Olin melkein unohtanut myyttisen puoleni eli sen pienen tytön, joka ihmetellen katselee sammalmättäältä aikuisia marjametsässä, näkee kesätaivaan kirkkaista kirkkaimpana, tuntee ihollaan metsän huminan ja kuulee puiden kuisketta.
Myyttityttöni oli kadonnut kauas omasta keskustastani, etäälle ydinminästä, tunnetason ulottumattomiin. Se tuli kuitenkin takaisin. Kiitos.
Elämäni teatterissa kaikilla sisäisillä roolihahmoillani on paikkansa. Jos joku hahmo poistuu selittämättä näyttämöltä, koko esitys kärsii. Syntyy hässäkkää.
Kun liian kauan touhuilen tarmokkaana unohtaen perusasioita, alan voida huonosti. Tulee epämukava olo. Epämääräisiä oireita ja ahdistuksen aaltoja. Silloin pitää ottaa pari askelta taakse päin ja tarkistaa kurssia, näytelmän käsikirjoitusta.
Hei, myyttityttö mukaan vaan!
Mitä enemmän vuosia karttuu, sitä tärkeämmäksi tulee tuo sisäinen puoli minussa. Ehkä onkin niin kuten usein sanotaan, että vanhat muuttuvat lapsiksi jälleen!
Vakavasti puhuen kyse on siitä, että meissä kaikissa on yhtä aikaa useita puolia, minuuksia tai oman elämän näytelmän roolihahmoja. Käsitys siitä, että ihminen pysyisi aina ja kaikissa elämänkäänteissä samana, on mitä todennäköisimmin virheellinen. Saattaa toki olla, että jonkinlainen ydinminä säilyy sisäisesti muuttumattomana, mutta käytännön elämässä ajattelumme, tunteemme, toimintamme ja ihmissuhteemme muuttuvat koko ajan.
Itsen ikävä ja vapaus
Kun en ole kosketuksessa omaan ytimeeni, tunnen itseni kuin kuoreksi. Astiaksi joka on tyhjillään. Tuntuu kuin ketään ei olisi kotona. Yhteyden palauttaminen on joskus haasteellista. Pitää hiljentyä kiireen keskellä ja jäädä kuuntelemaan omaa sanatonta puhettaan. Voi kesää kauankin, että jotain alkaa kuulua, että sisällä alkaa soida.
Joskus pelottaa, ahdistaakin, kun ei tiedä mikä se sielun möykky on, joka estää oman äänen kuulemisen. Ajoittain tekisi jopa mieli lopettaa kuuntelu. No, monesti lopetankin ja alan touhuilla ja toimittaa ”tärkeitä” asioita.
Olen kuin flipperi: välillä lähellä ja välillä kaukana omasta äänestäni, soinnistani ja musiikistani.
Työläskin itsensä kuunteleminen on kuitenkin aina osoittautunut antoisaksi. Tuloksena on vapautumista. Tuntuu kuin rintakehä laajenisi ja voisi hengittää helpommin. Tunteet ja ajatukset alkavat virrata. Mieli myönteistyy ja tulee vastaanottavaisemmaksi.
Tuntuma ylös
Toinen tärkeä yhteyssuhde itselleni on tuntuma transsendenssiin. Ai mihinkä, saattaa joku kysyä? Wikipedia määrittelee transsendenssin havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviksi ilmiöiksi, joista ei voida saada järkitietoa. Hmm… olisiko kyse niin sanotusta huuhaasta, uskonnosta tai mystiikasta?
Vastaus riippuu siitä, kuinka hahmotamme ympäröivän todellisuuden ja itsemme siinä. Jos maailma on vain ja pelkästään aineeseen ja aineellisiin ilmiöihin rakentuva kokonaisuus, koko transsendenssin käsite voi tuntua pöhköltä. Tunne kohoamisesta, tavanomaisen tietoisuuden ylittäminen, pyhän kokemus, muinaiset myytit ja symbolit näyttäytyvät turhana taikauskona ja hörhöytenä. Materialismiin nojaava tiede ja yltiörationaalinen maailmankuva kun eivät saa niistä otetta.
