Laiva lähestyy
Lääkärilehdessä äskettäin julkaistu raportti (Ilmanen ym. 2013) kertoo, että valtaosa kyselytutkimukseen osallistuneista lääkäreistä suhtautuu varsin myönteisesti täydentäviin hoitoihin. Kielteisesti asennoiduttiin vyöhyketerapiaan, gingsenjuureen ja henkiparannukseen.
Lääkäriliitto on toteuttanut vuosina 1988, 1995 ja 2012 kyselyn lääkärien suhtautumisesta vaihtoehtohoitoihin. Vuonna 2012 kyselyyn vastanneista 26-37 % voisi harkita akupunktion, kiropraktiikan, naprapatian ja lymfahieronnan käyttämistä praktiikassaan. Sen sijaan vastanneista 30 % piti vyöhyketerapiaa, 35 % gingsenjuurta ja 75 % henkiparannusta petoksena ja katsoi, että ne pitäisi kieltää.
Suurin osa vastanneista asennoitui kuitenkin suopeasti tutkittuihin hoitomuotoihin, lukuun ottamatta henkiparannusta. Kaikkiaan 56-60 % vastanneista oli sitä mieltä, että ”käytettäköön, jos joku siitä saa apua”. Henkiparannuksen suhteen tätä mieltä oli 18 % vastanneista.
Raportista ei käy ilmi, millä perusteella tutkittavat hoitomuodot valittiin. Esimerkiksi ”henkiparannus” on varsin epämääräinen termi eikä ole nykyisin käytössä yleiskielessäkään. Sillä saatetaan viitata kirkossa pidettäviin rukoustilaisuuksiin, sellaisiin joita esimerkiksi Niilo Ylivainio järjesti 1970-luvulla ja Pirkko Jakovaara nykyisin. Niissä rukoillaan sairauksien paranemiseksi. Ajatus on, että Jumala vaikuttaa sekä lääketieteen että esirukouksen kautta.
On yllättävää, että Lääkäriliitto näyttää edelleen suosivan termiä vaihtoehtohoidot, vaikka kansainvälisten tutkimusten perusteella tiedetään, että virallisen lääketieteen ulkopuolisia hoitoja käytetään yleensä lisänä ja täydennyksenä, mutta ei vaihtoehtoina lääkäreiden tarjoamille palveluille. Sitä paitsi akupunktuuri on jo hyväksyttyä lääketieteellistä hoitoa ja koulutettu kiropraktikko ja naprapaatti ovat nimikesuojattuja terveydenhuollon ammattilaisia.
Uskomushoito – outo termi
Niin ikään hämmästyttää, että tutkimusraportissa puhutaan edelleenkin uskomushoidoista, vaikka termin käytöstä ei olla yksimielisiä tutkijayhteisössä eikä edes lääkäripiireissä. Jos termillä viitataan plasebovaikutukseen tai sellaiseen hoitamiseen, josta ei ole tieteellistä näyttöä, niin siinä tapauksessa merkittävä osa lääkärin työstä kuuluu uskomushoitojen piiriin, koska hoitaminen perustuu usein juuri kliiniseen kokemukseen ja hyviksi havaittuihin käytäntöihin. Monet täydentävät hoidot nojaavat myös hyviksi havaittuihin käytäntöihin.
”Duodecim-seura järjesti vuonna 1995 sanakilpailun, jossa etsittiin suomalaisia vastineita eräille vieraskielisille termeille. Yhtenä kohteena oli nimitys Complementary and Alternative Medicine (CAM). Tämän kohteen osalta voittajaksi valittiin sana uskomuslääkintä. Sen käyttö on yleistynyt hiljakseen, etenkin silloin, kun on löydetty aihetta arvostella jotakin nimityksen piiriin luettavaa hoitoa, sen tuottajia tai sen käyttäjiä.”
