Tag Archive | akupunktio

Puoskarikuoro vahvistuu, mutta moniäänisyyttä näkyvissä

Aamulehti ja Maikkari yhtyivät yksiääniseen puoskarilakikuoroon. Luultavasti monet muutkin tiedotusvälineet ovat nyt äänessä. Muita sävyjä yksiäänisyyteen toi  ainoastaan Helsingin Sanomat (katso edellinen kirjoitukseni). Tässä AL 25.1.2018 Juhani Knuutin haastattelu. MTV:n juttu oli vain lyhyt siteeraus Päivi Räsäsen uskomushoitopuheista. Aamulehden Puoskarilaki-juttua en löytänyt nettilehdestä. Tässä se kännykällä valokuvattuna:

Puoskarilaki AL 25.1.2018

Aamulehti 25.1.2018 B6.

Yksiäänisyys, monotonia,  on sykähdyttävää ja kiinnostavaa. Maikkarin ja Aamulehden  kirjoituksia lukiessa tulee mieleen, että kyseessä on voimakas, uskonomainen näkemys siitä, mikä on oikeaa ja hyvää hoitamista ja mikä on turhaa, mutta samalla vaarallista.

Tässä kirjoituksessa pyrin ymmärtämään tätä hoitosinfonian monotoniaa. Tutkijana ja kansalaisena arvostan polyfoniaa, moniäänisyyttä. Siksi kirjoitankin.

Aamulehti ilmoittaa kantanaan, että Puoskarilailla on jo kiire (mielipidekirjoituksen alla ei ole kirjoittajan nimeä, joten on pääteltävä että kanta on Aamulehden oma). Se  paheksuu Lääkäriliiton ja hoitajajärjestöjen saamattomuutta puoskarien eli laitonta lääkärintointa harjoittavien ihmisten kitkemiseksi. Seuraavalla aukeamalla professori Juhani Knuuti, blogissaan huuhaahoitoja vastaan käyvä taistelija, kertoo, että ”Akupunktion hyödyt ovat pääasiassa lumetta” ja että vyöhyketerapiasta eli refleksologiasta ei voi luvata, että se hävittäisi vakavan sairauden.  Knuuti ei tutkijana käytä sanoja puoskari tai uskomushoito, vaan puhuu akupunktiosta akupunktiona ja vyöhyketerapiasta vyöhyketerapiana. Kirjoitus on – päinvastoin kuin yllä kopioitu paatos  – asiallinen.  Mikä tässä siis on mielenkiintoista?

Täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen ilmiötä eli epävirallista hoitamista jo kauan seuranneena ja tutkineena, puoskarinvastustuskuoron voimallinen esiinmarssi kaikissa päämedioissa herättää muutaman kysymyksen.

Miksi valistuskampanja ei pure?

Ensiksikin, kuinka voi olla mahdollista, että näin valtaisa valistuskampanja, jota on käyty jo useita vuosia ilman merkittäviä kriittisiä ääniä, ei ole johtanut siihen, että kansalaiset lopettavat muiden kuin virallisten hoitojen käytön tai edes vähentäisivät käyttöä. (Kemppainen ym 2017, Lindeman 2011).  Ymmärtääkseni ”uskomushoito”, ”puoskarointi”/laiton lääkärintoimen harjoittaminen -termit  viittaavat terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella tarjottaviin epävirallisiin hoitomuotoihin. Niitä siis halutaan kitkeä. Tosin tiedotusvälineet eivät – Knuutin Aamulehdessä ulostuloa lukuun ottamatta – juurikaan ole täsmentäneet, mitä kaikkea ne vastustavat.

Akupunktiota ja vyöhyketerapiaa ilmoitti Suomen Apteekkariliiton, Lääketietokeskus Oy:n ja Suomen Lääkäriliiton kymmenen vuotta sitten Taloustutkimus Oy:llä teettämän väestökyselyn mukaan käyttäneensä tai kokeilleensa (itse tai perheenjäsen) joskus 25 % (akupunktio) ja 21 % (vyöhyketerapia). Noin 50 %  haastatelluista ilmoitti saaneensa sekä akupunktiosta että vyöhyketerapiasta apua paljon tai erittäin paljon.  Ei lainkaan tai vain vähän apua saaneita oli oman ilmoituksensa mukaan 24 % (akupunktio) ja 29 % (vyöhyketerapia). Kyselyn tuloksia ei ole julkaistu tieteellisessä tai muussakaan lehdessä. Tuoreempia tutkimuksia (ainakaan julkisia ) ei ole. (Taloustutkimus 2008)

Onko ajateltava, että kansalaiset ovat typeriä, kun Knuutin tapaisesta valistuksesta huolimatta edelleen käyttävät näitä hoitomuotoja?  Vai vastustavatko he periaatteellisista syistä eliitin ja valtavirran terveysnäkemyksiä? Mainostetaanko epävirallisia hoitoja niin massiivisesti ja turhilla lupauksilla, että mainonnan viestit ylittävät virallisen valistuksen jollaista viime viikkoina on nähty? Vai onko niin, että asiakkaat saavat oikeasti jotakin hyötyä tällaisesta hoidosta? Jos, niin miksi?

Lääketieteen alan professorina Juhani Knuutin kuuluukin taistella sellaisia epävirallisia hoitoja vastaan, joista ei ole biolääketieteellistä tutkimusnäyttöä. Minä puolestani yhteiskuntatieteilijänä ja terveystutkijana yritän ymmärtää, miksi ihmiset niitä käyttävät ja miksi eliitti vastustaa. Kummallakin, niin Juhani Knuutilla kuin minullakin,  on haastava tehtävä. Ehkä jossain vaiheessa voimme tehdä yhteistyötä, ehkä sitten kun löytyy riittävästi yhteistä tarttumapintaa näihin ilmiöihin. Tavoite kummallakin lienee sama, eli että kansalaiset saisivat mahdollisimman hyviksi osoitettuja, käyttäjille hyödyllisiä ja taloudellisesti tehokkaita sote-palveluja. Näkökulmamme asiaan vain vaihtelevat. Ymmärrän sen rikkaudeksi, en ristiriidaksi.

