”Olemme koulineet itsemme olemaan näkemättä sitä, ja siitä syystä niin suuri osa maailmastamme on alkanut muistuttaa helvettiä.”
Näin väittää uutuussuomennoksessa Taivasyhteys amerikkalainen lääkäri, joka jäi henkiin maattuaan seitsemän päivää koomassa sairaalan sängyssä. Eben Alexander pohtii kuolemanrajakokemustaan ja siitä seurannutta maailmankuvansa muutosta. Hän kertoo myös, millaista palautetta sai ensimmäisestä kirjastaan Totuus taivaasta, josta kirjoitin aiemmin Neurokirurgi koomassa ja Enemmän kuin osiensa summa.
Neurokirurgin tapaus vuodelta 2008 on yksi pitkässä kuolemanrajakokemusten historiassa.
Suhtautuminen kokemuksen luonteeseen ja sen todenperäisyyteen riippuu ihmisen tavasta hahmottaa todellisuutta. Puhdaspiirteinen materialistinen maailmankuva ei hyväksy mahdollisuutta, että ihmisen kuoltua olisi olemassa muuta kuin kuollut ruumis, joka ajan oloon maatuu maaksi, haihtuu kaasuiksi ja sulautuu vedeksi ja näin siirtyy jälleen materian ikuiseen kiertoon. Tietoisuuden tuottavat tämän näkemyksen mukaan yksinomaan aivot, joten sitä ei voi olla kehon ulkopuolella tai kuoleman jälkeen.
Eben Alexanderkin ajatteli näin ennen omaa mystistä kokemustaan: ”Kuten monet muutkin kirurgit, minäkin olin fyysisen puolen mestari ymmärtämättä mitään ihmisen henkisestä puolesta. En yksinkertaisesti uskonut, että sellaista onkaan”.
Monet ihmiset eri puolilla maailmaa ovat nähneet ja kokeneet kuoleman rajalla samoja asioita kuin Eben: tunnelin, joka johti kirkkauteen, kauneutta sen eri muodoissa, kuolleita sukulaisia tai tuttavia ja suunnatonta rakkautta, hyväksyntää ja valoa.
Nykytiede pitää tällaisia kokemuksia yleensä aivotoiminnan häiriöinä, kuten aivojen hapen puutteena. Ne on tulkittu myös vilkkaaksi mielikuvitukseksi, jota höystävät valvetilasta juontuvat toiveet ja unelmat. Eben Alexander ja muutkin saman kokeet ovat eri mieltä. Heillä kokemus on ollut todellinen ja se on muuttanut heidän elämänsä ja maailmankuvansa.
Kirjoittaja liittää kuoleman rajalla kokemansa ”taivaassa” vierailun nykyhetkeen, meidän maalliseen elämiseemmen. Avain maailman ymmärtämiseen ja hyvään elämään piilee hänen mielestään tuonpuoleisen muistamisessa – sen paikan josta olemme alun perin kotoisin. ”Kukin meistä kantaa mukanaan muistoa taivaasta, se vain on haudattu syvälle sisimpäämme.”
Kysymys on siitä, miten ymmärrämme taivaan ja maan, menneisyyden ja nykyisyyden, kuoleman ja elämän ja ihmisen paikan maailmanjärjestyksessä. Kun tähän järjestykseen otetaan elämää liikuttaviksi asioiksi aineellisen maailman ohella myös ei-materiaaliset henki, tietoisuus, muistot ja tunteet, päädytään katsantoon, jossa tuosta unohtuneesta muistosta tulee merkityksellinen.
Ymmärrän tämän niin, että meillä kaikilla on syvällä sisimmässämme tieto, jota voi kutsua ytimeksi tai muistoksi. Se kertoo, mikä on totta ja oikein, kun vain avoimin mielin ja aistein kuuntelemme sitä. Tästä ydintiedosta juontuvat ajattelumme, toimintamme ja kaikki (eettiset) valintamme.
Kuljemme elämässämme harhaan, jos olemme unohtaneet ytimemme.
Hetkinä, jolloin ”muistamme”, olemme taivaassa riippumatta siitä olemmeko elossa vai kuollut. Olennaista on, että taivas on mielentila, ei mikään fyysinen paikka jossakin pilvien yläpuolella. Tai voi se sielläkin olla, mutta yhtä hyvin taivas on sisällämme.
