Pienen ihmisen pieni pelko

Maapallo jatkaa pyörimistä peloista huolimatta.

Maapallo jatkaa pyörimistä peloista huolimatta.

Myönnettävä on, että pelotti, kun hälytyssireeni alkoi soida ja kaiuttimista kuului ”Poistukaa välittömästi talosta. Palohälytys. Käyttäkää portaita”. Istuin viime viime viikolla kokouksessa modernin virastorakennuksen seitsemännessä kerroksessa Oslossa. Ajatuksissa välähti kahden vuoden takainen Anders Breivikin tuhotyö. Se nimittäin sattui juuri täällä.

Nyt olen turvallisesti kotona. Kerron, miten pelkoni eteni.

Kuulutus tulee norjaksi ja englanniksi. Aluksi norjalainen virkanainen Vee muistuttaa, että minun on kuljettava hänen seurassaan, koska jos joudun väärään käytävään, en pääse pois ilman viranhaltijoilla olevaa elektronista avainta. Alan seurata Veetä.

Kiskaisemme naulasta takit ja pöydältä kännykät ja lähdemme laskeutumaan portaita alas. Sydän hakkaa, mutta mietin, että ei ole ongelmaa, koska kahden minuutin kuluttua olen ulkona. Silti paniikki hiipii kurkkuun. Hengitän syvään ja ajattelen ”Ei tässä ole mitään hätää, kaikki muutkin ovat rauhallisia”. Veekin liikkuu vaiti ja tyynesti. Silti pelottaa melkoisesti.

Virta valuu alaspäin. Tuntuu, että ihmiset laskeutuvat portaita käsittämättömän hitaasti. Nyt pitäisi painua vauhdilla!  Rakennuksessa on 500-600 ihmistä. Kolme kantajaa laskee miestä pyörätuolissa – hyvin hitaasti. Hissejähän ei voi käyttää. Tulee tulppa. Yksi kerrallaan ohitamme pyörätuolin.

Aistin savua

Nenäni tuntee savua. Kyllä, aistin selvästi savun hajun.  Alkaa ahdistaa ja hengitys kiihtyy. Päässä pelonsekaista myllerrystä. Nihkeää hikeäkö otsassa? En ehdi ajatella sitä, vaan pyrin ulos. Tännekö jään? Kauhea pelko.

Yritän perustella itselleni, että mielikuvitukseni tuottaa aistimuksen. Ei auta. Ihmismassa muuttuu sitä tiiviimmäksi, mitä alempiin kerroksiin mennään. Vauhti onneksi kiihtyy. Mutta samalla tule ahtaan paikan kammo. Jalat alkavat täristä.

Missä on järkevä minä? Ei ainakaan tässä. Entäpä jos ihmismassa alkaa panikoimaan?

Haluaisin juosta raput alas, mutta nämä KÄVELEVÄT! Ja kaikki ovat rauhallisia. Ihmettelen sitä. En enää seuraa Veetä, vaan ohitan hänet ja etenen kiireesti sen minkä väen paljoudelta kykenen. Toimin jotenkin automaattisesti, itsesuojeluvaiston vetämänä.

Vihdoin olen ulkona. Odotan Veetä, jonka kanssa astellaan sadan metrin päähän, naapuritalon pihalle. Seisomme siellä parikymmentä minuuttia, kunnes tulee ilmoitus, että voidaan palata.

Saan kuulla, että vastaavanlainen hälytys rakennuksessa, jossa on kaksi Norjan ministeriötä, on tullut vuoden aikana jo yli kymmenen kertaa. Joskus palohälyttimet ovat lauenneet liian herkästi, joskus automaateissa on ollut muuta vikaa. On ollut myös harjoitushälytyksiä. Ymmärrän nyt, miksi kaikki olivat niin tyynen oloisia. Olivat tottuneet hälytyksiin.

Pelon muisti

Mietin, että muutama tunti sitten, kun tulin rakennukseen, ei pelottanut ollenkaan, vaikka Vee kävellessämme aamulla virastoon kertoi tapahtumista heinäkuussa 2011. Breivikin virittämän autopommin räjähtäessä hän oli itse ollut talossa ja saanut rytäkässä lieviä vammoja. Räjähdyksessä, joka edelsi Utöyan joukkotappamista, kuoli kahdeksan henkeä.

Vee oli järkyttynyt myös siitä, että kaikki varauloskäytävät eivät olleetkaan auki. Hän joutui hortoilemaan kellarikäytävissäkin. Tunsin myötätuntoa, mutta mikään ei aamulla pahasti liikahtanut sisälläni.

Mutta kun oikea hälytys tuli, kertomus ryöpsähti salamannopeasti aivoihin. Miljoona uhkaa kelautui pikavauhtia. Siksi kai pelkäsin. Automaattinen itsesuojeluvaisto synnyttää pelkoa. Mutta se syntyy myös muistin kautta.

Nyt tuntuu, että pieni ihminen pelkäsi pienesti ja turhaan. Luen parhaillaan Jiddu Krishnamurtin kirjaa Ajattelun tuolla puolen, jossa hän pohtii pelon olemusta. Hän jakaa sen animaaliseen ja psykologiseen. Animaalinen on luonnollista, biologisperäistä elossa säilymisen turvaamista. Psykologinen taas on hänen mukaansa mielen tuotetta ja turhaa, koska pelko rajoittaa ihmisen harkitsemis- ja näkökykyä.

Saattaa olla, että pelkoni virastotalossa oli sekä eläimellistä että psykologista. Oli mitä oli, ikävältä tuntui.

En saanut selville, miksi hälytys tapahtui. Vee arveli, että laitteissa oli vikaa. En siis tiedä, oliko rapussa todella savua, jonka todella tunsin. Todennäköisesti ei.  Aistimus saattoi syntyä aamulla kuulemastani tarinasta. Ja pelkoani saattoi vahvistaa kuviteltu savu. Näin ihmeellisesti mieli toimii.

Illalla menin Norjan Kansallismuseoon Avautuminen pyhälle -näyttelyyn, jossa esiteltiin hollantilaista renesanssiajan taidetta. 1500-luvun madonnankuvat rauhoittivat ja niihin suli virastotalossa virinnyt pelkoni.

Avautuminen pyhälle -näyttelyn sisääntulo.

Avautuminen pyhälle -näyttelyn sisääntulo.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s