Elokuun tummat illat tulevat. Luontoreissu pohjoiseen ja itärajalle on takana. Rokuan upeat jäkäläharjut ja Posion Riisitunturi availivat positiivista sisintäni. Rauhoittivat, virkistivät ja vilvoittivat niin kehoa kuin mieltäkin. Puhumattakaan Hossan kalliomaalauksien voimasta.
Kansallispuistot edistävät terveyttä. Siitä ei ole epäilystäkään, vaikka ei löydy kaksoissokkotutkimuksia. Eikä tarvitsekaan. Ihmiset itse tietävät ja tuntevat, että näin on. Koska mieli ja keho ovat samaa ihmisyyden kokonaisuutta, luonnon ihmeet vaikuttavat niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Jäkälämatossa jäkälätuppoja.
Jäkäläkankailla Rokuan kansallispuistossa vaeltaessani muistuu mieleen, kuinka isävainaja aikoinaan kertoi opettajastaan, joka oli monta kymmentä vuotta sitten tehnyt väitöskirjan jäkälistä. Isä kuvaili tämän herran enennäkemätöntä jäkäläinnostusta. Opiskelijat saivat jäkälätietoa myös niillä luennoilla, jotka koskivat aivan muita maatalousalan aiheita kuin poronhoitoa. Jäkälätohtori oli niin innostunut tutkimusaiheestaan, että löysi jäkälien maailmasta yhtymäkohtia kaikkeen muuhunkin opettamaansa. Hän välitti innostuksensa oppilaaseensa niin tehokkaasti, että se välittyi myös minuun.
Rokuan jäkäläkentät näyttävät tietyssä valaistustilassa lumelta. On kuin kevätlumi olisi sulamassa. Ja samaan aikaan muu luonto näyttää kesäiseltä.
Näyttää lumelta, mutta on jäkälää.
Muistelen jäkälämeren keskellä isääni, lapsuuttani ja nuoruuttani. Haikeus hiipii sydämeen, jotenkin utuisena, pehmeänä ja syvänä. Se yhdistyy maisemien minuun lataamaan esteettiseen elämykseen, joka tuntuu jopa spirituaaliselta. Tällä tarkoitan sellaista kokemusmaailmaa, joka ylittää tieteelliset psykologiset selitysmallit.
Spirituaalisuuden voisi ehkä suomentaa henkisyydeksi. Sanalla on kuitenkin – ainakin tiedemaailmassa ja valtavirtajulkisuudessa – jotenkin outo hörhöyden leima ja uskonnollisuuden sävy. Moni tulkitseekin sen hengellisyydeksi, joka taas rationaalisessa asenneilmastossa määrittyy uskonnollisuudeksi ja sitä kautta tiukkojen raamatullisten tai koraanisten tekstien dogmaattiseksi tulkinnaksi, säännöiksi, mihin saa uskoa ja mihin ei ja mitä saa tehdä ja mitä ei. Tällainen tulkinta tarkoittaa dogmaattisuuden vankilaa ja ajattelun kahleita. Niitä, joista tutkija Toby Spribille onnistui irrottautumaan.
Tämän päivän 5.8.2016 Hesarissa jäkälätutkija Toby Spribille kertoo erikoisen tarinansa. Hän vapautui tiukasta uskonnollisen perheen kontrollista päästyään kouluja käymättömänä monen vaiheen kautta lopulta yliopistoon luonnontieteen tutkijaksi. Toby löysi sienistä ja levistä koostuviin jäkäliin symbioottisesti liittyvän hiivan. Hän sai selville, että hiiva vaikuttaa yhden jäkälälajin, kierrelupon, väriin. Se muuttuu hiivan johdosta kellertäväksi.
Keltaisia läikkiä Rokuan kansallispuiston jäkälärinteillä.
Rokuan jäkäläkuvia katsellessani mietin, että hiivako Rokuallakin aiheuttaa nuo keltaiset läiskät jäkäläkankaalla. Niin, en tiedä, onko tämä jäkälä kierreluppoa, enkä voi nyt Tobyltakaan kysyä. Ehkä Tobyllekin jäkälät ovat yhtä suuri intohimo kuin isäni opettajalle. Ehkä hänkin kokee tutkimustyössään sen, että tieteellisessä luovuudessa on aina mukana hiukan ihmettä, uuden keksimisen mysteeriä.
Riisitunturin sielu
Tunturilampi ja kauempana alhaalla järvi.
Riisitunturilla tuntuu sielukkaalta. Siis mitä?
Eihän sielua ole olemassa, se on niitä huuhaajuttuja, moni ajattelee.