Vaikea hyväksyä erilaisuutta

Toinen kiinnostava kysymys on, missä ovat muut terveystutkijat, sosiologit  ja tutkivat journalistit, jotka edes yrittäisivät selvittää tätä peruskysymystä eli  miksi kansalaiset kokevat saavansa hyötyä hoidoista, jotka eliitti tyrmää ja miksi eliitti tyrmää?

Yksi selitys tyrmäykselle saattaa ehkä olla se, että maailmankuvamme eli käsityksemme todellisuuden luonteesta on melko puhtaasti luonnontieteellinen. Sen selitysmalli ihmisestä ja hänen terveydestään on niin vallitseva erityisesti lääketieteessä, että se on ottanut paikkansa muuallakin, kuten journalismissa, hoitotieteessä ja muissakin terveystietreissä sekä sote-politiikassa. Kun vallitseva ajattelumalli ulottaa vaikutusvaltansa lähes kaikkialle, se muuttuu ehdottomaksi. Se muuttuu dogmiksi, jonka perusteista ei sovi edes keskustella. Silloin kaikenlaista siitä poikkeamista oudoksutaan. Vallitsevaa näkemystä ei siten voi kyseenalaistaa leimautumatta omituiseksi ja saamatta stigmaa otsansa. (No, keskustelenhan  minä tässä.)

Tästä on esimerkkejä satojen vuosien takaa. Käsitykset ihmisestä ja parantamisesta vaihtelevat aikojen saatossa. Keskiajalla sairautta pidettiin jumalan tuomiona ja sairauksia saivat hoitaa vain papit kirkon piirissä. Muilta parantaminen oli kiellettyä. No, kuitenkin tuonakin aikana oli lääkäreitä, jotka hoitivat kansalaisia maallisesti – salaa.

Valistus aina 1600-luvun lopulta lähtien johti nykyiseen käsityksen ihmisestä eli siihen että ihminen on pääasiassa biologinen olento ja jos hänellä jonkinlainen henkinen ulottuvuus onkin, niin se jätetään kirkon vaikutusvaltaan. Fyysinen keho on ikään kuin biolääketieteen ”omaisuutta”, sitä kuuluu hoitaa vain ja ainoastaan biolääketieteellisesti.

Tämä on nähdäkseni yleisesti  hyväksytty käsitys suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös koulutusjärjestelmä tukee tätä. Viime aikojen uskomushoitokeskustelukin viittaa siihen, että eliitti median tukemana pitää luonnontieteellistä materialistista maailmankuvaa ainoana mahdollisena (myös uskovainen Päivi Räsänen). Se olettaa (hieman yksinkertaistetusti ilmaistuna), että tietoisuus juontuu vain  ja ainoastaan fyysisestä kehosta.  Jos hoitaminen jostain syystä vaikuttaakin tunteiden, mielen ja kokemuksen kautta, niin sitä pidetään vähäpätöisempänä ja plasebona/lumeena verrattuna oikeaan kemiallis-fysiologis-biologiseen hoitoon. Mielen, ajatusten ja tietoisuuden tässä vallitsevassa ideologiassa ajatellaan emergoituvan eli kehkeytyvän fyysisestä materiasta,  ihmisen tapauksessa biologisesta kehosta. Kuitenkin se (mieli) jätetään vähän kuin hoitamisen ulkopuolella. Mukana se on mielenterveysasioissa, mutta ei niinkään puhuttaessa fyysisistä sairauksista.

Samaan aikaan luterilainen kirkko opettaa uskoa Jumalaan ja pyhään henkeen, joilla puolestaan ei ole fyysistä olemusta. Nämä kaksi institutionaalista todellisuuskäsitystä eli biologinen ruumis, jota edustaa lääketiede ja jumalallinen henki, jota edustaa luterilainen kirkkomme, ovat suomalaisessa yhteiskunnassa kaksi tärkeintä todellisuuden tulkintatapaa.

Näiden välinen jännite aiheuttaa epävarmuuden tunteita puolin ja toisin.  Uskomushoitokeskustelu ja Päivi Räsäsen rooli siinä kuvaat hyvin tätä ilmiötä. Ei oikein tiedetä – ja siksi ei kerrota ääneen, mitä vastustetaan ja miksi. Psykiatrian hoitokäytännöissä ja mielenterveyspalveluissa on myös nähtävissä hämmennystä siitä, miten ihmisten ongelmiin pitäisi vastata. Paljon kyllä keskustellaan.

Nämä kaksi instituutiota ovat statukseltaan hyvin vahvoja ja näiden ohjaamat tulkintamallit todellisuudesta  ikään kuin oikeuttavat, legitimoivat hyväksymään tai halveksimaan muita  sosiaalisen järjestyksen osia. Tutkijat  Kaarina Koski ja Juuso Järvenpää puhuvat aiheesta  artikkelissaan Kummien kokemusten tulkinta  Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken toimittamassa kirjassa Mielen rajoilla (2017) toteamalla, että Suomessa tieteellisellä maailmankuvalla ja luterilaisella kirkolla on kummallakin vakaa auktoriteettiasema todellisuuden ja sen outojenkin ulottuvuuksien selittämisessä. Tällainen tieteellinen tutkimus, jota nimitän materialistisen reduktionismin hengessä toteutetuksi tutkimukseksi, on nykyisin ehkä merkittävin todellisuutta legitimoiva tulkintakehys sille, mitä pidetään tosiasioina hoitamisessa, parantumisessa ja terveyden edistämisessä.

