mietin ihmisen roolia maailmankaikkeudessa.  Silmät ihastuksesta ymmyrkäisinä tuijottelen Pielisjärvelle. Kuvittelen edessäni jääkauden sulavat pesuvedet.

Kolin ilta.

Kolin ilta.

Taisi mennä joku osa ihmisyyden lastakin siinä sulamisvesien mukana.

Aivokapasiteetin kehityttyä ihminen on nimennyt itsensä luomakunnan kruunuksi ja elättelee nyt harhakuvitelmaa luonnon hallitsemisesta. Tosiasiassa hänen, siis meidän kaikkien, pitäisi ryhtyä kunnioittamaan luonnon elämää ja sopeuttaa oma teknomaailmamme siihen.

Kuitenkin nyt luontoa ja sen osana sinua ja minuakin sopeutetaan asioihin, joissa ihmisyys tuppaa unohtumaan. Kuten sellaiseen kasvottomaan talouskasvuun, jossa ihminen ja luonto jäävät sivurooliin.

Silti uskon, että älyään ja taitojaan käyttämällä ihminen pystyy luopumaan maailman hallitsemisen utopiastaan. Hän voi muuttaa kurssia ja viisastua, jos niin haluaa. Moni nykyisin onneksi haluaa.

Luontoa voi myös rakastaa. Ei tarvitse lymyillä pusikoissa kehityksen vastaisena, muinaisaikojen vaeltavana metsäläisenä. Myös modernissa maailmassa voi rakastaa luontoa.

Metsän sävyjä.

Metsän sävyjä.

Kasvien, vesien, soiden, vuorien ja laaksojen kaveri voi olla muuallakin kuin facebookissa. Vaikkapa metsässä ”puuhulluna”, kun fanittaa puita, vaikka ei tiedäkään niiden yksityiskohtia ja erityispiirteitä, vaikka ei hallitsekaan luonnontieteellisiä faktoja. Puuthan tuntee silmillään, ihollaan,  päällään ja sydämellään.

Kuusien, mäntyjen, haapojen ja koivujen katveessa kokee mielihyvää ja yhteenkuuluvuutta kaikkeuden kanssa. Puut välittävät sellaista tunne-energiaa, joka muuttuu keholliseksi. Se värisyttää. Eheyttää. Parantaa.

Lilanhohtoinen.

Lilanhohtoinen.

Selkäpiitä hivelee.

Selkäpiitä hivelee.

Luonnon suojelemisen sijaan puhuisin mieluummin sen vaalimisesta.

Pitkällä aikavälillä maailmankaikkeus, kuten Kolin kallioiden miljardien vuosien historia osoittaa, ei kaipaa suojelua, koska kaikkeus kulkee kulkuaan meistä riippumatta. Mutta lyhyellä tähtäyksellä ihmiskunta tarvitsee varjelua. Erityisesti itseltään. Siinä, siis ihmisen suojelussa, luonto ja sen henget voivat auttaa. Mutta meidän täytyy ensin haluta sitä – luonnon tarjoamaa suojelua.

Kolin kansallispuistossa näkymä korkeimmalta kohdalta, Ukko-Kolilta Pieliselle hivelee kansallista esteettisyyden tuntoani. Aamun valossa järvi kimmeltää kirkkaana, illalla sen sini tummenee. Auringossa pinta välkehtii ja yön myrskyssä siitä puristuu esiin synkkää. Muistuttaa paljon ihmistä.

Mutta ihminen ei elä pelkästä estetiikasta. Hän tarvitsee myös ravintoa.

Kolin mieleenpainuvissa maisemissa punaiseksi maalattu Ryynänen tarjoaa kulkijalle niin suolaista kuin makeaakin.

Ruumiin ravintoa Ryynäseltä.

Ryynänen toivottaa nälkäiset ja janoiset tervetulleiksi.

Patvinsuolla tuoksuu suloisen kirpeältä

Patvinsuon kansallispistossa.

Patvinsuon kansallispistossa.

Edessäni siintää suon avaruus. Mahtavaa. Täällä voi hengittää vapaasti. Ravitsevaa tunneilmaa virtaa myös sydämeen. Se avautuu.

Yhtäkkiä mieleen pulpahtaa kitkerä muisto menneestä, ensimmäinen vierailuni Pohjois-Pohjanmaan hillasuolla.  Alle kouluikäisenä kipponen kädessä ja otsa täynnä hyttysenpuremia taaperran perässä, kun aikuiset mennä lompsivat hillaämpäriensä kanssa pehmeillä mättäillä. Sammaleeseen kätkeytynyt piikkioksa tekee reiän kuluneeseen punaiseen kumppariin. Sukat kastuvat. Se kiusaa melkein yhtä paljon kuin ärhäkkäät hyönteiset. 