Tällainen taivaskäsitys korostaa sielullisuutta, jonka ymmärrän erityiseksi mielenmaailmaksi. Se on vahvasti yhteydessä elämän ei-materiaalisiin tosiasioihin. Näitä ovat tunteet, intuitio, transsendenssi ja myyttiset kokemisen tilat. Näin ymmärrettynä mielentaivas/taivasmieli on sopusoinnussa tieteellisen ajattelun kanssa, mutta vain sellaisen, joka ei määrittele todellisuutta pelkästään aineelliseksi ilmiöiksi eikä ihmistä biologiseksi koneeksi.
Kuolemanrajakokemusta ei voida mitata biologisin tai fysiikan mittarein, koska ei ole olemassa sopivia mittareita eikä sellaista tieteellistä kuolemanraja-koetta, joka voitaisiin toistaa ja jonka ulkopuoliset arvioitsijat voisivat todentaa.
Kokemus jää aina yksilölliseksi ja henkilökohtaiseksi, ei luonnontieteelliseksi todistukseksi.
Neurokirurgi Eben Alexander ennustaa ihmiskunnan suurta maailmankuvan muutosta, mikä tulee heijastumaan tieteeseenkin. Tällä hän ei tarkoita fyysisen maailman tuonpuoleisten hengen salaisuuksien päätymistä tutkittavaksi mikroskoopin alle. Hänen mielestään maailmankaikkeudelle – ja ennen kaikkea sen kaikkein arvoituksellisimmalle ja vaikeimmin määriteltävissä olevalle osalle eli tietoisuudelle – ei yksinkertaisesti voi tehdä niin. Tietoisuutta ei voi tutkia luonnontieteen välinein.
Eben Alexander väittää, että tieteessä tarvitaan nyt nöyryyttä ja tyytymistä niihin todisteisiin, joita maailmankaikkeus itse tarjoaa. ”Ja totuuden nimissä maailmankaikkeus on tarjonnut jo yli sadan vuoden ajan modernille tieteelle todisteita siitä, että se on ensisijassa hengellinen ja vasta toiseksi fyysinen. Todisteiden vähyys ei ole ongelma, vaan se, että monet tiedemiehet ovat liian kovapäisiä hyväksyäkseen ne.”
Valhetta vai totta?
Kuolemanrajakokemukset jakavat vahvasti mielipiteitä. Toiset uskovat, että ne ovat totta, toiset pitävät kokemuksia houreena, valheena ja huuhaana. Kriittisimpiä ovat skeptikot, jotka pyrkivät todistamaan kaikki ns. yliluonnolliset ilmiöt mahdottomiksi. Arvostelijoita on myös kristittyjen piirissä, joiden mielestä kuolemanrajakokemus ei ole Raamatun oppien mukainen.
Eben Alexanderin kertomus on Yhdysvalloissa yritetty mitätöidä. Totuus taivaasta –kirjan julkistamisen jälkeen toimittaja Luke Dittrich julkaisi Esquire-lehdessä Alexanderin haastattelun. Hän kaivoi esiin neurokirurgin nuoruudessaan tekemiä hoitovirheitä ja yritti paljastaa epätarkkuuksia siinä, miten kirjailija kuvasi tapahtumia ja hoitoprosessia sairaalaan jouduttuaan. Näin toimittaja yritti osoittaa Alexanderin valehtelijaksi. USA:n Kuolemanraja – yhdistys kommentoi nettisivuillaan Dittrichin väitteitä ja pitää niitä joko tuulesta temmattuina tai liioiteltuina.
Mielenkiintoista on, että Dittrich ei ollut kiinnostunut kuolemanrajakokemuksen sisällöstä eikä siitä, miten se on muuttanut Alexanderin elämän. Skeptikon lailla toimittaja halusi koviin faktoihin nojaten todistaa, että Alexander ei ole voinut kokea sitä mitä koki. Toisin sanoen, että hän olisi keksinyt koko ihmetarinan.
Maailmassa on paljon kaikenlaista kirjallisuutta, faktaa ja fiktiota, totta ja valhetta. Kaksi Eben Alexanderin kirjaa luettuani minun on vaikea uskoa, että hän kirjoitti ne vain julkisuutta ja rahaa saadakseen. Hänellä oli takanaan pitkä ura arvostetuissa lääketieteellisissä instituutioissa. Hänen on täytynyt kokea jotakin todella merkittävää, koska elämänsuunta muuttui niin radikaalisti.