Näin totesi lääkäri ja tutkija Heikki Hemmilä kirjoituksessaan (Hemmilä 2007), jossa hän esitti, että Suomen Lääkäriliitto ja Duodecim-seura sanoutuisivat järjestöinä irti uskomuslääkintä-termin käytöstä. Hän perusteli esitystään sillä, että termi on sopimaton terveydenhuollon ammattilaisten sanavarastoon, koska siihen sisältyy olettamus kaikkien muiden kuin virallisesti hyväksyttyjen hoitojen tehottomuudesta. Tällaisesta ei nimittäin ole tieteellistä eikä käytäntöön perustuvaa näyttöä.
CAM on suomeksi täydentävä ja vaihtoehtoinen lääketiede, josta meillä käytetään yleensä muotoa täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot. Suomeksi lyhenne voisi olla vaikkapa TVH tai TÄV.
Tutkittiin asenteita, ei tietoja
Lääkäriliiton tutkimusraportin pohdintaosassa kirjoittajat päättelevät lääkärien tietojen vaihtoehtohoidoista lisääntyneen, koska ”ei osaa ottaa kantaa” vastausten määrä oli pienentynyt jokaisen kysytyn hoitomuodon kohdalla. Päätelmä on virheellinen, sillä tutkimuksessahan ei mitattu lääkäreiden tietoja, vaan asenteita.
Se, että joku ottaa myönteisen tai kielteisen kannan ”en osaa sanoa”-mielipiteen sijaan, ei osoita tietojen lisääntymistä, vaan sitä että vastaaja kertoo, miten (myönteisesti tai kielteisesti) hän suhtautuu kysyttyyn vaihtoehtohoitoon Tieto ja asenne ovat eri asioita.
Kirjoittajat toteavat, että ”Heidän (lääkäreiden) on syytä tietää ainakin se, milloin nämä hoidot muodostavat mahdollisen riskin potilaalle”. Näin on, mutta tästä herää väistämättä kysymys. Milloin ja missä tapauksissa ne todellisuudessa muodostavat riskin?
Koetut hyödyt olisi syytä selvittää
Täydentävien hoitojen vaaroista ei ole olemassa tutkimusnäyttöä. Muutamien hoitomuotojen, kuten akupunktion, meditaation, rauhoittavan kosketuksen, musiikin ja joogan hyödyistä sen sijaan on selkeää näyttöä. Lääkäreiden olisi tärkeä tietää myös, miten täydentävät hoidot voisivat lääketieteellisten hoitojen rinnalla auttaa potilasta parantumaan tai selviytymään sairautensa kanssa.
Virallisella terveydenhuollolla ei olisi varaa sysätä syrjään ja heittää marginaaliin sellaisia ihmisten auttamisen muotoja, joiden hyödyistä on jo olemassa tutkimusnäyttöä, vaikka Suomessa asiaa ei tutkitakaan. Tähän suuntaan näyttäisivät ajattelevan myös kyselyyn osallistuneet lääkärit, joista suurin osa oli sitä mieltä että käytettäköön, jos joku niistä saa apua.
Lääkärien asenteiden tutkiminen on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on ymmärtää kansalaisten asenteita ja kokemuksia. Näin saataisiin tutkimusnäyttöön pohjaavaa tietoa terveydenhuoltojärjestelmän käyttöön siitä, millaisia hyötyjä käyttäjät hoidoista saavat. Kansainvälisten tutkimuksen mukaan käyttäjät ovat olleet pääosin tyytyväisiä CAM-palveluihin.
Siksi kummastuttaa, että joukko suomalaisia tutkijoita ja lääkäreitä nousee takajaloilleen kuullessaan sanan täydentävät hoidot.
Aiheesta myös kirjoituksessa Mitä “uskomushoito” tarkoittaa?
Artikkelit
Hemmilä, H (2007). Luopukaamme termin uskomuslääkintä käytöstä. Duodecim 2007;123(19):2352. Linkki
Ilmanen A, Myllykangas M, Tuomainen T-P, Vertio H, Vuorenkoski L (2013) Lääkärien suhtautuminen vaihtoehtohoitoihin vuonna 2012. Lääkärilehti 68: 13-14, 1014-1018.
Laiva ja väylä.