Kotona olin pitkään odottanut ihanaan ”pohjoiseen” matkustamista. Se tarkoitti jokakesäistä äidin sukulaisten luona vierailua. Yleensä ”pohjoisessa” oli kivaa, mutta tämä ensimmäinen hillastuskokemus ahdisti.

Näen vain suota, suota ja suota… Sen kirpeässä hajussa tuntuu kuin olisin muiden paitsi itikoiden hylkäämä. Paleltaa ja väsyttää. Kysyn isältä: ”Ollaanko nyt pohjoisessa?”. ”Kyllä.” Häntä huvittava ja muutkin hymähtävät.  Niin hämmentynyt märkäjalka jää onnettomana huitomaan hyttysiä naamaltaan ja odottamaan suolta pois pääsyä.

Seuraavina vuosina paremmat kumpparit ja tukevammat fyysiset voimat tekivät retkistä hyviä.

Kuitenkin monta vuotta suo herätti ristiriitaisia fiiliksiä. Pursun tuoksu höystettynä tarinoilla suohon uppoavista ihmisistä, tuntui kylmäävältä, etäiseltä ja pelottavalta.

Mutta nyt

Nyt ei kylmää, ei pelota eikä hämmennä. Ainoasaan ihastuttaa. Hyttysetkään eivät vaivaa. Mieleen häivähtänyt ”suotrauma” sulaa maisemaan, ja kirpeys terästää aistit ottamaan vastaan rämeen, leton, nevan ja aapasuon pehmeän ja utuisen ilmeen. Lakkoja/hilloja on vain muutama siellä täällä.

Kävelen ja nautin.

Jatkan pitkospuilta vielä metsikköön.

Levähdän ja lähden paluumatkalle. Mietin hillaa, lakkaa ja suomuurainta. Mikä niistä on ”oikea” termi? Hilla-nimeen vannovat erityisesti pohjalaiset, itäsuomalaisille marja on lakka ja Hämeessä kuulee puhuttavan suomuuraimista. Kaikkia nimityksiä käytetään yleisesti myös koko maassa. Rakkaalla lapsella näyttää olevan monta nimeä.

Mutta tuollahan on hillastaja! Miten hän on uskaltanut poiketa pitkospuilta?

Hillastaja työssään.

Hillastaja työssään.

Paikalliset asukkaat yleensä tuntevat ympäristönsä ja tietävät missä kulkea ja mistä etsiä lakkoja. Sinihousuinen ei näytä eksyvältä. Toivottavasti hän löytää marjoja.

Patvinsuo jää nyt omaan rauhaansa ja seuraavien vaeltajien nautittavaksi.

Patvinsuo edistää terveyttä

Pitkospuut Patvinsuolla.

Pitkospuut Patvinsuolla.

Suo. Mystinen, vaarallinen, jännittävä vai terveellinen? Kaikkea. Kalevalassa Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon.

Heinäkuussa media kertoi, kuinka muuan nainen oli eksynyt lakkojen keräysmatkallaan Torronsuon kansallispuistossa. Neljän päivän kuluttua etsintäpartio onneksi löysi naisen, väsyneen, mutta hengissä.

Suopotkupallon MM-kisat, jotka järjestettiin tänäkin kesänä Hyrynsalmella Kainuussa, ovat tosisuomalainen erikoisuus.

Mutta että suo olisi vielä terveellinenkin?

Patvinsuon kansallispuistossa Lieksassa suomaisemasta henkii ystävällisyyttä, jossa on hyvä liikkua aistit avoinna, mutta jalat tarkkaavaisina. Pitkospuulta horjahtaminen ei syökse suonsilmään, mutta voi kastella kengät. Tämän suon lempeys syntyy sitä, että siellä on selkeästi merkityt reitit ja hyvin hoidetut pitkospuut.

Ystävällisyys ja lempeys edistävät terveyttä.

Tästä on jopa tutkimusnäyttöä, joskaan ei suota, vaan ihmissuhteita koksevaa. Auttajan arvostava ja lämmin suhtautuminen potilaaseen edistää paranemista enemmän kuin kliinisen viileä asennoituminen. Ihmisen hoitamisessa tarvitaan teknisen tietämyksen lisäksi myös tunnetta, mikä on huomattavan aliarvostettu nykyisessä sairauden ja terveyden hoidossa.

Suomaisemassa sitä on. Aistin sen tervehdyttävän voiman.

Suo aukeaa edessäni.

Suo aukeaa edessäni.

