Maailman synty
Kalevalan luomiskertomus on esi-isiemme uskon ehkä kaikkein ehein sirpale, totesi teosofi ja lääkäri Willie Angervo 1930-luvulla. (Angervo 2006). Kansalliseepoksemme ensimmäisessä runossa voikin löytää samaa mitä on Raamatun Genesiksessä, luomiskertomuksessa.
Kalevala on yksi maailman suurista mytologisista tarinoista, joihin tiivistyy muinainen viisaus. Angervo vertaa sitä maailman suurten uskontojen luomiskertomuksiin. Tähän viittaa myös Jari Halosen elokuva Kalevala – Uusi aika.
Kuten Raamatussa myös Kalevalassa maailmankaikkeus alkaa pimeydestä ja valkeudesta:
yksin meillä yöt tulevat,
yksin päivät valkeavat
Alussa oli vain aaltoilevaa vettä ja tyyntä ja myrskyävää ilmaa. Ilmatar leijaili henkenä alkuelämän pyhissä tuulissa ”ilman pitkillä pihoilla”. Sitten ”impi, ilman tyttö” laskeutui veteen. Angervo tulkitsee, että siinä henki alkoi saada aineen muotoa.
Väinämöinen, tietäjä ja suomalaisten suuri shamaani syntyy ilman ja veden liitosta. Myyttisesti ajatellen kaikkeuden hengen hedelmöittämänä Ilmatar laskeutuu hengen sfääreistä alas aineeseen, veteen. Näin yhdistyvät henkisyys ja fyysisyys, jumalallisuus ja maailmallisuus. Tuloksena on raskaus, uuden elämän luominen.
Tuuli neittä tuuitteli,
aalto impeä ajeli
ympäri selän sinisen,
lakkipäien lainehien:
tuuli tuuli kohtuiseksi,
meri paksuksi panevi.
Ilmattaren raskaus kehittyy hitaasti kuin maailman synty. Metaforisesti kyse on alkuräjähdyksen jälkeisestä tilasta. Alkuaineiden velloville vesille ilmestyy tiivistymä. Alkaa syntyä ainetta. Se saa Kalevalassa linnun muodon.
Kauan lenneltyänsä vesien päällä lintu vihdoin löytää tukevan alustan, Ilmattaren polven veden pinnan yläpuolella, johon laskea munansa. Polvella hautui seitsemän sotkan munaa, kuusi kultaista ja yksi rautainen. Niistä syntyi aineellinen maailma
Tuli sotka, suora lintu;
lenteä lekuttelevi
etsien pesän sijoa,
asuinmaata arvaellen.
Lenti iät, lenti lännet,
lenti luotehet, etelät.
Ei löyä tiloa tuota,
paikkoa pahintakana,
kuhun laatisi pesänsä,
ottaisi olosijansa.
….
Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.
Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.
Myytti kultaisesta munasta on ikivanha. Kosminen muna edustaa useissa maailman myyteissä kaikkeuden alkuperää, alkulähdettä, josta luominen alkaa.
Angervuo (2006) selittää, että Kalevalan kultaiset munat kuvaavat elämismaailman henkisiä tasoja ja seitsemäs, rautamuna maailmankaikkeuden karheampaa, aineellista tasoa tai olemusta. Hän arveleekin, että nykyinen aikamme vastaa tuota karkeampaa maailmakaikkeuden tilaa.
Siinä munia hautoessa Ilmattaren polvi alkaa kuumeta. Munat valmistuvat. Polvi ei enää pysy paikallaan, vaan liikahtaa. Niin munat putoavat ja särkyvät. Palasista syntyvät taivaankansi, aurinko, kuu tähdet ja pilvet.