Sairauden ja terveyden yhteydessä lääketiede ymmärretäänkin useimmiten lähinnä kemiaan ja fysiikkaan nojaavaksi ihmisbiologiaksi, mikä tulee ilmi Juhani Knuutinkin kommentista ”Eihän meridiaanikanaviakaan ole olemassa.” Jos niitä ei biologian, fysiikan ja kemian avulla näy, niin tämän logiikan mukaan niitä ei voi olla olemassa. Niitä ei todellakaan voi todistaa biolääketieteen keinoin. Jännite piilee siinä, että tästä huolimatta ihmiset saavat parannusta ja apua perinteisestä kiinalaisesta lääketieteestä, joka soveltaa muun ohella meridiaaniajattelua – joskaan ei länsimaisen lääketieteen teorian pohjalta. Perinteistä kiinalaista lääketiedettä on tutkittu ja tutkitaan koko ajan hyvin paljon.

Ihmiset hyötyvät myös plasebosta

Kolmas pohdituttava asia on plasebo eli lume. Se tarkoittaa, että periaatteessa eli ennakko-odotusten mukaisesti vaikuttamaton aine tai muu interventio vaikuttaakin.

Selitykseksi vyöhyketerapiasta tai akupunktiosta potilaiden saamaan hyötyyn ei riitä tavanomainen biolääketieteellisen katsannon mukainen vastaus: ”Vaikutus on pelkkä lumetta, plaseboa”. Nimittäin jos näin on, niin silloin on selvitettävä, kuinka tätä lääkkeetöntä, luontoa suojelevaa ja asiakkaalle haitatonta  auttamismenetelmää voidaan hyödyntää nykyistä paremmin ja taloudellisemmin. Plasebon  tiedetään vaikuttavan oikeasti. Siinä on siis todellista ja mitattavaa vaikutusta.

Kuvaava esimerkki tähän liittyen tuli esiin plasebotutkijoiden kongressissaa Hollannissa viime keväänä. Kongressin  avausesitelmässä ”Things Not Usually Said: Unorthodox Views about Placebo” (Asioita, joista ei yleensä puhuta: epäortodoksisia näkemyksiä plasebosta) professori Ted Kaptchuk Harvardin yliopistosta muistutti, että plasebon eli lumeen fysiologista vaikutusmekanismia ei tunneta.

Joissakin tapauksissa – erityisesti kivunlievityksessä – plasebo on osoittautunut varsin tehokkaaksi. Syytä tähän ei kuitenkaan tiedetä. Kaptchuk tähdensi toivon ja potilaskeskeisen hoidon tärkeyttä kaikessa parannustyössä. Hänen mielestään toivon merkitystä käytännön hoitamisessa ei pidä vähätellä tieteeseen vedoten, vaikka kyse olisikin plasebovaikutuksesta.

Kun vielä tiedetään, että jopa avoin plasebo (potilaalle kerrotaan, että hän saa nyt plaseboa) voi vaikuttaa myönteisesti, koko vaikuttamisen ajatus saa uudenlaisen hahmon. Tutkija Claudia Carvalho Lissabonin yliopistosta on ryhmineen julkaissut ensimmäisen satunnaistetun kliinisen koetutkimuksen, joka osoittaa avoimen plasebon mahdolliset kliinisesti merkittävät hyödyt alaselkäkipujen hoidossa. Olen kirjoittanut Sosiaalilääketieteelliseen Aikakauslehteen (6/2017) raportin plasebotutkijoiden kongressista.LamppuNeljänneksi esiin nousee kysymys, onko epävirallisessa hoitamisessa (esimerkiksi vyöhyketerapiassa ja akupunktiohoidossa) ehkä jotakin sellaista, joka tuottaa plasebovaikutusta ja auttaa sitä kautta potilaita. Entäpä jos kysymys onkin jostakin aivan muusta vaikuttavasta hoidosta kuin mekaanisesta jalkapohjan painelemisesta sormella tai neulan pistämisestä ihon läpi?  Jos kyse on plasebon tuottamisesta, niin mitä asioita siihen liittyy?  Tutkijoiden on kyllä mahdollista (ja tätä on jonkin verran kansainvälisessä tutkimuksessa tehtykin) tutkia ja arvioida KOKO HOITOPROSESSIA ja hoitamisen vaikutuksia ihmiseen hänen todellisessa  hoito- ja elinympäristössään, jossa on ”mukana elämän maku” – kokemukset, tunteet, hoitosuhde auttajaan jne. Tämä on tärkeää, jotta ymmärrettäisiin,  miksi potilaat kokevat saavansa epävirallisista, eliitin tyrmäämistä hoidoista apua vaivoihinsa.

Samaa tutkimusmallia voidaan soveltaa myös virallisen järjestelmän hoitamisen tutkimukseen, erityisesti perusterveydenhuollossa.

Kaikki hyvä, jonka hyödyistä ja avusta ihmisille on näyttöä oli se plaseboa tai ei, kannattaa tutkimuksen näkökulmasta hyväksyä. Miksi hyödyllistä pitäisi vastustaa? Uskoisin, että terveyspoliittisille päättäjillekin on tärkeää löytää edullisia ja vaarattomia avun muotoja täydentämään lääke- ja leikkaushoitoja. Täydentävät hoitomuodot, kuten lukuisissa tutkimuksissa ympäri maailmaa, myös Suomessa, on osoitettu, eivät näet yleensä ole vaihtoehto lääkärin tai ylipäänsä virallisen järjestelmän hoidolle. Niitä käytetään enimmäkseen lisänä tavanomaiselle hoidolle tai terveyden edistämiseksi tai kuntoutumisen tehostamiseksi.