Ymmärrän näin tulkitsijoita ja arvostan heidän tapaansa tajuta todellisuus. Minun ei kuitenkaan tarvitse jakaa tuota maailmankuvaa. Silti voin arvostaa fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa tieteenaloina.
Sitä paitsi mekaanista materialismia ei pystytä tieteen keinoin edes osoittamaan todellisemmaksi kuin monia muitakaan ontologisia (ontologia=oppi olevaisesta) oletuksia maailman perusluonteesta. Se on vain teoria. Metafyysinen materialismi on kylläkin edelleen yleisin filosofinen näkemys todellisuudesta akateemisten filosofien ja luonnontieteilijöiden keskuudessa. Mutta se ei ole sama asia kuin totuus eikä edes sama asia kuin ”paras mahdollinen maailman selitys”.
Metafysiikka filosofiana tarkoittaa olevaisen yleisimpien piirteiden ja perusteiden systemaattista tutkimusta ja selittämistä.
Koen metafyysisesti läheisemmäksi teorian maailmankaikkeudesta orgaanisena, ei mekaanisena systeeminä. Siihen kuulumme myös me ihmiset tietoisina luontokappaleina. Tietoisuus ei ole vain meidän ”omistuksessamme”, vaan kaikki maailman entiteetit (oliot) ovat lähtökohtaisesti jollakin tavalla tietoisia (vaikka eivät samalla tavalla kuin ihminen), koska ovat osa universaalia tietoisuussysteemiä. Tämä on holistinen, panpsykistinen ja panenteistinen näkemys. Minusta se on järkevä katsanto ja lisäksi luontovetoinen.
Ihmiskunnan syvää viisautta
Tällaiseen näkemykseen sopii myös myyttinen ajattelu. Myytithän ovat ihmiskunnan syvää viisautta, jota ei voida tieteellisellä metodilla selittää pois. Myyttiset, vuosituhansia vanhat mielemme perusrakenteet sisältävät biologisen todellisuuden ylittäviä asioita. Niitä ei tarvitse tutkia ja tulkita materialistisen tieteen keinoin. On olemassa muitakin tieteenaloja. Kaikki ei ole laskettavissa ja mitattavissa.
Ihmisellä on kyky luoda ajatuksia ja omaksua kokemuksia, joita kaikkia ei voi eikä tarvitse selittää järjellä ja jotka ulottuvat arkikokemuksen tuolle puolen. Meillä on mielikuvitusta. Sekin on tosin kärsinyt tietoyhteiskunnassa arvonalennuksen. Ainoastaan lapsille ja taiteilijoille hyväksytään aito ja vapaa mielikuvituksen käytön oikeus.
Meidän muiden odotetaan hylkäävän tai sivuuttavan mielikuvitukselliset myytit epäuskottavina ja tarpeettomina. Järjellisesti ajateltuna näin onkin hyvä, mutta ei mielen ja tunteen tasolla. Tieteen pelisäännöin järki voittaa aina tunteen, mutta todellisessa elämässä asia on juuri päinvastoin. Tunne ohjaa elämää.
Terveellä tavalla elämään sovellettuna myytit itse asiassa edistävät hyvinvointia. Ne eheyttävät rationalismin rikkomaa ihmistä ja auttavat häntä hiljentymisen ja haltioitumisen kautta pääsemään oman itsensä juurille. Näin ne tukevat ihmisen henkistä kasvua.
Kun ihminen kadottaa eikä sitten löydä ”myyttistä” ydintään, hän voi eksyä ja jäädä harhailemaan omassa elämässään. Mutta onneksi myyttitytön tai –pojan, metsänhengen tai pikku prinssin voi aina palauttaa.
Vihreys tuli – ja kesä!