Kalevala, pyhä kirja

Maailman synty

Kalevalan luomiskertomus on esi-isiemme uskon ehkä kaikkein ehein sirpale, totesi teosofi ja lääkäri Willie Angervo 1930-luvulla. (Angervo 2006).  Kansalliseepoksemme ensimmäisessä runossa voikin löytää samaa mitä on Raamatun Genesiksessä, luomiskertomuksessa.

Kalevala on yksi maailman suurista mytologisista tarinoista, joihin tiivistyy muinainen viisaus. Angervo vertaa sitä maailman suurten uskontojen luomiskertomuksiin. Tähän viittaa myös Jari Halosen elokuva Kalevala – Uusi aika.

Kuten Raamatussa myös Kalevalassa maailmankaikkeus alkaa pimeydestä ja valkeudesta:

yksin meillä yöt tulevat,
yksin päivät valkeavat

Alussa oli vain aaltoilevaa vettä ja tyyntä ja myrskyävää ilmaa.  Ilmatar leijaili henkenä alkuelämän pyhissä tuulissa ”ilman pitkillä pihoilla”. Sitten ”impi, ilman tyttö” laskeutui veteen.  Angervo tulkitsee, että siinä henki alkoi saada aineen muotoa.

Väinämöinen, tietäjä ja suomalaisten suuri shamaani syntyy ilman ja veden liitosta. Myyttisesti ajatellen kaikkeuden hengen hedelmöittämänä Ilmatar laskeutuu hengen sfääreistä alas aineeseen, veteen. Näin yhdistyvät henkisyys ja fyysisyys, jumalallisuus ja maailmallisuus. Tuloksena on raskaus, uuden elämän luominen.

Tuuli neittä tuuitteli,
aalto impeä ajeli
ympäri selän sinisen,
lakkipäien lainehien:
tuuli tuuli kohtuiseksi,
meri paksuksi panevi.

Ilmattaren raskaus kehittyy hitaasti kuin maailman synty. Metaforisesti kyse on alkuräjähdyksen jälkeisestä tilasta. Alkuaineiden velloville vesille ilmestyy tiivistymä. Alkaa syntyä ainetta. Se saa Kalevalassa linnun muodon.

Kauan lenneltyänsä vesien päällä lintu vihdoin löytää tukevan alustan, Ilmattaren polven veden pinnan yläpuolella, johon laskea munansa. Polvella hautui seitsemän sotkan munaa, kuusi kultaista ja yksi rautainen. Niistä syntyi aineellinen maailma

Tuli sotka, suora lintu;  
lenteä lekuttelevi  
etsien pesän sijoa,  
asuinmaata arvaellen.  
Lenti iät, lenti lännet,  
lenti luotehet, etelät.  
Ei löyä tiloa tuota,  
paikkoa pahintakana,  
kuhun laatisi pesänsä,
ottaisi olosijansa. 
….
Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.  
Keksi polven veen emosen  
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,  
tuoreheksi turpeheksi.
Lentelevi, liitelevi,  
päähän polven laskeuvi.  
Siihen laativi pesänsä,  
muni kultaiset munansa:  
kuusi kultaista munoa,  
rautamunan seitsemännen.

Myytti kultaisesta munasta on ikivanha. Kosminen muna edustaa useissa maailman myyteissä kaikkeuden alkuperää, alkulähdettä, josta luominen alkaa.

Angervuo (2006) selittää, että Kalevalan kultaiset munat kuvaavat elämismaailman henkisiä tasoja ja seitsemäs, rautamuna maailmankaikkeuden karheampaa, aineellista tasoa tai olemusta. Hän arveleekin, että nykyinen aikamme vastaa tuota karkeampaa maailmakaikkeuden tilaa.

Siinä munia hautoessa Ilmattaren polvi alkaa kuumeta. Munat valmistuvat. Polvi ei enää pysy paikallaan, vaan liikahtaa. Niin munat putoavat ja särkyvät. Palasista syntyvät taivaankansi, aurinko, kuu tähdet ja pilvet.

