Ulos talvesta.
Kävelen tietoon, tunteeseen ja tyhjyyteen. Kaikkeen kävelen. Kevyesti tai voimakkaasti riippuen mielialasta, mutta joka tapauksessa itseni luo.
Jo muinaiset kreikkalaiset tiesivät jaloittelun hyödyt. Aristoteles (382-322 eea)sanoi, että pitää kävellä, jotta ajattelu sujuu. Sen jälkeen myös Jeesus vaelsi paljon jalkaisin, sekä yksin että opetuslapsien kanssa. Vetten päällä viipotus nosti Jeesuksen ihan omaan kastiinsa kävelyn historiassa. Veden heijastukset Jumalan pojan helmuksissa tuntuvat vielä nykyaikanakin. Se oli mystistä liikkumista.
Kävelyä on myös tutkittu. Hengitys- ja verenkiertoelimistösi toiminnasta saat luotettavaa tietoa kahden kilometrin UKK-kävelytestillä, joka kehitettiin tamperelaisessa UKK Instituutissa ja sitä käytetään nykyään yleisesti fyysisen kunnon mittarina.
Sisään kevääseen.
Kävelymeditaatio
Askelilla on muitakin puolia. Jos menee liian lujaa, verkkainen köpöttely rahoittaa. Vietnamilainen runoilija, rauhanaktivisti ja zen-buddhalainen Thich Nhat Hanh ajattelee, että kävely on hyvää meditaatiota. Pitää kulkea keskittyneesti ja mieli avoinna. Silloin saattaa päästä yhteyteen itseään ja maailmaa yhdistävän tietoisuuden kanssa. Tämä ei tosin käy noin vain sormia napsauttamalla tai jalkaa heilauttamalla. Pitää harjoitella. Ja ennen kaikkea keskittyä siihen mitä tekee eli askeleiden ottamiseen. Rauhallisesti.
Thich Nhat Hanh väittä, että elämässä on kaksi ulottuvuutta, historiallinen ja ääretön. Historiallinen on arjessa olemista. Samaistumme syntymään ja kuolemaan, elämän eri vaiheisiin, iloihin ja murheisiin, alkuihin ja loppuihin. Äärettömyyden ulottuvuudessa puolestaan tajuamme, että ovi syntymättömyyteen ja kuolemattomuuteen voi avautua. Hän toteaa, että kun ihminen on tarpeeksi vapaa sanojen ja käsitteiden (kuten ”historiallinen ja ”ääretön”) painolastista ja riittävän vakaa minuudessaan, hän alkaa koskettaa olemisensa perustaa, joka on “todellisuuden äärimmäinen ulottuvuus”. Tätä prosessia voi edistää vaikkapa saapastelemalla syrjäteitä – niin, että ei kiiruhda johonkin, vaan että kävelee mielensä sisään.
Kuulostaa jollakin tavalla ymmärrettävältä, mutta hieman epäselväksi jää mitä tuo “todellisuuden äärimmäinen ulottuvuus” oikein on. Ehkä sen kuuluukin jäädä rajoiltaan epämääräiseksi.
Vettä ja metsää
Jeesus käveli vetten päällä. Sitä pidetään edelleen ihmeenä. Mietitään ja analysoidaan, että oliko se niin vai näin. Mutta ihan yhtä suuri ihme on lampsia metsässä. Talvisessa, keväisessä, kesäisessä tai syksyisessä. Siellähän tapahtuu koko ajan jotakin. Kuuluu, näkyy, tuntuu ja tuoksuu. Maistuukin, jos uskaltautuu lipomaan kielellään metsän pintoja. Kohtaa myös ihmeitä, jos niitä haluaa nähdä. Jos mieltää metsän, maailman ja elämän ihmeelliseksi luomukseksi.
Kun metsässä patikoidessa on avoin puille, mättäille, oksankarahkoille, puroille ja lammille, samalla on avoin sielulleen. Häviää erillisyys maailman ja minun välillä. Ajattelemattakin tajuaa, että luonnon muuttuessa muutun myös itse.
Minä ja maailmani olemme sopusoinnussa, kun tallustelen tuntien maan ja jalkapohjani sekä taivaan yläpuolellani astellessani teitä, rinteitä, aukioita ja laaksoja. Näin kävelen omaa elämääni.
Toissavuosisadan kävelyfilosofiaa
1800-luvulla elänyt amerikkalainen Henry Thoreau kirjoitti esseen Walking, joka on suomennettu kirjaksi Kävelemisen taito. Thoreau ei puhu meditaatiosta, vaan omasta luonnossa vaeltelustaan ja sen merkityksestä. Hän julistaa Luonnon terveellisyyttä ja järkevyyttä ja kertoo kävelleensä joka päivä ja paljon.
Mitähän tästä Thoreaun kommentista oikein ajattelisi? Mutta se kävely, josta minä puhun, ei muistuta lainkaan niin kutsuttua liikunnan harjoitusta, ei lääkkeiden nauttimista määrätunnein eikä käsipainojen ja tuolien nostelua, vaan on päivän tehtävä ja seikkailu. Saadakseni liikuntaa lähden etsimään elämän lähteitä. Ajattelepa miestä, joka nostelee käsipainoja terveydekseen samaan aikaan kun nuo lähteet pulppuavat etäisillä laitumilla, joita hän ei etsi!
Entäs tästä? Miksi joskus on niin vaikea päättää, minne kävellä? Uskon, että luonnossa piilee salaista magnetismia, antaessamme sille tiedostamattomasti myöten se ohjaa meitä oikeaan. Ei ole yhdentekevää, mitä tietä kävelemme. On olemassa oikea tie, mutta huolettomuudesta tai typeryydestä olemme sangen alttiita valitsemaan väärän.
Minusta me valitsemme sen tien, joka meille on ominainen. Joku aikanaan tehty valinta voi ehkä tuntua tällä hetkellä väärältä, mutta kannattaa muistaa, että teimme sen erilaisessa tilanteessa kuin on nykyinen tilanteemme ja niillä resursseilla, joita juuri tuolloin oli käytettävissä.
On turhaa energian tuhlausta jäädä märehtimään “vääriä” valintojaan. Eikä missään nimessä pidä syytellä itseään taakse jääneestä. Sehän ei auta yhtään. Ja edessä on odottamassa runsaasti hyviä vaihtoehtoja.
Koska meillä oikeastaan ei ole varaa olla elämättä omanlaistamme elämää, jokainen mahdollinen hetki on varattava juuri oman polun kävelemiseen. Sen oikean ja mahdollisimman hyvän. Kyllä me sen löydämme.
Kirjat
Thoreau Henry David 2013. Kävelemisen taito. Basam Books. Tallinna.
Thich Nhat Hanh 2012 Opas kävelymeditaatioon. Basam Books. Tallinna.
Kuva Sisään kevääseen Maija Pyykkönen.
Lumesta tyhjenevään metsään.