Maljakot punasävyssä.
Minusta täydentävät hoidot ja lääketieteelliset hoidot eivät ole vertailukelpoisia. Ne eivät ”kilpaile” samassa sarjassa eikä niihin pidä soveltaa samoja kriteereitä. Lääketiede on ansainnut paikkansa tieteellis-teknisen terveydenhuollon kärjessä.
En mene hoidattamaan tulehtunutta umpisuolta, pahasti kalkkiutunutta olkapäätä tai luunmurtumaa refleksologille, vaan menen lääkäriin. Tietysti. Mutta kun olen toipumassa esimerkiksi leikkauksesta tai muusta rankasta hoidosta, voin mennä vyöhyketerapeutin tai muun täydentävän hoitajan vastaanotolle. Siellä empaattinen psyko-fyysinen läsnäolo ja hoito auttavat mieltäni ja kehoani tervehtymisessä. Voin käydä vastaanotolla myös laataamassa tyhjentyneitä energia-akkujani. Tarkoitan tässä energialla psyykkistä, fyysistä ja spirituaalista tasapainoa, vahvuutta ja hyvinvointia.
Täydentävien hoitojen teoreettinen tausta eli hoitofilosofia perustuu yksinkertaistetusti esitettynä siihen, että ihminen käsitetään kokonaisuudeksi, jossa “kaikki vaikuttaa kaikkeen” eli mieli, tunteet ja keho nähdään pitkälti samantasoisina ilmiöinä. Lääketiede tieteenä perustuu tutkimukseen, jonka arvostetuimpana juttuna nykyään pidetän kaksoissokkokoetta. Siihen ei kokonaisvaltainen ajattelu sovellu. Ongelmia syntyy, jos lääkärit tarjoavat avuksi vain tieteeseen perustuvia parannusmenetelmiä samalla kun potilaat kaipaavat ennen kaikkea hoitamista ja hoivaa.
Samat poterot
Olen seurannut muutamia vuosia melko aktiivisesti julkista keskustela täydentävistä hoidoista Suomessa. Näyttää siltä, että samoissa poteroissa ollaan kuin vuosia sitten. Hannu Lauerma ja muut vastustajat tuohtuvat ”uskomushoitojen” vaaroista ja puolustajat yrittävät vedota siihen, että myös lääketiede perustuu pitkälti uskomuksiin, kuten siihen, että tautiin kuin tautiin määrätään lääke (Simonen Hesari 18.4.)
Olisi todellakin jo aika keskittyä olennaiseen eli tavallisiin ihmisiin, niihin, jotka kokevat saavansa apua täydentävistä hoidoista sekä niihin, joille ne ovat olleet haitallisia. Tuoretta suomalaista tutkimustietoa hyödyistä ja haitoista ei ole olemassa.
Lauerman väitteillä hoitojen vaarallisuudesta ei ole tutkimuksellista pohjaa. Hänen praktiikassaan Psykiatrisessa vankisairaalassa esiin tulleet ääritapaukset ”kolme yrtein tai homeopatialla hyvin aktiivisesti´hoidettujen´ psykoottisten potilaiden tekemää hengenriistoa” (Hesari 16.4.2013) lienevät poikkeuksia. Samalla tavoin voisin itsekin väittää, että täydentävät hoidot ovat hyödyllisiä, koska itse olen niistä hyötynyt ja koska lähipiirissäni on kolme henkilöä, joita lääkäreiden tarjoamat palvelut eivät ole riittävästi auttanet, mutta täydentävät hoidot ovat olleet avuksi.
Tällaiset perustelut evät kuitenkaan riitä sosiaali- ja terveysministeriön työryhmälle, joka on jo vuosia valmistellut lakiluonnosta täydentävienhoitojen valvomiseksi.
Myöskään Lauerman esittämä salaliittoteoria (kuvitelma, että lääkärit muodostaisivat maailmanlaajuisen pahantahtoisen liiton) ei taida ihan pitää paikkaansa.
Tiedossani oleva tutkimustieto täydentävien hoitojen käytöstä osoittaa, että hoitoja käytetään tavallisimmin lääketieteellisen hoidon lisänä (ei vaihtoehtona tai lääkärivastaisesti), terveyden edistämiseksi, kehon ja mielen tasapainon tukemiseksi ja yleisen hyvinvoinnin lisäämiseksi. (Meriläinen 1993, Sointu 2006 ja 2011, Johnson et al 2012). Minusta nämä ovat hyviä ja kannatettavia asioita.