Patvinsuon Lakkapolun kierrettyäni aukiolla odottaa nuori mies ja pyytää tutkimushaastatteluun. Hän esitää kysymyksiä käynnin syistä ja luontokokemuksista. Hän tiedustelee myös, miten vaellus on vaikuttanut terveyteeni. Onko vaikuttanut ”erittäin paljon, paljon, ei osaa sanoa, vähän, ei olleenkaan”?

Huh. Eihän tuollaiseen voi vastata. Yksittäisellä suokävelyllä kokemiani tunnelmia ja mielen & kehon liikkeitä voin arvioida eri asteikoilla, mutta kokonaisvaltaiset terveysvaikutukset havaitsen vasta pitkän ajan kuluessa ja harrastettuani ”luontoa” pidemmän aikaa. Hienoa joka tapauksessa, että asiaa selvitetään.

Sitten nuori mies kehottaa määrittelemään Patvinsuolla käynnin arvon  euroissa verrattuna esimerkiksi hieronnan tai kylpyläkäynnin hintaan. Voi hyvät hyssyrät. Miten sitä nyt luonnon parantavaa voimaa voisi rahassa arvioida?  Laitan lomakkeeseen 200 €. Iso summa, mutta iso on suon tuoma ilmainen ilokin!

Tutkimuksia luonnon terveys- ja hyvinvointivaikutuksista on tehty aiemminkin. Tiedetään esimerkiksi, että ihminen palautuu henkisestä ja fyysisestä kuormituksesta paremmin luontoympäristössä kuin rakennetussa ympäristössä.

Tuloksia tervehdyttävistä vaikutuksista ei valitettavasti  ole sovellettu hoitokäytäntöihin. Edelleen masentuneita lääkitään pillereillä (ehkä usein ylilääkitäänkin) sen sijaan että kuntoutettaisiin luonnon avulla. Psykoterapia toteutetaan sälekaihtimilla suljettujen ikkunoiden takana, vaikka keskustelu metsäkävelyn yhteydessä saattaisi olla sekä terapeutille että asiakkaalle terveellisempää.

Tietysti tämä vaatii nykyisten terapiakäytäntöjen uudelleen järjestelyä. Parantamisen lisäresurssi, luonto, olisi kuitenkin saatava mukaan ihmisten hyödyksi ja iloksi muutoinkin kuin kansallispuistoja ylläpitämällä. Puistot ovat joka tapauksessa erinomainen asia.

Tutkija Kirsi Salonen kirjoittaa parhaillaan väitöskirjaa luonnon hyvinvointivaikutuksista. Aamulehden kirjoituksessaan (21.7. 203) hän muistuttaa siitä, että luonnon läheisyydessä sijaitsevat kyläkoulut esimerkiksi ovat ”terveellisempiä” kuin kaupunkien suuret oppilaskompleksit.  Kirsi on valinnut tärkeän tutkimusaiheen. Onnea matkaan!

Suolampi.

Suolampi.

Artikkeli
Salonen Kirsi. 2013. Kyläkoulu, yhteisöllisesti lähellä luontoa. Aamulehti 21.7.2013.

Kuikka huutaa Petkeljärvellä

Makaan selälläni jäkälän peittämällä lämpöisellä kalliolla. Katselen taivaalle, tuonne ylös sineen ja kohoan poutapilvien yläpuolelle,  näkymättömiin omilta ajatuksilta. On tyyntä ja äänetöntä. Vain tuuli suhisee taustalla vaimeasti ja jokunen pikkulintu livertää lähipuissa. Olen Petkeljärvellä ja vaellan Kuikan Kierrosta.

: Petkeljärven kansallispuisto sijaitsee lähellä Venäjän rajaa, parikymmentä kilometriä Ilomantsista itään.

Petkeljärven kansallispuisto sijaitsee lähellä Venäjän rajaa, parikymmentä kilometriä Ilomantsista itään.

Jos tykkää puista, metsistä, järvistä ja soista, Suomi on palkitseva retkeilykohde. Kaukomailla voin toki  kokea hienoja elämyksiä ja eksotiikkaa, mutta tyydytystä luonnon kaipuulleni saan lähempääkin, Pohjois-Karjalasta.

Suomen 37 kansallispuistosta, joita on eri puolilla maata voivat nauttia kaikki, niin suomalaiset kuin ulkomaalaisetkin. Ja ihan ilmaiseksi!

Jäkäläkalliolla maatessani tuntuu kuin sulaisin luontoon, osaksi vihreyttä, kesän tuoksuja, veden väreilyä ja harjun 10 000-vuotista voimaa. Huolet ja murheet liukenevat horisonttiin. Tilalle virtaa  sielukkuutta, mielenrauhaa ja iloa.