Aamulehti ei vastaa yllä kopioimassani jutussa,  kenen muun kuin Päivi Räsäsen mielestä täydentävien  ja vaihtoehtoisten hoitajien (joihin lehti ymmärtääkseni viittaa puhuessaan puoskareista eli laittoman lääkärintoimen harjoittajista, vaikka ei sitä avoimesti kerro) toiminnan rajoittaminen lailla on kiireellistä? Kuka sellaista lakia ajaa? Ovatko kansalaiset, hoitojen käyttäjät tätä mieltä?  Kymmenen vuotta sitten tehdyn selvityksen mukaan eivät olleet. Pitäisikö nyt asia tutkia uudestaan?  Muutoinhan ei ole mitään faktapohjaa lainsäädännölle.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Hienoa olla mukana seuraamassa, mikä muuttuu tiedemaailmassa ja mikä käytännön arjessa. Ja journalismissa. Ja mihin suuntaan.

Viitteitä
Aarva P 2017. Plaseboa tutkitaan monitieteisesti – plasebotutkijoiden konferenssi Leidenissa 2.–4.4.2017. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 2017: 54: 365–36. https://journal.fi/sla/article/view/67768

Koski K ja Järvenpää 2017. J Kumma, tulkinnat ja sosiaaliset liikkeet. Kirjassa Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Toim. Honkasalo M-L ja Koski K. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017, 271-318

Lindeman M 2011.Biases in intuitive reasoning and belief in complementary and alternative medicine. Psychology and Health, 26(3):371–382.

Kemppainen ym. 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe: Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public
Health. DOI: 10.1177/1403494817733869

Taloustutkimus 2008. Kuluttajien näkemykset/kokemukset eri sairauksien parantamiskeinoista. Suomen Apteekkariliitto, Lääketietokeskus Oy ja Suomen Lääkäriliitto. Maaliskuu 2008.

Luuloja ja tosiasioita

Kukkia ikkunalla (2)

Täydentävistä hoidoista liikkuu runsaasti harhaluuloja ja väärää tietoa. Niitä käytetään sekä hoitojen puolustamiseen että vastustamiseen. Tässä kirjoituksessa kerron julkisuudessa esitetyistä luuloista ja uskomuksista.

Tiivistän yleiset harhaluulot taulukkoon, jonka olen rakentanut Hoendersin ja tutkijaryhmän (2011) artikkelin ja muun, mm. Suomea koskevan tutkimus- ja faktatiedon pohjalta. Taulukossa alla on myös pari  mielipidettäni, jotka koskevat täydentäviä hoitoja puolustavien vääristyneitä  käsityksiä. Esitän ne  sarakkeessa ”Tosiasia” numerot 1 ja 3.

Jos jostakin hoitomuodosta ei ole saatavilla ollenkaan tutkimustietoa, sen vaikutuksista ei voi sanoa mitään. Mediassa kylläkin sanotaan. Jopa laatujournalismia edustavissa lehdissä sekä TV- ja radio-ohjelmissa väitetään  asioita, jotka eivät nojaa faktoihin.

Väittäjä on useimmiten jonkun muun kuin täydentävien hoitojen tutkimuksen asiantuntija tai muista syistä auktoriteetiksi valittu henkilö. Jälkimmäinen voi olla  vaikutusvaltaisen ammattiliiton edustaja, jolla jo asemansa puolesta on valmiiksi negatiivinen ennakkoasenne näitä hoitomuotoja kohtaan. On luonnollista, että jokainen ammattikunta  puolustaa oman ryhmänsä erityisyyttä. Ammattiyhdistystoimintaa ei mielestäni kuitenkaan pidä verrata tutkimukseen tai tutkimustuloksiin.  Näyttää siltä että terveys- ja hyvinvointipalveluista (Mikä on hyvää hoitoa ja terveyden edistämistä ja kuka sen määrittää?)  käydään jatkuvaa julkisuuskamppailua. Tässä ”sodassa” faktat tuntuvat usein unohtuvan.

Vastustajien tutkimustietoon nojaamattomia väitteitä julkaisee valtamedia, ja puolustajien tuulesta temmatut ”tutkimustiedot” saavat julkisuutta somessa ja tuote- ja palvelumainoksissa. Journalismi käsittelee yllättävän vähän täydentäviä hoitoja, joiden hyödyistä on olemassa kiistatonta tutkimusnäyttöä ja joita ihmiset eniten käyttävät. Tämäkin lienee tuon tiedotuskamppailun tulosta.

Suomalaisista vähintään noin kolmannes käyttää tai on kokeillut näitä hoitoja – yleensä tavanomaisen lääketieteellisen hoidon tukena tai terveyden edistämiseksi. Lukuisista a) luontaistuotteista ja -lääkkeistä, b) kehomielihoidoista ja c) kokonaisista hoitojärjestelmistä on olemassa tutkimustietoa ainakin yleisimmin käytettyjen hoitomuotojen osalta.

Suomessa suosituimpia ovat luontaistuotteet ja ravintolisät, kiropraktiikka, akupunktio, vyöhyketerapia ja kansanparannus (tiedot ovat vuodelta 2008 Taloustutkimuksen selvityksestä, ks. tarkemmin Aarva 2015) Saattaa olla, että mindfulness ja joogaa, jotka kumpikin ovat täydentäviä hoitoja mm. USA:n kansanterveysinstituutin luokituksen mukaan, kuuluisivat nykyisin suosituimpien joukkoon. En ole löytänyt tutkimuksia näiden käytön yleisyydestä Suomessa.

