Möhkönkoski
Möhkössä, pienessä kylässä Pohjois-Karjalassa, aivan itärajan tuntumassa, tuotettiin 1800-luvulla järvirautaa. Se on nimensä mukaisesti rautaa järvestä! Malmia haravoitiin vesistöjen pohjasta. Silloin ei ollut käytössä dynamiittia, jolla räjäytellä kallioita.
Nyt eläkkeellä oleva seppä Urpo Parviainen puuhailee museopajassa. Auton takakontista hän kaivaa esille järvirautakimpaleen, jollaisesta hän loihtii tukkisaksia, pihtejä, puukkoja ja koruja.
Urpo Parviainen esittelee takakontista esille kaivaamaansa materiaalia, josta hän takoo mm. koruja.
Urpo entisajan pajassa Möhkön kylässä.
Järviraudasta taotut sydänkorvikset ja riipus.
Korvissani killuvat nyt Urpon takomat sydänkorvikset. Riipuskin on uuniikkia sepän työtä. Kun näitä kannan, Möhkö kulkee mukana.
Minussa roikkuu nyt pikkuinen osa Suomen kaivosteollisuuden historiaa, rajaseudun elämää ja Parviaisen Urpon kädentaitoja. Unohtumaton matkamuisto.
Entäs ne kuukivet, joita P muisti nähneensä yli 40 vuotta sitten vieraillessaan vanhempiensa kanssa täällä?
Urpon pajaa kohti astellessamme P löysi polulta oudonnäköisen kiven ja muisteli, että tällaisia olisi ollut silloin ennen hyvin paljon. Kysyimme Urpolta ja hän kertoi, että vihertävä kiviaines jäi jäljelle järvirautamalmista, kun siitä erotettiin kovassa masuunin kuumudessa rauta.
Ihmekivet ovat kuonaa
Lapsen ihmekivet osoittautuivat aikuisena kuonaksi. Möhkön maastossa on useita kuonakivivuoria, joita nykyään peittää kasvillisuus. Vuosikymmeniä sitten kivet näkyivät selvemmin ruohon alta. Niin kaikki muuttuu.
Vihertävä kuonakivi.
Mietin, että näistä vihreistä kivistähän voisi myös tehdä koruja. Kierrätyskoruja, kuonakoruja. Miltähän tuntuisi käyttää tumman harmaiden Urpon korujen ohella myös vihreitä kuonakorviksia?
Vireä itäisin kylä
Suomen itäisin kylä oli järvirautakaudella erittäin vireä ja elinvoimainen. Se antoi työtä sadoille, vilkkaimpana aikana jopa 2000 ihmiselle. Järvirautabisnes loppui 1900-luvun alussa kannattamattomana.
Möhkön rautaruukissa töitä saivat järvimalmin etsijät, masuunimiehet, rautakauppiat, sepät ja sekalainen huoltohenkilöstö. Rautapitoisen kiviaineksen haravoiminen oli rankkaa työtä. Tavara kuljetettiin veneillä ruukille masuuniin eli polttouuniiin. Sulattamalla erotettiin malmista järvirauta, josta sitten taottiin erilaisia kaluja.
Kaivosteollisuuden kehittyessä rautaa saatiin halvemmalla kuivan maan maaperästä. Niin masuunikylä Möhköstä tuli museo.
Nyt Möhkö on kulttuurihistoriallinen nähtävyys ja vireä, mutta eri tavalla kuin ennen. Ilomantsin kunnassa sijaitsevassa Möhkössä asuu 120 ihmistä, kesällä väkimäärää moninkertaistuu mökkiläisten ja muiden kesävieraiden myötä.
Möhkö netissä: http://www.mohkonruukki.fi/index.htm