Kuikka Petkeljärvellä

Kuikka Petkeljärvellä

Sitten kuuluu terävä kirkaisu, joka muistuttaa huutoa. Nousen istumaan ja huomaan kaukana selällä linnun. Kuikka viilettää toiselle rannalle.

Kuikan kierros

Todella, tämä vaellusreitti on nimensä veroinen. Tulen varman  toistekin tervehtimään Petkeljärven vesilintuja.

Tuolla joku kantaa poikasta selässään! Onkohan se silkkiuikku? Linnun vaistolla se tajuaa, ettei ole pikkuisensa kanssa yksin, vaan että lähistöllä lymyää ihminen kameransa kanssa. Lintu kaartaa ulapalle ja lipuu kauemmaksi. Haikeana tuijotan perään.

Turvallisessa kyydissä.

Turvallisessa kyydissä.

Jään katselemaan hetkeksi ja vaivun jälleen selälleen jäkälävuoteelleni mietiskelemään kuikan elämää. Ja omaani. Me olemme aika samanlaisia. Uimme ja vaellamme eteen päin tietämättä tarkalleen, mitä tuleman pitää. Emme voi ennustaa elämäämme. On otettava vastaan kaikki – hyvät ja vähemmän mukavat asiat.

Kaikki kokemukset elämässä täydentävät minuuttani, kuin vain olen valppaana väistämään turhat negatiiviset olettamukset. Suru tulkoon ilon rinnalle, kun on sen aika. Niistä kudon onnellisuuttani. Mutta  epämääräistä alakuloa, kyynisyyttä, ikävien asioiden vatvomista ja murheisiin juuttumista kannattaa opetellä välttämään.  Ne ovat nimittäin myrkkyä onnellisuudelleni.

Täällä velatkin muuttuvat saataviksi. Olo keventyy lintujen ja humisevien puiden elämään sulautuessa. Nuo siivekkäät ja hujopit näyttävät voivan erinomaisesti. Kasvavat ja hengittävät pohjoiskarjalaista salomaiden vapautta. Ja ne rakastavat. Ympäristöään, itseään ja patikoijia.

Näin haluan uskoa. Se tekee metsäetkestäni entistä ihanamman. Tunnen olevani samaa maata Petkeljärven asukkien kanssa.

Kapeita harjuja on kevyt taivaltaa.

Kapeita harjuja on kevyt taivaltaa.

Järviä riittää joka askeleelle. Jääkauden sulamisvesitunneleihin kertyneestä sorasta muodostuneelle harjujonolle rakennetulla vaellusreitillä näkyy koko ajan vettä. Sitä on joko oikealla, vasemmalla, edessä tai takana.

Mutta näkyy täällä muutakin.  Pari ranskalaista nuorta viipottaa vauhdilla ohi täydet reput selässä tutisten. Bon-szhuur, hyvää päivää.   Jään P:n kanssa matelemaan omanlaisella vauhdillani.

Yhtäkkiä jossakin rasahtaa pelottavasti. Polun oikealla puolella toljottaa karmea kivinaama.

Pelottava kivinaama.

Pelottava kivinaama.

Se on kuin onkin Petkeljärven Piru. Mitä se nyt tähän meidän reitille itsensä tunki? Sillä on vino irvistys,  kierot uhkaavat silmät ja pönäkkä nuttura päälaella. Hyi! Nopeasti vaan ohi ja suunta kauniimpiin kohteisiin.

Kukas sinä oikein olet?

Kukas sinä oikein olet?

No, kukas sinä sitten olet? Hyppyhiiri vai menninkäinen?  Hiippalakkisi melkein peittyy heinikkoon. Metsätonttuhan siinä heräilee tontun askereisiinsa kansallispuistossa.

Reitin loppupuolella järvestä nousee iso mustekala. Se on laadittu – mistäs muusta kuin Petkeljärven puusta.

Iso mustekala Petkeljärven puuta.

Iso mustekala Petkeljärven puuta.

Sanotaan, että metsä on kuin satu. Mutta on se ihan oikeaa tosielämääkin. Metsään ja puihin yhdistyy kaikenlaisia tunteita: riemua, rauhaa ja auvoa, mutta myös pelkoa ja vavistusta.

Varsinkin,  jos uskoo metsän henkiin.

Huomenna matka jatkuu Möhköön. P kertoi käyneensä siellä vanhempiensa kanssa noin 40 vuotta sitten. Muisti nähneensä erikoisia, vihertäviä, kuukiven-oloisia kiviä. Katsoin netistä, mutta ei siellä mistään vihreistä kivistä Möhkön kohdalla puhuttu. Muistikohan P väärin?