Hoendersin ja tutkijaryhmän (2011) termin CAM (Complementary and Alternative Medicine) olen muuttanut  täydentäviksi hoidoiksi, koska tämä termi kuvaa parhaiten näiden  hoitojen asemaa osana terveyspalvelujen käyttöä Suomessa. Sama pätee useimpiin muihinkin läntisiin teollisuusmaihin. Erilaisia termejä olen avannut edellisessä kirjoituksessani Uskomushoito – mitä sen on?

Taulukko. Luuloja, joita käytetään täydentävien hoitojen vastustamiseen tai  puolustamiseen ja luuloja vastaavat tosiasiat. 

Luulo, jonka perusteella täydentäviä hoitoja vastustetaan Tosiasia
1. Vain harvat käyttävät täydentäviä hoitoja. 1. Noin 30 prosenttia aikuisväestöstä käyttää täydentäviä hoitoja Suomessa.
2. ”Minun potilaani eivät käytä täydentäviä hoitoja, koska he eivät ole maininneet siitä.” 2. Suuri osa potilaista ei kerro lääkärille täydentävien hoitojen käytöstä.
3. Täydentävien hoitojen käyttäjät ovat heikosti koulutettuja ja helposti manipuloitavia. 3. Käyttäjät ovat enemmän koulutusta saaneita kuin väestö keskimäärin.
4. Täydentäviä hoitoja käytetään korvaamaan tavanomainen lääketieteellinen hoito. 4. Täydentäviä hoitoja ei yleensä käytetä korvaamaan tavanomaista hoitoa vaan joko sen lisänä tai terveyden edistämiseksi.
5. Täydentäviä hoitoja käytetään negatiivisin perustein: vastustamaan tavanomaista lääketiedettä. 5. Täydentäviä hoitoja käytetään parantumiseksi ja terveyden edistämiseksi sekä hyvän asiakas-hoitajasuhteen vuoksi. Lääketieteellisen hoidon haitat ja pettymys hoitotuloksiin voivat myös olla käytön syy.
6. Hoitovaikutus on pelkkää plaseboa. 6. Useiden täydentävien hoitomuotojen vaikutukset tutkitusti ylittävät plasebotason.
7. Täydentävät hoidot ja näyttöön perustuva lääketiede ovat yhteen sovittamattomat. 7. Täydentäviä hoitoja voidaan käyttää näyttöön perustuvan lääketieteen periaatteita noudattaen ja tavanomaista hoitoa tukien.
8. Arvovaltaiset instituutiot eivät kannata täydentäviä hoitoja. 8. WHO ja EU kannustavat integroimaan tehokkaita perinteisiä ja täydentäviä hoitomuotoja viralliseen terveydenhuoltoon. Yhdysvaltain hallitus rahoittaa kansallista tutkimuskeskusta  NCCIH:ta. Sveitsissä tietyistä hoidoista saa sairausvakuutuskorvausta. Monissa maissa niitä on sairaaloiden hoitovalikoimassa. (ks. Uskomushoito – mitä se on?)
9. Täydentävät hoitajat ovat tiedevastaisia. 9. Ei ole tutkimusnäyttöä siitä, että hoitajat olisivat muuta väestöä enemmän tieteenvastaisia tai tiedemyönteisiä.
10. Hoitajien joukossa on paljon huijareita, jotka toimivat vain omaksi taloudelliseksi edukseen. 10. Ei ole näyttöä siitä, että hoitajien joukossa olisi enemmän huijareita kuin muissa ammattiryhmissä.
Luulo, jonka perusteella täydentäviä hoitoja puolustetaan Tosiasia
1. ”Täydentävien hoitojen vaikutuksia ei tarvitse tutkia, koska tiedän, että hoito toimii käytännössä.” 1. Tutkimusta tarvitaan, jotta ymmärretään, miksi hoidot koetaan hyödyllisiksi ja mitkä ovat niiden vaikuttavia tekijöitä. On pyrittävä ymmärtämään plasebovaikutus ja hoitosuhteen positiivinen/negatiivinen merkitys. (Mielipiteeni)
2. Täydentävät hoidot eivät sovellu tutkimuksen kohteeksi, koska ne poikkeavat lääketieteen teorioista ja esioletuksista. 2. Tieteellisiä metodeja voidaan soveltaa kaikenlaisten ilmiöiden tutkimiseen. Olennaista on valita sopiva tutkimusote ja -metodit.
3. Hoitaja ei tarvitse terveydenhuollon koulutusta, koska ei hoida lääketieteellisesti. 3. Mitä tahansa hoitotyötä tekevän on tunnettava oman hoito-osaamisensa lisäksi anatomian, fysiologian, psykologian ja terveydenhuoltojärjestelmän toiminnan perusteet. (Mielipiteeni)
4. Hoitajan kyky parantaa on lahja, eikä ulkopuolista valvontaa tarvita. 4. Kaikki hoitajat ovat inhimillisiä. Eettiset ohjeet ja valvonta ovat välttämättömiä asiakkaiden oikeuksien varmistamiseksi.

Kirjallisuutta

Hoenders HJR, Appelo MT, van den Brink EH, Hartogs BMA, de Jong, JTVM (2011) The Dutch Complementary and Alternative Medicine (CAM) Protocol: To Ensure the Safe and Effective Use of Complementary and Alternative Medicine Within Dutch Mental Health Care. The Journal of Alternative and Compementary Medicine, 17(12):1197–1201.

