Heinätaide terapoi

Maamies pellollaan.

Maamies pellollaan. Ihminen ympäristötaideteoksessa.

Istahdan lehmätuolille heinäseipään kupeeseen Kolilla. Sijaitsen  ympäristötaideteoksessa. Olen Laitumella.

Heinä 4 Laidun

Lehmätuoli.

Lehmätuoli.

Tuolilla istuessa tulee takauma. Nousee muistikuva pikku tytöstä ison haravan kanssa pellon pientareella. Siitä on hyvin kauan. Silti tunnelma on aito.

Aikuiset seivästävät heinää. Seison ojan pientareella. Pistelevien sänkien hakatessa nilkkoja vetelen kädet rakoilla heinätuppoja kasoihin. Aurinko polttaa ja hiki virtaa. Hengästyneenä yritän pysyä heinänteon rytmissä. Viuhdon valtavan kokoisella haravallani tarmokkaasti, mutta eihän se riitä. En jaksa. Voimat loppuvat. 

Oksettaa. Yritän peittää väsymykseni. Pettymys vajavaisesti suoritetusta työstä nostaa pinnalle häpeän. Rääpäle!  Moitin itseäni. Aikuisilla on kova kiire. Kukaan ei näe minua. Tuntuu autiolta. Olen yksin, vaikka ympärillä on paljon ihmisiä.  Surettaa.

Lehmätuolissa annan menneen virrata lävitseni. Terapeutin, sisarusten ja ystävien kanssa olen käsitellyt heinäntekotraumaani aikaisemmin, mutta tässä saan kiinni todellisesta, sanojen ulkopuolisesta tunteesta.  Siitä, missä traumani syntyi. Heinäntekoromantiikka on kaukana, kun lapsi kokee, että häneltä vaaditaan liikaa, niin paljon, että uupumus oksettaa.

Katselen ja tunnustelen yököttävää oloani. Pikku hiljaa oksetuksen tunne hälvenee ja olo vapautuu, kun hengitän syvään ja otan heinäseiväsnäkymän sisälleni.

Lehmätuolit odottavat istujia.

Lehmätuolit odottavat istujia.

Istutan mielikuvissani tuoleille koko varhaislapsuuteni tärkeimmät ihmiset. Siinä keskustelemme kesistä ja keskinäisistä suhteistamme. Annan menneiden tapahtumien tuntua siltä kuin ne ennen tuntuivat. Liitän sitten mukaan tämän hetken hiljaisen kirkkauden. Tallennan muistiini läpinäkyvän nykyhetken.

Vanhat asiat säilyvät edelleen muistoissa, mutta ne saavat toisenlaisia merkityksiä. Tulkitsen niitä uudestaan ja saan kuin saankin ikävän tunnelman poistetuksi.

Pellon värikäs piennar.

Pellon värikäs piennar.

Heinäpelto muuttuu värikkääksi ja tuoksuvaksi, sellaiseksi mikä se oikeasti on. Kesän tuulahdukseksi kuten tämä taideteos, jonka sisässä juuri nyt ajattelen ja tunnen.

Hei, hei heinämies! Näin tämän kuuluukin mennä. Uupumus katoaa, pettymys haihtuu. Ilo astuu esiin.

Levittelen värikkäitä lehmätuoleja sopiviksi ryhmiksi. Voivat muutkin näyttelyvieraat istuksia mukavasti.

Tuolit uudessa valossa.

Tuolit uudessa valossa.

Hypähtelen pellon pientareella ja etsin löytyisikö metsämansikoita. Niissä haistan ja maistan kesän varsinkin, jos mansikat on pujotettu heinänkorteen.

Mietin, että jokainen ihminen kantaa mukanaan elämänhistoriaansa. Hyvät muistot rakentavat tervettä itsetuntoa. Huonot nakertavat sitä. Minulla on muistorepussa kumpaakin lajia. Hyviä on paljon. Voin elää sovussa myös ikävimpien kanssa, kun yritän käsittää elämää laajemmasta näkökulmasta ja hyväksyä menneisyyteni sellaisena kuin se oli.

Minun ei kannata jäädä kieriskelemään ohi rientäneessä ajassa, vaan voin antaa anteeksi sekä itselleni että muille kaikki pahalta tuntuneet asiat. En tahdo jäädä ajelehtimaan omaan elämääni. Voin nauttia aidosti nykyisyydestä aikuisena ihmisenä toisten aikuisten, lasten, nuorten ja vanhusten kanssa,  eläinten, luonnon ja arkisen aherruksen keskellä.

Kaikki, jopa kaikkein onnellisimmatkin, kantavat pieniä tai isoja traumoja eli ikävistä (yleensä varhaisista)  kokemuksista juontuneita sielun haavoja. Jos niistä ei pysty irrottautumaan, ne voivat tuntua epämääräisenä, käsittämättömänä epämukavuutena ja ahdistuksena jopa läpi koko elämän. Silloin ne rajoittavat henkistä liikkumatilaa. Ihminen voi tuntea itsensä kahlituksi, kuin olisi vankilassa, vaikka ulkoisesti elämä näyttäisi sujuvan siististi.

Sitä paitsi traumatisoituneet ovat taipuvaisia masentumaan. Sitten syödään pillereitä, jotta pahan olon tunne turtuu, vaikka lääkkeillä trauman tausta ja syy ei selviä. Tietenkään ei, koska lääke ei voi poistaa kokemusta, sitä mistä paha olo on kehkeytynyt.

Elämänhistoriaansa ei voi muuttaa, mutta hyvä asia on, että silti traumoista voi vapautua ja masennuksesta voi parantua. Mielensä voi ”ohjelmoida” uudelleen niin, että vanhat, ympäristön sinne aikanaan syöttämät ikävät tunnetilat väistyvät. Tämä edellyttää aina omaa tahtoa ja konkreettisia toimia.  Pitää etsiä apua. Yksin ongelmiaan analysoimalla pääsee vain ojasta allikkoon.

Apua voi saada psykoterapiasta, voi puhua ystävien kanssa, voi osallistua vertaisryhmään tai voi siivilöidä kokemuksiaan elokuvien, kirjojen, maalausten ja kaikenlaisen taiteen kautta. Myös kehon ja mielen rentoutus- ja energiahoidot auttavat pääsemään sumentuneiden tunteiden jäljille. Keholla on nimittäin muisti, johon on voinut jäädä päälle tosi vanhoja, nykyelämää haittaavia ohjelmointeja.  Niitä voi purkaa monin erilaisin tavoin.

Kaikkia mahdollisia tapoja, jotka eivät vaaranna terveyttä, voi ja kannattaa kokeilla,  myös rinnakkain. Siten oloaan voi keventää ja lopulta heittää ”vanhat jutut” pois harteiltaan ja ryhtyä oikeasti elämään.

Kesäkukkia Kolilla.

Kesäkukkia Kolilla.

En löydä mansikoita. Niiden aika on jo ohi, mutta ihastelen kesäisen niityn kukkia. Kiitän Pohjois-Karjalaa monipuolisista kokemuksista.

Heinäkuu on jo vaihtunut elokuuksi. Lyhyen Suomen suven loppupuolella luonto kypsyy.  Illat viilenevät ja tummuvat samettisiksi. Kesästä jäljelle jää pian kaunis muisto. Hyvä niin. Uusi vuodenaika on tulossa.

Kesäötökkä toivotta hyvää elokuuta.

Kesäötökkä toivotta hyvää elokuuta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s