Kuluu taas vuosimiljoonia:
Ajat eellehen menevät,
vuoet tuota tuonnemmaksi
Vuodet voi ymmärtää pitkiksi ajanjaksoiksi maailmankaikkeudessa. Evoluution alkukodissa on hiljaista, mutta vähitellen, hyvin hitaasti aine tiivistyy elolliseksi. Kalevalan ”veen emonen” alkaa luomistyönsä:
Kussa kättä käännähytti,
siihen niemet siivoeli;
kussa pohjasi jalalla,
kalahauat kaivaeli;
Muodostuu maita ja mantereita, mutta kehkeytyminen, ”raskausaika” vain jatkuu. Maa ei ole vielä valmis vastaanottamaan ihmistä. Kalevalassa Väinämöisen ilmaantuminen onkin monivaiheinen ja tuskallinenkin tapahtuma.
Ihmiskunta kulkee vielä kauan äitinsä kohdussa, pimeässä piilossansa, asunnossa ahtahassa, vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla.
Viimein ihminen (Väinämöinen) syntyy. Hän jää meren varaan aaltojen sekaan, mutta viimein konttaa niemelle, puuttomalla mantereelle.
Polvin maasta ponnistihe,
käsivarsin käännältihe.
Tietäjä, shamaani, Väinämöisestä tulee, kun hän osana aineellista maailmaa tajua ihmismielen voiman ja mahtavan yhteyden luontoon.
Nousi kuuta katsomahan,
päiveä ihoamahan,
otavaista oppimahan,
tähtiä tähyämähän.
Se oli synty Väinämöisen,
rotu rohkean runojan
kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta.
Raamatussa sama luomisen myytti kerrotaan hiukan eri tavoin. Siinä Jumala sanoo luomalleen miehelle ja naiselle: “Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.” (Moos 1:28)
Kalevalassa Väinämöinen joka metaforisesti edustaa ihmiskuntaa ymmärretään osaksi luontoa.
Raamatun ja Kalevalan luontosuhteessa on selkeä ero. Ensimmäisessä vallitsee herruuden, toisessa osallisuuden ideologia.
Runoutta, viisautta
Kalevalaa voi lukea satuna, runoutena, tai antropologisena kuvauksena muinaisesta elämänmenosta. Monivivahteisessa teoksessa on myös uskonnollisuutta. Lönnrot koosti suomalaisten kansanrunoista tulkinnan muinaisuudestamme. Syntyi kansalliseepos – psykologinen, yhteiskunnallinen ja uskonnollinen kirja.
Jari Halosen elokuvan Kalevala – Uusi Aika viritti miettimään Kalevalan kertomuksia. Sitten luin pari teosofishenkistä tutkielmaa Kalevalasta. Alkoi tuntua, että koulutussysteemimme on huiputtanut minua.
Olen kyllä oppinut, että eepoksemme on meille kansallisesti tärkeä. Kalevalan päivää vietetään 28.2. suomalaisen kulttuurin kunnioittamiseksi. Sen sijaan Eepoksen mytologisesta puolesta en ole koulussa aikanaan saanut mitään tietoa. Arvelen, että tilanne on opinahjoissa sama nykyisinkin (en kylläkään tiedä varmasti).
Olisikohan syy siinä, että Kalevalan ajatusmaailma edustaa luonnonuskontoa, shamanistista maailmankuvaa eli perinteistä suomalaista uskonnollisuutta (Suomenusko).
Se poikkeaa valtion kirkkomme oppiuskonnosta, luterilaisuudesta. Kristinusko on määrittänyt sen pakanuudeksi eli ”pahaksi”. Siksi tätä puolta Kalevalassa lienee ollut vaikea ottaa kouluopetuksessa esille. Sehän olisi tuonut päivän valoon ne väkivaltaiset tavat, joilla ristiretkien aikana ja niiden jälkeen kitkettiin kansan ajattelusta sen oma perinteinen uskonnollisuus. Uudeksi, ainoaksi oikeaksi uskonnoksi tuli kristinusko.