Maailman terveysjärjestön (WHO) strategiadokumentti, jossa tehdään perinteistä lääketiedettä ja täydentäviä hoitoja koskevia suosituksia jäsenmaille vuosiksi 2014–2023.  WHO Traditional Medicine Strategy 2014-2023  http://apps.who.int/iris/bitstream/10665/92455/1/9789241506090_eng.pdf (Katsottu 28.8.2017)

EU:n CAM (Complementary and Alternative Medicine) -politiikka  EU policy on CAM http://www.efcam.eu/cam-regulation/eu-policy-on-cam/ (Katsottu 28.8.2017)

Aarva P. (2015) Parantavat energiat. Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista. Basam Books. Helsinki.

Päivitetty 29.8.2017. Kirjoituksen toista ja neljättä kappaletta on täsmennetty.

 

 

 

Lääkärit ja kansa täydentävistä hoidoista

taloustutk-laakarilehti-syksy-2016

Lääkärit suhtautuvat myönteisesti akupunktioon, kiropraktiikkaan, lymfahierontaan, naprapatiaan ja osteopatiaan. Suomen Lääkärilehti julkaisi  30.9.2016 (39/2016 vsk 71 s. 2446 – 2448) tuloksia keväällä 2016 toteutetusta kyselystä, jossa selvitettiin lääkärien suhtautumista täydentäviin hoitomuotoihin. Lääkärilehti käyttää virheellisesti termiä uskomushoito.

Olipa termi mikä tahansa, asiahan ei siitä muutu. Kysymys on hoitomuodoista, joita suuri joukko – tutkimusten mukaan lähes kolmannes –  suomalaisista käyttää.

Lääketietokeskus, Lääkäriliitto ja Apteekkariliitto kyselivät Taloustutkimuksen tekemässä selvityksessä kansalaisilta näistä hoidoista vuonna 2008. Alla ovat kopiot kahdesta tutkimusraportin kuviosta. Niistä näkyy, että lääkäreiden ja kansalaisten käsitykset akupunktion ja kiropraktiikan hyödyllisyydestä ovat melko yhteneväiset.

Lääkäreistä noin 90 prosenttia suhtautui vuonna 2016 akupunktioon myönteisesti. Kiropraktiikkaan myönteisesti suhtautuvia oli noin 80 prosenttia (kuvio yllä). Noin puolet kansalaisista oli vuonna 2008 sitä mieltä, että akupunktion tulisi olla yleisesti hyväksytty hoitomuoto. Kiropraktiikan osalta prosenttiosuus oli 43.  Sen sijaan ne, jotka itse olivat käyttäneet k.o.  hoitomuotoja näyttivät olevan tätäkin myönteisempiä. Heistä yli 60 prosenttia katsoi, että hoitojen pitäisi olla yleisesti hyväksyttyjä. (kuviot alla)

taloustutkimus-kansalaiset-1

taloustutkimus-kansalaiset-2

Lääkäriliiton soisi toistavan myös kansalaiskyselyn samaan tapaan kuin lääkärikyselykin on  toistettu jo useita kertoja. Edellinen kysely tehtiin  vuonna 2012. Kansalaiskyselyn 2008 tutkimuksen tuloksia en ole nähnyt raportoitavan Lääkärilehdessä tai muuallakaan julkisuudessa. Kuitenkin asiakaslähtöisten terveyspalvelujen kehittämiseksi olisi tärkeää, että sekä lääkärit että kansalaiset ovat tietoisia toistensa asenteista, käsityksistä ja uskomuksista.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Lääkärilehti käyttää edelleen vanhahtavaa ja harhaanjohtajaa termiä uskomushoito, vaikka tutkijat tieteellisessä kirjallisuudessa käyttävät termiä CAM (Complementary and Alternative Medicine). Yhdysvalloissa termi on nykyisin Complamentary and Integrative Health NCCIH. Sama terminologinen lipsahdus sattui myös Lääkärilehden kirjoituksessa, jossa kerrottiin Kuopion yliopiston lääketieteen opiskelijoiden täydentäviä hoitoja koskevista käsityksistä.

Suurin osa lääkäreistä kuitenkin noudattanee kansainvälistä tutkimuskäytäntöä sekä näyttöön perustuvan terveydenhuollon periaatteita ja siksi sanoutuu irti arvoväritteisestä termistä. Lääkäri ja tutkija Harri Hemilä perustelee järkevästi uskomushoito-termin epäasiallisuutta kirjoituksessa Uskomushoito tarkoittaa eri asiaa kuin CAM. (Lääkärilehti 30.9.2016, 39/2016 vsk 71 s. 2404 – 2405). ”Voimakkaasti leimaavat nimet johtavat vääristyneeseen ajatteluun. CAM-termin neutraali suomenkielinen vastine on vaihtoehtohoito”, Hemilä kirjoittaa. Hän on pohtinut asiaa myös Duodecim-lehdessä (Duod 2016;132:1389–90.), johon lääketieteen sanastolautakunta vastasi. Ks Termikiista.  Kirjoitin muutama vuosi sitten aiheesta Mitä ”uskomushoito” tarkoittaa? Huuhaatako?

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Minä kannatan termiä täydentävät hoidot ja kun puhutaan järjestelmästä termi on integroiva (yhdistävä) terveydenhuolto (integrative health system). Nämä kuvaavat parhaiten lääketieteen ulkopuolisia ja muuhun kuin biolääketieteen teoriaan nojaavien hoitomuotojen luonnetta terveyden ja sairaanhoidon osana ja osana kansalaisten arkea.  Keskustelu sanoista, käsitteistä, erilaisista hoitoteorioista sekä täydentävien hoitojen kansalinvälisestä tutkimusnäytöstä ja suomalaisesta tutkimuksesta jatkukoon.

