Kuusi, kynttilöinään lumi, henkii pohjoista lämpöä, talven tummaa, suojaavaa energiaa.
Torkahdin toiseen maailmaan. Itsenäisyyspäivänä laskeuduin yöpuulle. Olen siis vedellyt talviunia jo viikon.
Tunnen nyt nukkuvani lumisessa metsässä. Uinun utuista horrosta, syvää ja ravitsevaa pimeän ajan lepoa. Kuusen alla, oksien suojassa olen turvassa maailman melskeeltä. Metsän henget vartioivat talviuntani.
Kuusen alle piiloon.
Kun tuuli vinkuu ja tupruttaa kinoksia, voin puikahtaa kuusen alle piiloon. Vaikka mörkö tulisi vastaan, en kauhistu!
Hirviö, käärme vai vihainen naamako siinä tuijottaa alavasemmalle?
No, ehkä ihan pikkuisen pelottaa… Maahiset ja menninkäiset hipsivät omia teitään puiden välissä. Niille törröttävien oksien käärmepäät ovat arkipäivää, metsän elämää.
Pelko haihtuu, kun huomaan valkoturkkisen, ystävällisen hahmon vieressäni. Jääkarhu? Luppakorvainen koira? Se heiluttaa häntäänsä leppoisasti ja haluaa nuolaista pitkällä kostealla kielellään. Ojennan käteni. Tunnemme yhteyttä. Olemme enemmän kuin facebook-kavereita.
Valkoturkkinen hauvelihan se siinä. Vai onko se jääkarhu?
Meitä on täällä muitakin pieniä ja yksinäisiä talviunilla. Hento männyn oksa pilkistää hangen alta, mutta juuri satanut lumi melkein peittää sen.
Kaartuva oksa hangella.
On myös kookkaampia ja varreltaan vantterampia. Tuossa pitkä hujoppi, koivukaveri vahtii aukiota ja tähystää taivasta.
Koivunhujoppi kurkottaa korkealle.
Kaupungeissa, kylissä ja valtateillä on hyvä vaeltaa. Mutta nyt metsässä, tässä näin, tuntuu täydelliseltä. Hortoilen hämyssä. Tupsahdan mättäälle kuulemaan kuusikkoa. Sen kohina aaltoilee ilmassa. Metsäpuro solisee jäistä ja kuulasta musiikkiaan. Se kertoo virtaavan veden tarinaa ikuisesta muutoksesta luonnossa, meissä, maailmankaikkeudessa.
Puro laulaa viileitä sävelmiä kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä.
.
Jossakin koputtelee tikka runkoa. Eläinten jälkiä näkyy lumessa. Metsälintuja varmaan. Peuran askeleet ovat painautuneet kinokseen. Jäniksen jäljet katoavat. Pusikosta kuuluu loittonevaa suhinaa, mutta kuuset seisovat tanakasti paikoillaan.
Siperiassa sembramännyt, pyhät puut, hoitavat ihmisiä. Meillä on terveyskuusemme, jotka ravitsevat, lääkitsevät, suojaavat ja lohduttavat sekä metsissä että kaduilla kulkijoita.
Kuusikko.
Horrokseni tuntuu hyvältä. Talvinokoset, joulutorkut, pimeän ajan päikkärit tasapainottavat. Ne sulattavat tumman energian lämmöksi kehossani ja voimaksi sielussani. Näin täällä kuluu aika. Todella sujuvasti. Ja se uni, jonka sain, on kaunis kantaa.
Milloinkahan mahdan herätä?
Ehkäpä jo ensi vuonna!!
Loppiaisen jälkeen päivä pitenee sen verran, että saatan kömpiä ulos kolostani nietosten keskeltä ihmisten ilmoille. Siihen saakka vetelen talviunia.
Toivotan Sinullekin hyvää, syvää ja virkistävää unta – aina kun saat sen päästä kiinni.
©Liina Keskimäki
