Annos kazakhstanilaista mantia.
Ihan tavallinen ruuanlaitto, ihmisten toisistaan välittävä yhdessä oleminen ja luonnon ja taiteen vaikutuksille antautuminen on uusinta uuttaa, pehmeää psykiatrista hoitoa. Vai onko se uutta?
Peijaksen sairaalassa sovelletaan Hesarin (9.11.2016) kirjoituksen mukaan yhteisöllistä skitsofrenian ryhmähoitoa. Idea on, että ryhmässä kaikki toimivat tasa-arvoisina – niin lääkäri kuin potilaatkin. Ei siis erotella tai aseteta erilaiseen tietämisen hierarkiaan ammattilaista x ja potilasta y.
Heureka! Asiakaslähtöinen vaihtoehtohoito on otettu tosissaan.
Peijaksen italialaissyntyinen lääkäri Marcello Cirambello sai idean ruuanlaitosta ”hoitona” kotioloissaan, ei plaraamalla tutkimusartikkeleita löytääkseen tieteellistä näyttöä skitsofrenialääkkeiden tehosta. Se lähti pastakoneesta.
Suunnilleen samaa mallia on aikaisemmin sovellettu Torniossa Keroputaan sairaalassa. En tiedä, mikä tilanne on nyt, mutta ainakin muutama vuosi sitten Keroputaan malli sai paljon jopa kansainvälistä huomiota. Idea siinä oli sama kuin Peijaksessa eli että edetään ”potilaan tarpeet edellä” Nettisivuillaan Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri kertoo psykiatrisen hoidon arvojensa edelleen nojaavaan asiakaslähtöisyyteen, kunnioitukseen ja kuulemiseen http://www.lpshp.fi/fi/osastot/psykiatria.html
Ihmisläheinen ja lämmin asiakaslähtöisyys on hienosti edennyt pohjoisesta etelään. Hienoa on myös, että se on nyt lehtijutun aihe.
Lähestymistapa ei tietenkään ole uusi, mutta se on tuore nykyisessä biolääketieteellisessä mielenterveyshoidon viitekehyksessä. Tapaa on sovellettu ennenkin perinneparannuksessa – jo tuhansia vuosia sitten eri puolilla maailmaa. Yhteisöllisyyttä, rituaaleja ja seremonioita (ei kai kuitenkaan ruuanlaittoa) on käytetty ammoisista ajoista menestyksellä parantamiseen. Siihen nojautuivat jo muinaiset shamanistiset parannussessiot.
Itse asiassa moderniin kliinisiin kokeisiin ja luonnontieteellis-kemialliseen näyttöön nojaavan lääketieteen näkökulmasta kyse on plasebosta eli tunnelmaefektistä tai tutkimattomasta vaihtoehtohoidosta. Porukassa kokkailemista lääkärin kanssa, kun ei ole testattu kliinisin kokein. No, kokemus on lääkäri Marcellolle ja hoitotiimille ilmeisetsi osoittanut, että potilaat tuntevat mielihyvää voidessaan luottamuksellisessa ilmapiirissa olla omia itsejään ja tehdä yhdessä jotakin mukavaa ja järkevää ja että heidän ei tarvitse kokea olevansa ulkoisen hoitotoimenpiteen kohteena. Tämä kokemusvaikutus puolestaan edistää terveyttä, lievittää oireita ja parantaa hyvinvointia.
Keroputaan ja Peijaksen käytännöt ovat hieno esimerkki integratiivisesta ja kokemuksellisesta lähestymistavasta mielenterveyden hoitamaiseen. Siinä sovelletaan kaikkia hyviksi nähtyjä auttamisen muotoja ennakkoluulottomasti. Hyvä Marcello!
Kuka määrittää mielenterveyden?
Hesarin jutussa ei puhuttu mitään lääkkeistä. Ne ovat monelle korvaamaton apu, mutta monelle myöskin ikävä haitta. Sain eilen (8.11.2016) tärkeää ja erittäin ajankohtaista tutkimustietoa mielenterveydenhoidon järjestelmistä Porthaniassa Helsingissä järjestetyssä seminaarissa. Psykiatrian systemaattisesta korruptiosta kertoivat aihetta vuosia tutkineet psykologian professori Lisa Cosgrove ja tiedetoimittaja Robert Whitaker. Tilaisuuden järjesti Psykologien yhteistyöjärjestö Pyry.
Poimin alle muutamia nelituntisessa seminaarissa esitettyjä asioita. Tarkemmin aiheesta voi lukea Lisa Cosgroven ja Roberts Whitakerin erikseen ja yhdessä kirjoittamista monista julkaisuista, muun muassa vuonna 2015 julkaistusta kirjasta Psychiatry under the influence.
Institutionaalinen korruptio tarkoittaa systemaattista hoitokäytäntöihin liittyvää vinoumaa, ei yksittäisen lääkärin tai tutkijan yksittäisiä sidoksia. Institutionaalisista linkeistä eri organisaatioiden ja ajattelutapojen välillä voi syntyä korruptoituneita käytäntöjä.