Vuoden 2008 Taloustutkimuksen selvityksessä oli 1005 vastaajaa. Siinä tutkittiin myös täydentävien hoitojen käytön yleisyyttä kysymällä, oliko haastateltu itse tai joku perheen jäsen joskus elämänsä aikana käyttänyt kyselyyn valittuja hoitomuotoja. Tulosten mukaan käyttäjiä oli (prosenttia vastanneista):

Luontaistuote                     62 %

Ravintolisävalmiste            47 %

Rukous                               45 %

Rohdosvalmiste                  36 %

Kiropraktiikka                    27 %

Akupunktio                        26 %

Vyöhyketerapia                  21 %

Kansanparannus                 18 %

Aromaterapia                      11 %

Homeopatia                        11 %

Hypnoosi                             6 %

Perinteinen kiinalainen lääketiede  5 %

Kyselyyn osallistuneet suhtautuivat hoitoihin pääosin myönteisesti. Esimerkiksi puolet kaikista haastatelluista katsoi, että vyöhyketerapialla voidaan parantaa jokin sairaus tai sairauksia. Vyöhyketerapiaa itse käyttäneistä 78 prosenttia ja akupunktiota käyttäneistä 76 prosenttia olivat tätä mieltä. Kiropraktiikkaa käyttäneistä 92 prosenttia ja perinteisen kiinalaisen lääketieteen käyttäjistä 87 prosenttia oli sitä mieltä, että sillä voidaan parantaa sairauksia. Muista  hoitomuodoista homeopatian osalta vastaava osuus oli 75 prosenttia, hypnoosin 68 prosenttia ja aromaterapian 59 prosenttia. (Taloustutkimus 2008)

Raportti

Taloustutkimus 2008. Kuluttajien näkemykset/kokemukset eri sairauksien parantamiskeinoista. Suomen Apteekkariliitto, Lääketietokeskus Oy ja Suomen Lääkäriliitto. Maaliskuu 2008.

 

 

 

 

 

Lääkkeettömiä hoitoja lisää

Vettä 2015-04-04 13.32.38Migreeni iskee usein. Kärsit muusta kroonisesta kivusta. Ensin sinulle määrätään opiaattipohjaista lääkettä, että jaksat mennä töihin. Sitten annokset kasvavat ja nappeja pitää ottaa kolminkertainen määrä. Seuraa riippuvuus.

Kun riippuvuuspäänsärky jälleen tulee, on otettava lisää pillereitä. Yhtäkkiä tilanne onkin se, että et enää pärjää ilman lääkkeitä. Olet koukussa.

Lisääkö terveydenhuolto siis ihmisten riippuvuussairauksia? A-studiossa eilen (25.5.2015) toimittaja kysyi asiantuntijalta ”Miten tähän on tultu?”

Markus Färkkilä, dosentti, neurologian erikoislääkäri totesi, että

– kipu on mutkikas ja vaikeasti hoidettava vaiva

– lääkärit eivät tiedä riittävän hyvin, miten kipua olisi hoidettava

– lääkäreiden kiire vaikuttaa runsaaseen lääkereseptien kirjoittamiseen

– potilaat saavat pyytämänsä lääkkeen, kun lääkäri katsoo, että ”potilas on menetetty” – siis että hän on jo niin koukussa että ei muuten pärjäisi työssään ja elämässään.

Huh! Tällaistako todella tapahtuu lääketieteeseen luottavassa terveydenhuollossamme.

Opiaatteja ei ole tarkoitettu migreenipotilaiden pitkäaikaiskäyttöön, koska niillä on haittavaikutuksia, kuten suolisto-ongelmia, turtuneisuuden tunnetta ja riippuvuutta  jne.

Onko migreeniin tai yleensä krooniseen kipuun muuta hoitoa kuin lääke? A-studiossa ainakaan ei esitelty muuta. Puhuttiin vain migreeniä ehkäisevästä ns. estolääkityksestä. Näin ilmeisesti ajattelevat useimmat lääkärit. Heitä on yliopistossa opetettu ajattelemaan niin.

Kuitenkin tutkimukset osoittavat, että kipua voidaan hoitaa monin muinkin tavoin.

Akupunktiosta on tehty kymmeniä systemaattisia katsauksia, joissa on selvitetty sen vaikutuksia eri sairauksiin ja vaivoihin. Akupunktion on todettu auttavan sekä akuutin migreenikohtauksen hoidossa että sen ehkäisyssä. Se on vähintään yhtä tehokas tai mahdollisesti tehokkaampi kuin ennalta ehkäisevä lääkehoito. Lisäksi sillä on vähemmän – käytännössä erittäin vähän – haittavaikutuksia. Myös jännityspäänsärkyyn, fibromyalgiakipuihin ja jäykkyyteen sekä kuukautis- ja synnytyskipuihin akupunktion hyödyistä on tutkimusnäyttöä. (Cochrane 2015)

Akupunktiohoitojen on todettu vaikuttavan aivojen fysiologiaan ja tätä kautta se vaikuttaa myös kivun kokemukseen. (Chassot ym. 2015).

