Akka-Kolilta kurkistan Pieliselle.
Kolin tärkein tapahtuma sattui kaksi miljardia vuotta sitten. Mannerlaatat törmäsivät silloin toisiinsa ja muodostivat nämä kalliot. Toiseksi tärkein tapahtui 10 000 vuotta sitten, kun edellisessä rytäkässä syntyneet kalliot hioutuivat nykyisiin muotoihinsa. Silloin, jääkauden päättyessä sulamisvedet viimeistelivät Kolin luonto -taideteoksen.
Lepään jääkauden siloittamalla Akka-Kolin kalliopöydällä ja mietin ihmisen roolia maailmankaikkeudessa. Silmät ihastuksesta ymmyrkäisinä tuijottelen Pielisjärvelle. Kuvittelen edessäni jääkauden sulavat pesuvedet.
Kolin ilta.
Taisi mennä joku osa ihmisyyden lastakin siinä sulamisvesien mukana.
Aivokapasiteetin kehityttyä ihminen on nimennyt itsensä luomakunnan kruunuksi ja elättelee nyt harhakuvitelmaa luonnon hallitsemisesta. Tosiasiassa hänen, siis meidän kaikkien, pitäisi ryhtyä kunnioittamaan luonnon elämää ja sopeuttaa oma teknomaailmamme siihen.
Kuitenkin nyt luontoa ja sen osana sinua ja minuakin sopeutetaan asioihin, joissa ihmisyys tuppaa unohtumaan. Kuten sellaiseen kasvottomaan talouskasvuun, jossa ihminen ja luonto jäävät sivurooliin.
Silti uskon, että älyään ja taitojaan käyttämällä ihminen pystyy luopumaan maailman hallitsemisen utopiastaan. Hän voi muuttaa kurssia ja viisastua, jos niin haluaa. Moni nykyisin onneksi haluaa.
Luontoa voi myös rakastaa. Ei tarvitse lymyillä pusikoissa kehityksen vastaisena, muinaisaikojen vaeltavana metsäläisenä. Myös modernissa maailmassa voi rakastaa luontoa.
Metsän sävyjä.
Kasvien, vesien, soiden, vuorien ja laaksojen kaveri voi olla muuallakin kuin facebookissa. Vaikkapa metsässä “puuhulluna”, kun fanittaa puita, vaikka ei tiedäkään niiden yksityiskohtia ja erityispiirteitä, vaikka ei hallitsekaan luonnontieteellisiä faktoja. Puuthan tuntee silmillään, ihollaan, päällään ja sydämellään.
Kuusien, mäntyjen, haapojen ja koivujen katveessa kokee mielihyvää ja yhteenkuuluvuutta kaikkeuden kanssa. Puut välittävät sellaista tunne-energiaa, joka muuttuu keholliseksi. Se värisyttää. Eheyttää. Parantaa.
Lilanhohtoinen.
Selkäpiitä hivelee.
Luonnon suojelemisen sijaan puhuisin mieluummin sen vaalimisesta.
Pitkällä aikavälillä maailmankaikkeus, kuten Kolin kallioiden miljardien vuosien historia osoittaa, ei kaipaa suojelua, koska kaikkeus kulkee kulkuaan meistä riippumatta. Mutta lyhyellä tähtäyksellä ihmiskunta tarvitsee varjelua. Erityisesti itseltään. Siinä, siis ihmisen suojelussa, luonto ja sen henget voivat auttaa. Mutta meidän täytyy ensin haluta sitä – luonnon tarjoamaa suojelua.
Kolin kansallispuistossa näkymä korkeimmalta kohdalta, Ukko-Kolilta Pieliselle hivelee kansallista esteettisyyden tuntoani. Aamun valossa järvi kimmeltää kirkkaana, illalla sen sini tummenee. Auringossa pinta välkehtii ja yön myrskyssä siitä puristuu esiin synkkää. Muistuttaa paljon ihmistä.
Mutta ihminen ei elä pelkästä estetiikasta. Hän tarvitsee myös ravintoa.
Kolin mieleenpainuvissa maisemissa punaiseksi maalattu Ryynänen tarjoaa kulkijalle niin suolaista kuin makeaakin.
Ryynänen toivottaa nälkäiset ja janoiset tervetulleiksi.