– Kyse ei ole siitä, että jokin asia on paha, vaan siitä että jokin asia voi olla vaarallista ja haitallista kansalaisille ja heidän terveydelleen, Lisa Cosgrave sanoi.
Tässä tapauksessa liiallinen psyykenlääkkeiden määrääminen ja niiden syönti voivat olla vaaraksi potilaille ja taloudellisesti haitallista sekä yhteiskunnalle että yksittäisille potilaille. Sairausluokitukset ja käypä hoito -suositukset voivat lisätä turhaa lääkkeiden syöntiä.
Yhdysvalloissa mielenterveyden sairaudet määritellään tautiluokituksessa, joka julkaistaan määrävuosin. Nykyisin käytössä on viides versio luokituksesta, DSM-5. Se on amerikkalainen psykiatrian raamattu, johon on vuosikymmenien aikana tullut runsaasti uusia sairauksia, joille sitten on kehitetty omia lääkkeitään. DSM-5 -työryhmän jäsenistä suurimmalla osalla on ollut taloudellisia siteitä lääketeollisuuteen. Tässä blogissa julkaistu kirjoitus psykiatrian kriisistä sekä Robert Whitakerista ja pilleriparadoksista.
Mikä tässä on ongelma? Lääkkeiden kliininen tutkimushan ei ole mahdollista ilman lääketeollisuuden tukea.
– Kliinisiä kokeita ei ohjaa tieteellinen kiinnostus, vaan liikevoitto, tutkija täräyttää.
– Psykiatriassa ei ole biologisia markkereita määrittämään masennusta, kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai skitsofreniaa eikä monia muitakaan mielen ”sairauksiksi” määriteltyjä tiloja. Sen vuoksi psykiatria on erityisen altis teollisuuden vaikutuksille. Kun mielen ”sairauksia” lisätään tautiluokitukseen, silloin on helppo lähteä kehittämään lääkettä ao. sairautta varten. Näin lääketeollisuus hyötyy siitä, että sairauksia tulee lisää. Ja siksi se tukee uusien sairauksien liittämistä tautiluokitukseen. Tautiluokista käytetään myös käypä hoito -suositusten laatimisessa.
– USA:ssa psykiatrit ovat lääkäreiden alinta kastia ja sen vuoksi rahaa ja tutkimusmahdollisuuksia tarvitsevat lääkärit on helppo rekrytoida lääketeollisuuden projekteihin. Psykiatreilla on vahva taipumus kieltää oman alansa kätketty institutionaalinen korruptio.
Robert Whitaer valaisi esityksessään tautiluokitusten syntymisen historiaa ja laajalle levinnyttä uskomusta mielenterveyden ongelmien aivosairaus-luonteesta ja välittäjäaineiden roolista siinä. Ajattelutapa menee näin: Mielisairaudet ovat aivosairauksia, jotka johtuvat aivojen kemiallisista häiriöistä. Tähän on lääkkeitä ja nyt entistä tehokkaampia lääkkeitä.
– Kyseessä ovat siis sairaudet aivan samoin kuin on olemassa fyysisiäkin sairauksia. Tätä mallia on menestyksellisesti markkinoitu Yhdysvalloissa ja se on viety koko maailmaan. Kuitenkin neurokemiallinen teoria on kumottu jo 25 vuotta sitten, mutta se unohdettiin kertoa kansalle, Whitaer totesi.
Yllä oleva tekstidia on Whitakerin esitelmästä. Yhdysvaltain psykiatriyhdistys on siis jo vuonna 1999 todennut, että välittäjäaineteoria (serotoniiniteoria) ei ole pätevä. Sitä verrataan tekstissä siihen, että väitettäisiin asperiinista seuraavaa: ”Jos kerran asperiini aiheuttaa ruuansulatuselimistössä verenvuotoa, niin päänsäryt johtuvat liian suuresta veren menetyksestä ja asperiinin terapeuttinen vaikutus pitää sisällään verenvuodon.
Tosiasiassa voi olla niin, että esimerkiksi SSRI-lääkkeet itse asiassa sotkevat serotoniinisysteemiä ja tämän vuoksi voivat aiheuttaa mielen ongelmia, Whitaer sanoi.
Hänen mukaansa psykiatria onkin pahassa kriisissä. Mielen tilojen ja aivotilojen välisiä yhteyksiä on tutkittu runsaasti neurokuvantamisen ja kemiallisten aivoreaktioiden avulla, mutta mikään niistä ei ole mukana DSM-5:ssa. Tutkimukset eivät osoita syy-seuraus -suhdetta aivotilojen vaikutuksesta sairauteen. Kuitenkin virheelliset biologiset selityksen elävät yhä.
Yleisesti todetaankin nykyään, että ei tiedetä miksi psyykenlääkkeet joskus toimivat. Kuitenkin niitä edelleen markkinoidaan aivokemiateorialla.
- Tässä väitetään, että ”kemiallinen epätasapaino” -väite on urbaani legenda.