Peruskoulun ja lukion uskonnonopetuksesta käydään parhaillaan poliittista keskustelua. Faktoihin pohjaavaa historiatietoa muinaisesta luontouskovaisuudesta Suomessa on olemassa. Älyllisen ja kansallisen rehellisyyden nimissä sen jakaminen kouluissa olisi suotavaa. Näin vahvistamme kansallista identiteettiämme. Oman historiansa tunteminen on sekä yksityisen ihmisen että kansakunnan itsetunnon kannalta tärkeää.
Kirjat
Kalevala. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 14. Gummerus. Jyväskylä 2005.
Angervo Willie. Kalevalaisten esi-isiemme usko. Teosofinen Seura. Gummerus. Vaajakoski 2006.
Pauliina, hieno kirjoitus Kalevalan sisimmästä olemuksesta, sen annista ja merkityksestä elämän synnyn ja kehityksen kuvaajana, eri tahojen pyhäksi kirjaksi oivaltamana! Itseni tuo oivallus on vuosien varrella johtanut moniin runoihin ja runoelmiin (runokirjoissani), ja sen verran tässä saanen…että kolmannessa (tänä keväänä ilmestyvässä) runokokoelmassa (nimeä en vielä kerro) tuo “Kalevala pyhänä kirjana -teema” on vielä vahvemmin esillä, kun innostuin kääntämään Pekka Ervastin Kalevalan avainta runomuotoon. En ihan koko kirjaa, mutta aika lohkon kuitenkin. Minkäs mahtoi kun kirjan voima ja totuudellisuus oli jälleen kerran niin puhutteleva ja mukaansa tempaava:) Ja toivon mukaan runoasuinen versio saa yhä useamman perehtymään myös oikeaan Kalevalan avaimeen ja tietysti itse Kalevalaan. Tässä otteet kahdesta luvusta Ervastin kirjan “käännökseni” alkumetreiltä,:
MITÄ ON KALEVALA
Nostipa esille Elias
runojamme rivittäissään
laulujamme lajittaissaan
kansamme uskon ja ihanteet
elämäntavat ja tavoitteet
eepokseen vertaansa vailla
kotona sekä ulkomailla
tutkimuslähteeksi tuoden
Pohjolan pienen korpikansan
runollisuuden ja muinaisuuden
tietäjäin tiedot ja sankaruuden.
Jo itsessään eepos tuo Sampo oli
herättäin kansan unestaan
henkisen ravinnon jauhantaan
ja maan tultua itsenäiseksi
se omalta osaltaan muodostui
aikuisuutemme todisteeksi.
Ajat vaihtuivat hiipui innostus Kalevalaan
ja vaikka onkin kirjaa kouluissa luettu
näihin päiviin asti
riittävän vakavasti ei olla otettu
lähdekirjana muinaisen historian
henkisen kulta-ajan
perusteena yhtenä väite tai lauselma
ei ole se eepos yhtenäinen
vaan runokokoelma josta kuvautuu
kansan laulaneen urotöistään ja sankareistaan
samoin aihein ja teemoin
monissa paikoissa useissa toisinnoissa.
Mutta arvoa kyllä annettiin Lönnrotille
älylleen terävälle
tunteelleen väkevälle
innolleen koostaa lauluja yhteen
ollen itsekin runonlaulaja
kalevalaisen hengen läpitunkema
pystyessään luomaan eepoksen lähes yhtenäisen
hajanaisista runokatkelmista
joita tarkkaan on tutkittu
tekemistään muistiinpanoista
ja käsikirjoituksista.
On tutkimuksissa paljastunut
eivät kaikki runot Kalevalassa
ole samalta alkujanalta
ovat toiset pakanalliselta toiset kristilliseltä ajalta
mikä tuki ja vahvisti – ei Kalevalasta olisi
kaukaisen menneisyyden muistomerkiksi
ja vaikka runoissa näkyikin piirteitä
muinaisuskonnon elämänkatsomuksesta
ne juontuivat väliajasta pakanuuden ja kristinuskon
kertoen kristinuskosta runollisesti verhotusta.