Eräässä systemaattisessa katsauksessa tarkasteltiin tutkimuksia akupainannan vaikutuksista kivun lievitykseen. Viidessätoista satunnaistetussa kliinisessä kokeessa, joista osa oli kaksoissokkoistettuja, oli hoidettu kuukautiskipuja, synnytyskipuja, alaselkäkipuja, kroonista päänsärkyä ja muuta traumatisoivaa kipua. Niissä akupainanta todettiin plaseboa tehokkaammaksi. Plasebona käytettiin muiden kuin varsinaisten hoitavien akupisteiden painelua. Katsauksen laatijat päättelivät akupainannan sopivan hyvin muun kivun hoidon tueksi. (Chen & Wang 2014)

Suomessa akupunktioon ja muihin länsimaisen lääketieteen ideologiasta poikkeaviin tapoihin hoitaa suhtaudutaan varsin epäluuloisesti. Tämä johtuu siitä, että terveydenhuollon ammattilaisia pelottaa leimautua huuhaa-ihmisiksi, pseudotieteen kannattajiksi tai toisinajattelijoiksi. Äskettäin kuitenkin kolme toisinajattelevaa lääkäriä esiintyi omalla nimellään Aamulehdessä (25.4.2015). Useilla paikkakunnilla toimiikin jo lääkäri- ja hoitokeskuksia, joissa tarjotaan muitakin kuin niin sanottuja virallisia terveyspalveluja.

Laajempi ongelma

Kysymys lääkkeettömien hoitojen vähäisestä käytöstä on laajempi ongelma kuin kuvitellaankaan. Kun lääkärit ja meidät potilaat on vuosikymmeniä ohjattu ja totutettu uskomaan kemiallisten lääkkeiden ehdottomaan taikavoimaan, muuta – tehokastakin – hoitoa, pidetään herkästi ja liian kevyin perustein huuhaana eli kummallisena, outona ja tehottomana.

Näin kaikki täydentävät hoitomuodot joutuvat halveksittavaan hörhökoppaan siitä huolimatta, että monet saavat niistä apua. Monista hoidoista on myös tutkimusnäyttöä. Sitä näyttöä lääkärit eivät tunne, koska seuraavat vain oman rajatun alansa tiedejulkaisuja.

Kaikkein kriittisimmin täydentäviin hoitoihin suhtautuvat alle 46-vuotiaat lääkärit ja heistä erityisesti miehet. Nuori Lääkäri-lehdessä 17.03.2014 Joonas Rautavaara kirjoittaa: ”Kuulun itse molempiin kategorioihin, ja myönnän huokaavani aina syvään, kun joku kertoo hoitaneensa kiinnikekipujaan onnistuneesti vyöhyketerapialla tai kun jonkun degeneratiivinen kiertäjäkalvosinvamma on parantunut viimein jäsenkorjaajan vastaanotolla.”

Suomalaislääkärit eivät näytä olevan selvillä edes siitä, mitä täydentävien hoitojen kentällä tapahtuu, millaisia palveluja siellä on tarjolla, mitä hyötyjä potilas mahdollisesti on saanut tai voisi niistä saada ja mitä mahdollisia haittoja näistä on. Asiallisen koulutuksen tarve on huutava:

”Lääkäreiden peruskoulutuksen suhteen ongelmana on, ettei vaihtoehto- tai uskomushoitojen käsittelyyn uhrata paria sivulausetta enempää. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa nuoren lääkärin ajatuksissa lääkäri ja sairaanhoitajat muodostavat hoitotiimin, jota täydentävät tarvittaessa fysio-, puhe- ja toimintaterapeutit. Kaikki muut “erilaiset hoitomuodot” voidaan sitten niputtaa sievästi ns. humpuukikoriin asiaa enempää miettimättä.” Näin kirjoitti noin vuosi sitten nuori lääkäri. (Rautavaara 2014)

Mikähän oikeastaan on uskomushoitoa? Lääkeuskomushoitoko?

Tältä vaikuttaa nykymeno ainakin masennuksen hoidossa. Tutkimus on osoittanut masennuslääkkeiden tehon plasebon (lumeen) tasoiseksi lievissä ja keskivaikeissa masennuksissa. Silti yli 400 000  suomalaista syö niitä. He syövät, koska heille ei terveydenhuollossa yleensä tarjota lääkkeettömiä hoitoja, eikä niistä edes tiedoteta. Aku Kopakkala kertoo  lääkkeettömistä masennuksen hoitotavoista kirjassaan Masennus. Suuri serotoniinihuijaus. Aamulehdessä oli tänään 26.5.2015) iso juttu kirjasta.

Monet lyhytterapiat sekä täydentävät kehomieli-hoidot, kuten erilaiset hieronnat ja muut kosketushoidot sekä energiapsykologiset menetelmät ja taideterapiat voivat myös auttaa masennuksesta toipumisessa. Ne eivät ole lääkäreiden suosiossa, koska nämä uskovat niin kovasti pillereiden voimaan samalla kun pitkät psykoterapiat todetaan kalliiksi hoitomuodoiksi.  Moni potilas onkin huomannut tämän ja käyttää itsenäisesti lääkkeiden ohella myös lääkkeettömiä täydentäviä keinoja.

Lääkkeet auttavat meitä. Ne ovat tarpeellinen ja hieno asia, mutta onkohan nyt masennuksen ja kivun hoidossa mopo karannut käsistä?

Lähteet

Aamulehti 26.5.2015. Pelastaja vai suuri huijaus? Toimittaja Katja Kärki.

Aamulehti 25.4.2015. Toisinajattelevat lääkärit. Suomessa uskotaan vain tiukimpaan tieteeseen. Toimittaja Kaisa Hahto.

A-studio. http://areena.yle.fi/1-2446876

Chen, Y-W. & and Wang, H-H. 2014. The Effectiveness of Acupressure on Relieving Pain: A Systematic Review. Pain Management Nursing,15 (2), 2014: 539-550.

Cochrane 2015. The Cochrane Collaboration: http://www.cochrane.org/

Rautavaara J. 2014. Tiedä, kuka potilastasi hoitaa. Nuorten lääkärien yhdistys. http://www.nly.fi/artikkeli/tieda-kuka-potilastasi-hoitaa.