Kuluu taas vuosimiljoonia:

Ajat eellehen menevät,  
vuoet tuota tuonnemmaksi

Vuodet voi ymmärtää pitkiksi ajanjaksoiksi maailmankaikkeudessa. Evoluution alkukodissa on hiljaista, mutta vähitellen, hyvin hitaasti aine tiivistyy elolliseksi. Kalevalan ”veen emonen” alkaa luomistyönsä:

Kussa kättä käännähytti,  
siihen niemet siivoeli;  
kussa pohjasi jalalla,  
kalahauat kaivaeli;  

Muodostuu maita ja mantereita, mutta kehkeytyminen, ”raskausaika” vain jatkuu. Maa ei ole vielä valmis vastaanottamaan ihmistä. Kalevalassa Väinämöisen ilmaantuminen onkin monivaiheinen ja tuskallinenkin tapahtuma.

Ihmiskunta kulkee vielä kauan äitinsä kohdussa, pimeässä piilossansa, asunnossa ahtahassa, vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla.

Viimein ihminen (Väinämöinen) syntyy. Hän jää meren varaan aaltojen sekaan, mutta viimein konttaa  niemelle, puuttomalla mantereelle.

Polvin maasta ponnistihe,  
käsivarsin käännältihe.

Tietäjä, shamaani, Väinämöisestä tulee, kun hän osana aineellista maailmaa tajua ihmismielen voiman ja mahtavan yhteyden luontoon.

Nousi kuuta katsomahan,  
päiveä ihoamahan,
otavaista oppimahan,  
tähtiä tähyämähän.   
Se oli synty Väinämöisen,  
rotu rohkean runojan  
kapehesta kantajasta,  
Ilmattaresta emosta.

Raamatussa sama luomisen myytti kerrotaan hiukan eri tavoin. Siinä Jumala   sanoo luomalleen miehelle ja naiselle:  ”Olkaa   hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa  meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.” (Moos 1:28)

Kalevalassa Väinämöinen joka metaforisesti edustaa ihmiskuntaa  ymmärretään osaksi luontoa.

Raamatun ja Kalevalan luontosuhteessa on selkeä ero. Ensimmäisessä vallitsee  herruuden, toisessa osallisuuden ideologia.

Runoutta, viisautta

Kalevalaa voi lukea satuna, runoutena, tai antropologisena kuvauksena muinaisesta elämänmenosta. Monivivahteisessa teoksessa on myös uskonnollisuutta. Lönnrot koosti suomalaisten kansanrunoista tulkinnan muinaisuudestamme. Syntyi kansalliseepos – psykologinen, yhteiskunnallinen ja uskonnollinen kirja.

Jari Halosen elokuvan Kalevala – Uusi Aika viritti miettimään Kalevalan kertomuksia. Sitten luin pari teosofishenkistä tutkielmaa Kalevalasta. Alkoi tuntua, että koulutussysteemimme on huiputtanut minua.

Olen kyllä oppinut, että eepoksemme on meille kansallisesti tärkeä. Kalevalan päivää vietetään 28.2. suomalaisen kulttuurin kunnioittamiseksi. Sen sijaan Eepoksen mytologisesta puolesta en ole koulussa aikanaan saanut mitään tietoa. Arvelen, että tilanne on opinahjoissa sama nykyisinkin (en kylläkään tiedä varmasti).

Olisikohan syy siinä, että Kalevalan ajatusmaailma edustaa luonnonuskontoa, shamanistista maailmankuvaa eli perinteistä suomalaista uskonnollisuutta (Suomenusko).

Se poikkeaa valtion kirkkomme oppiuskonnosta, luterilaisuudesta.  Kristinusko on määrittänyt sen pakanuudeksi eli ”pahaksi”. Siksi tätä puolta Kalevalassa lienee ollut vaikea ottaa kouluopetuksessa esille. Sehän olisi tuonut päivän valoon ne väkivaltaiset tavat, joilla ristiretkien aikana ja niiden jälkeen kitkettiin kansan ajattelusta sen oma perinteinen uskonnollisuus. Uudeksi, ainoaksi oikeaksi uskonnoksi tuli kristinusko.

Peruskoulun ja lukion uskonnonopetuksesta käydään parhaillaan poliittista keskustelua. Faktoihin pohjaavaa historiatietoa muinaisesta luontouskovaisuudesta Suomessa on olemassa. Älyllisen ja kansallisen rehellisyyden nimissä sen jakaminen kouluissa olisi suotavaa. Näin vahvistamme kansallista identiteettiämme. Oman historiansa tunteminen on sekä yksityisen ihmisen että kansakunnan  itsetunnon kannalta tärkeää.

Kirjat

Kalevala. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 14. Gummerus. Jyväskylä 2005.

Angervo Willie. Kalevalaisten esi-isiemme usko. Teosofinen Seura. Gummerus. Vaajakoski 2006.