Ja niinkin on väitetty
ei sisällys lainkaan olisi
Suomen kansan hengestä synnytetty
vaan lainatavaraa germaaneilta
tuliaisina lännen kuninkailta ja sankareilta
runoelmina heidän tietäjistään ja heistä itsestään
niinpä Suomen kansan tietäjähaaveet
väittämäin mukaan muualta nousivat
kuin sen omasta tajunnastaan ja sydämestään.
Ei kiellä Pekka Ervast oikeutusta
tieteellisiltä eikä muiltakaan tutkimuksilta
hän saavutuksia arvostaa
näkemyksille tilaa antaa
mutta tahtoo nyt painottaa –
jos mainitut tutkimustulokset
täysin paikkansa pitäisivät
ne Lönnrotin työn tyhjäksi tekisivät
kaunis muoto runollinen vain jäljelle jäisi
henki ja merkitys kansallinen
muinaismuistojen joukkoon häviäisi
mihin joutuisi silloin lukuisten ihmisten
näyt ja tuntumat Suomen kulttuurista
ja toivonsa haaveensa tulevaisuudesta?
Eikä myöskään tahdo hän jättää mainitsematta
mitä totuuden etsijän silmin voi nähdä Kalevalasta
sellaista mitä on aina aavisteltu
ja tutkimustenkin myötä jo tunnustettu.
On arvo sen omassa itsessään
salatussa sisällyksessään
joka ensinkään ei poikkea siitä
mitä Kalevala itse uskoi Väinämöisestään……
KALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA
Hän kysyy onko mahdollista
luoda määritelmää pyhästä kirjasta?
On vastauksensa myönteinen edellytyksin
ei määritelmä voi olla mekaaninen.
On kaksi katsontakantaa
jotka erilaisuudestaan huolimatta
toisiaan kädestä ottavat
niin että molemmat ilmoittavat
ihmisen tietopiirin jo liikkuvan laajassa mittakaavassa
niin aineellisessa kuin psykologisessa maailmassa
ja toisaalta
molemmat rajoja ihmisen tiedolle asettavat
kun julkistavat
ei kykene ihminen kuoleman arvoitusta ratkaisemaan
ei näkymätöntä maailmaa tutkimaan
eikä Luojaa elämän antajaa
kasvoista kasvoihin kohtaamaan.
Ensimmäisen mukaan
ei olisi sellainen myöskään suotavaa
toinen taas selittää
ei ole mitään tutkittavaa
jolloin ensimmäinen ehdoin tahdoin
silmänsä peittää
toinen käteensä valtikan heittää ennen aikojaan
ja samalla tyhjyyteen rientää
kuolemalta kun elämän kieltää.
Vaan jos on myönteinen ja avarakatseinen
nöyrä ja vapaamielinen
on helppo myöntää
voi tieto hyvinkin kauemmas kantaa
kuin ajatus jokapäiväinen
ja kun vielä muistaa
on siihen kutsu ja mandaatti
sillä luonnostaan ihmisen henki kaikkea tutkii
myös Jumalan syvyyden
kirjoittaa apostoli.
Niin kuin on tehtykin
ovathan joka kansassa olleet runoilijansa
profeettansa ja ajattelijansa
jumalanpoikansa vapahtajansa
henkiseen kasvuun tietä avaamassa
ja jos Jeesuksesta tehtiin Jumala
hän itse tahtoi itseään ihmisen pojaksi kutsua
jos taas Jeesuksen olemassa oloa epäileminen
ei Buddhan elämää ole kieltäminen
ja Buddha myös sanoi
seuratkaa minua
tiedän totuuden.
Kun on silmäimme eessä
näiden suurten tietäjäin elämä
kuinka voisikaan heidän tietojaan epäillä
ja silti on lupa sanoa – ehkä he tiesivät vaan
ja edelleen kysyä mahtoivatko he jättää
tietämisestään todistajaa.
Kysymys pyhien kirjojen äärelle johtaa
Ervast muistuttaa
ne todistuskappaleita ovat niissä viisauden tie.
Entä miten siihen taas todisteet kerää?….