Minussa majailee muinaisuus

Hossan kalliomaalauksia. Kuva Wikipediasta.

Hossan kalliomaalauksia. Kuva Wikipediasta.

Mennyt aika ei ole kadonnut mihinkään. Se on tähtitaivaalla ja kallioissa. Se on meissä jokaisessa nytkin. Muinaisista kalliomaalauksista kertovassa dokumentissa raotetaan ikkunaa ihmisen vuosituhantiseen mielen maisemaan. Ihminen on aina tulkinnut maailmaa, itseään ja näiden suhdetta.

Taitelijan verta meillä oli suonissa jo 50 000 vuotta sitten, jolloin piirrettiin kallioihin. Eilinen Ylen ykkösellä näytetty Anastasia Lapsuin ja Markku Lehmuskallion elokuva muistuttaa hienolla tavalla siitä, että uusi ei sulje pois vanhaa ja että muinaisuutta on välittynyt jopa 800 sukupolven takaa nykyihmiseen.

Myös tutkija Svante Pääbo on osoittanut, että jokainen meistä kantaa neandertalilaista perimää, siis sen apina-ihmisen geenejä, joka kuoli sukupuuttoon noin 28000 vuotta sitten (HS 7.5.2013)

Hossan muistot

Kävin jokunen vuosi sitten Suomussalmen Hossassa ihailemassa upeaa 4000-vuotista värikalliota. Se palautui mieleeni vajotessani eilen illalla Lapsuin ja Lehmuskallion tarjoilemiin tulkintoihin ihmisestä maailmankaikkeuden osana.

He näkevät kalliomaalauksissa maailmankuvan, jossa aineen, hengen ja yksilön välillä ei ole mitään eroa.

Kaikki, elollinen ja eloton on saman olevaisen kyllästämää.

Kaikki on yhtä. Kaikki liikkuu ja muuttuu kokonaisuuden mukana. Ihminenkin. Hän voi muuttua vaikka ilvekseksi. Tai tuikkia tähtenä taivaalla, virrata aaltona joessa tai seisoa paikallaan juuret tanakasti maassa latva tuulessa huojuen.

Unessa, taiteessa ja shamaanimatkalla näin käykin ihan luonnollisesti. Lapsuin ja Lehmuskallion dokumentin katsottuani vakuutuin, että näin juuri on hyvä. Hyvä itselleni.  Ehkä minussa on runsaasti neandertalilaisia geenejä. Tai ehkä osa henkeäni majailee jossain kaukaisuudessa. Tai sitten minussa majailee muinaisuus.

Pyhä olento

Kalliomaalausdokumentti luotaa syvälle ihmisyyteen. Se näyttää, kuinka muinaiset lajitoverimme elivät sovussa puiden ja eläinten ja yleensä luonnon kanssa.

Olento on pyhä. Uskomme niin.

Kun herkeämme siihen uskomasta, se ei enää ole pyhä.

Eläimiä pidettiin pyhinä. Saaliseläinkään ei ollut pelkkää ravintoa, vaan ”kaiken antaja” ja ihmisen kaltainen.  Sen kuolema ymmärrettiin elämän uhriksi. Osaksi ihmistä.

Jos näin ajateltaisiin nykyisin, eläinten tehokasvatus epäeläimellisissä oloissa ruokalautasellemme tuntuisi mahdottomalta. Eläimiltähän pitäisi pyytää anteeksi, kun ne tapetaan ravinnoksi.

Tänään ei taida minulle pihvi maistua.

Yksilö, kaksilo, monilo, kaikki

Joskus ajattelen olevani aika yksilöllinen. Ehkä myös erillinen, jonkin verran muista poikkeava. Ryhmiin, porukoihin ja yhteisöihinkin osallistun yksilönä.  Minänä. Persoonana. Yksilöllisyydestä on tullut niin tärkeää, että se on vallannut pääni.

Mutta miksi ihmeessä?

Sinne Hossan kiveenhän minut on maalattu muiden joukkoon. Seison peruskallioon litistettynä yhteydessä puihin, kukkiin, eläimiin, kaikkiin olentoihin, metsälampeen, tähtitaivaaseen ja tähän nykyhahmooni.  Olen siellä ja täällä. Jatkumona jostakin jonnekin.

En siis mitenkään voi ilmetä ensisijaisesti yksilönä. Olen kaksilo, monilo ja me kaikki. Kalliomaalauskin. Siltä ainakin nyt tuntuu. Siis hyvältä.

Maailmalla on tuhansia muinaisia kalliomaalauksia,  Suomessakin kymmeniä. Niihin mahtuu paljon ihmissieluja.

Linkkejä

Anastasia Lapsui & Markku Lehmuskallio Yksitoista ihmisen kuvaa

Suomussalmen Hossan värikallio

Svante Pääbon haastattelu HS Tänään 7.5.2013.

Kalliokaiverrus Kazanovkan kylässä Hakasiassa, Siperiassa.

Kalliokaiverrus Kazanovkan kylässä Hakasiassa, Siperiassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s