Ei sitä nykytieteen sanastossa olekaan, koska se hävitettiin sieltä muutamia vuosikymmeniä sitten. Aikaisemmin psykologia oli sielutiedettä, mutta nyt sielu ei kuulu akateemiseen maailmaan, eikä siis käsitettäkään enää tarvita. Nimittäin jos ei ole käsitettä, niin oikeastaan ilmiötäkään ei ole. Kieli kun ohjaa ajatteluamme. Tämä pätee myös tieteen kieleen.
Kuitenkin useimmat ihmiset tajuavat, että heissä on sellainen ilmiö kuin sielu. Se on jotakin muuta kuin psyykkinen (ajatukset, tunteet, asenteet).
Luonto on kokonaisuus, kuten ihminenkin.
Nykyään ihmisessä katsotaan yleensä olevan vain kaksi puolta: ruumis ja mieli eli keho ja psyyke. Jos kolmas ulottuvuus otetaan mukaan, puhutaan ihmisestä psyko-fyysis-sosiaalisena olentona. Kolmijakoisen mallin mukaan terveydenhuolto keskittyy keholääketieteen avulla ruumiiseen ja psykiatrian, psykologian ja terapioiden avulla mieleen. Sosiaalihuolto vastaa sosiaalisesta ja taloudellisesta puolesta ja kirkolle jää loput eli henki, sielu tai miksi tätä ilmiötä, jota rationaalinen maailma ei sisällä, nimitetäänkään.
Kokonaisvaltaisempi ja osuvampi ihmisen tarkastelutapa on nelijako, jossa fyysinen kattaa anatomiset ja fysiologiset ihmisen piirteet, psyykkinen eli mieli psykologiset, henkinen eli sielu henkiset (mikä ei ole sama asia kuin uskonnollisuus/hengellisyys) ja sosiaalinen sosiaaliset puolet.
Sielu on ihmisen universaalisuuden ilmentymä. Se voidaan ymmärtää kirjauskonnollisuuden ylittäväksi jumaluuden ulottuvuudeksi ihmisessä riippumatta siitä, millaiseksi kukin jumalansa näkee tai millainen on kunkin pyhän kokemus. Jumaluuden voi ymmärtää esimerkiksi kaikkeutena. Sitä voi nähdä luonnossa, kauneudessa, eettisessä elämässä, arjessa, ihmisessä, jopa itsessään.
Sielu ei siis ole materiaalinen, vaan tietoisuuden liittyvä asia. Sillä on transsendoiva, tietoisuuden ylittävä merkitys, joka voi olla mutta ei läheskään aina ole uskonnollinen. Sielun, samoin kuin laajemman käsitteen, tietoisuuden, olemus ovat edelleen arvoituksia tieteelle. Niistä on mahdotonta saada materiaalista otetta. Ne ovat jääneet määrittelykysymyksiksi tutkimukselle. Kuitenkin tietoisuutta tutkitaan mittauksin, erityisesti aivojen tiloja ja toimintaa mittaamalla. Mikään tutkimus ei tosin ole pystynyt todistamaan, että tietoisuus sijaitsisi aivoissa. Koska se ei ole materiaalinen, ei oikein tiedetä missä se sijaitsee. Sama ongelma koskee sieluakin.
Oli miten oli, joskus tunnen olevani kuin ohuinta mahdollista sielun pergamenttia. Silloin hengitän kauneutta, pyhyyttä, hyvyyttä ja käsittämättömyyttä sisään ja ulos: minuun ja minusta ympäristööni.
Luontoretkelläni Riisitunturille ja Hossaan tuli aika paljon hengitetyksi sisään.
Hossan värikallio.
Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi Hossa on valittu juhlavuoden kansallispuistoksi. Onnittelut napakymppivalinnasta!
Kalliomaalauksia tuhansien vuosien takaa Hossassa.
Värikallioksi nimetty seinämä, jossa on nelisentuhatta vuotta vanhoja kalliomaalauksia on paikka, joka Hossan kävijän ehdottomasti kannattaa nähdä. Sen edessä kokee todellista historiallista perspektiiviä. Kokemus on kohottava.
Hossassa on nyt meneillään remonttityöt. Alue valmistautuu vuoden 2017 juhlavuoteen, jolloin Hossasta tulee kansallispuisto. Värikallion eteen on muun muassa rakennettu uusi katselulava.
Hossan shamaani?
Kiitos, upeista kuvista ja mieltä piristävästä tekstistä. Jäkälät ovat mystisiä! Muistan myös yläasteen/lukion biologian opettajani kertoneen tästä lehtivihreättömästä muistaakseni sienen ja levän symbiosista, oliko näin, en nyt enää muista ! Hienoa että jaksat jakaa kokemuksiasi ja tunnelmakuvia toisillekin!