Voi olla, että näkemyserot johtuvat siitä, että Lauerma kiinnittää huomionsa homeopatiaan ja luontaistuotteisiin/-lääkkeisiin, minä taas olen kiinnostunut ennemmän kosketushoidoista, niiden psyko-fysiologisista vaikutuksista ja käyttäjien niin myönteisistä kuin kielteisitäkin kokemuksista.
Tutkimuksia
Meriläinen P., Vaskilampi T., Vartiainen E., Koskela K, Viinamäki H., Mäntyranta T.1993 Suomalaisen väestön virallisten ja epävirallisten hoitomuotojen rinnakkaiskäyttö vuosina 1982 ja 1992. Teoksessa vaihtoehtolääkintä Suomessa 1982-1992, s. 79-93. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 3.
Johnson PJ, Ward A, Knutson L, Sendelbach S. 2012. Personal Use of Complementary and Alternative Medicine (CAM) by U.S.Health Care Workers. Health Services Research. http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/22092295. DOI: 10.1111/j.1475-6773.2011.01304.x
Sointu E 2006. The search for wellbeing in alternative and complementary health practices. Sociology of Health & Illness Vol. 28 No. 3, 330–349
Sointu E 2011. Detraditionalisation, gender and alternative and complementary medicines. Sociology of Health & Illness Vol. 33 No. 3, 356–371
Olen ihmetellyt lääkäreiden (joidenkin) kavahtamista uskomushoidoiksi nimittämiään hoitoja ja “puoskarointia” kohtaan. Miten puoskarointi määritellään? Itse olen ainakin kokenut puoskarointia täysin laillisen terveydenhuollon ammattilaisen, lääkärin taholta, joka tutkimatta minua sen tarkemmin uskoi oireitteni johtuvan “masennuksesta” ja määräsi masennuslääkkeen.
Näin minua hoidettiin monta vuotta, lääke tosin auttoi vain yhteen, kahteen oireeseen, (parempi sekin kuin ei mitään, siksi jatkoin käyttöä) enkä kokenut itseäni terveeksi. Aina uusi lääkäri antoi samaa lääkettä.
Sitten sain vihiä aivan muuta kautta kuin lääkäreiltä, (lehtiartikkelista), että kyse voi olla kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Pyysin kilpirauhaskokeet ja niitä otettiin, tulos: ei vajaatoimintaa. Lääkäri kuin lääkäri, jolta kysyin olisi jatkanut vain masennuksen hoitoa. Tiesin kuitenkin lopulta heitä paremmin ja hakeuduin yksityislääkärille, joka katsoi kilpirauhaskokeeni ja kuunteli oireeni, sekä antoi minulle kilpirauhaslääkityksen kokeiluun. Ja kas, vajaatoimintahan minulla olikin, lääkkeet alkoivat auttaa ja paranin, vajaatoiminta vain oli ylläpitänyt masennusta! Vaikka pyysin aiemmilta lääkäreiltäni kilpirauhashoitoa, he eivät kartoittaneet kaikkia oireitani, eivätkä tienneet tai uskoneet, ettei vajaatoiminta aina näy pelkästä TSH-arvosta.
Miksei tästä, siis väärien diagnoosien takia annetusta väärästä hoidosta, mielestäni puoskarointia sekin, puhuta länsimaisen lääketiedeteen ongelmana? Kyllähän sitä tapahtuu jatkuvasti. Tuollainen osaamattomuus aiheutti minulle hirvittävät inhimilliset kärsimykset, koska ehdin olla masentunut kaiken kaikkiaan parisenkymmentä vuotta, ennen kuin suoraan sanottuna sain elämäni takaisin. Ja kaiken huipuksi minua ei tänäkään päivänä suostuta hoitamaan julkisella puolella ja parantumiseni katsotaan “väärin sammutetuksi” (puoskaroinniksi). Väärin sammutetuksi siksi, että tilanne, jossa olin ja josta paranin ei ole lääketieteen virallisesti hyväksymä, koska minua alettiin hoitaa, vaikka kilpirauhasarvoni olivat viiterajojen sisällä, muttaviis minä siitä, kun paranin. Ja toiseksi lääkityksessä ei tyydytty pelkkään myyntiluvalliseen tyroksiiniin, vaan mukana on erityisluvan vaativa T3-hormoni. Eli minun hoitoani pidetään puoskarointina, vaikka sen pitäisi olla päin vastoin. En käsitä.
Hyvä ja asiallinen näkökulma. Olen iloinen parantumisestasi!