Kettuvertaus
Sekä omaa että ihmiskunnan muutosta hän vertaa kettuun. Kuvitellaan aluksi, mitä keskiaikainen talonpoika näki, kun katsoi kettua. Epäilemättä se oli hänelle todellinen eläin. Mutta yhtä todellista olivat raamatulliset ja mytologiset kansanperinteeseen kuuluvat mielleyhtymät ketusta. Se oli myös aistillinen, viisas, ovela… ja kaikkea muuta inhimillistä. Luontoa oli opittu tarkastelemaan muinaisten myyttien läpi. Eläimet ja ihmiset olivat läheisiä toisilleen.
Tiede paljasti uudelle ajalle tultaessa, että ketut eivät olekaan aistillisia, viisaita ja ovelia, vaan nisäkkäitä ja koiraeläimiä, joilla on tietty elinpiiri ja elintavat. Enää kettuja ei nähty ihmisten kaltaisina.
Muinaisuudessa ei leikelty kettuja tutkimustarkoituksiin ja vertailtu niiden sydämen, suoliston tai maksan poikkeamista muiden eläinten vastaavista elimistä.
Tieteellisen vallankumouksen isät purkivat ketun tavoin koko maailman sen osiin pienintä kappaletta myöten. Luomakunnan palauttaminen eli redusoiminen pienimpiin mahdollisiin materian osasiin edustaa uutta uljasta tiedettä. Siinä pitäydytään vain ja ainoastaan mitattavissa aineellisissa tosiasioissa. ”Tuo kaikki on upeaa”, sanoo Eben Alexander, mutta toteaa, että olemme menneet liian pitkälle.
Nykytieteen edistysaskelten myötä kävi mahdolliseksi tutkia kaikkea – elävää ja elotonta – materiaalisena esineenä, jolla ei ole henkeä, tietoisuutta eikä omaa arvoa. Ketusta tuli kanojen saalistaja, hyödyllinen turkiseläin ja sitä käytettiin kohteena eräässä urheilulajissa…
Ketun myyttinen puoli on säilynyt vain lasten saduissa.
”Kettu on kuitenkin paljon enemmän. Se on monessa ulottuvuudessa elävä olento, jonka tämänketkinen hahmo on aineellinen mutta jonka todellinen luonto on hengellinen. Aivan niin kuin meidänkin”, sanoo Eben Alexander.
Nykyään kaikki tietävät, mitä seuraa kun luontoa kohdellaan esineenä – elottomana kappaleena, jota muka voimme muokata mielemme mukaan. Siitä seuraa ihmiselle ja kaikelle luonnolle vain huonoa.
Kuolemanrajakokemuksen läpi käyneestä neurokirurgista tuli ihmisen myyttisen puolen tosissaan ottava uushenkinen (ei-kirjauskovainen, mutta hengellinen), avarakatseinen ihmisten ja eläinten ystävä, luonnonsuojelija, joka haluaa muuttaa vallitsevan maailmankuvan henkiseen suuntaan.
Tehtävää hänellä on paljon edessään, mutta usko muutokseen on vahva: ”Olemme juuri ottamassa kaikkein merkittävintä harppausta koko ihmisen ymmärryksen historiassa. Kahdensadan vuoden kuluttua nykyinen maailmankuva näyttää lapsenlapsistamme yhtä rajoittuneelta ja lapselliselta kuin keskiaikaisten talonpoikien käsitys näyttää nyt meistä.”
Tutkitaanko kuolemanrajakokemuksia vakavasti?
Kyllä, mutta ei Suomessa. Vastikään on julkaistu uskonnonfilosofian dosentti Leo Näreahon kirja Kuolemanrajakokemukset- tutkimuksista tulkintoihin, jossa hän kuvaa kansainvälisiä tutkimuksia. Kirja on yöpöydälläni odottamassa. Siitä kerron varmaankin seuraavassa jutussani.
Kirja
Eben Alexander. Taivasyhteys. WSOY 2015 (Alkuperäisteos Map of Heaven: How science, Religion and Ordinary People Are Proving the Afterlife. 2014)
Ooppera
Kettu- ja eläinteemaan voi tutustua myös Kansallisoopperassa, jossa esitetään parhaillaan Leoš Janáčekin ooppera Ovela kettu. Se kuvaa metsän eläinten kujeiluja ja heidän jännittäviä suhteitaan ihmisiin. Sopii kaikille avaramielisille, myös aikuisille.