Tag Archive | kuolemanrajakokemus

Kuoleman rajalla – tutkimuksia ja tulkintoja

Ruusunmarja lumessaVoiko ihmisellä olla kokemuksia kun hän on kuoleman rajalla eli kun aivot eivät enää toimi eikä sydän lyö? Voiko hän muistaa niitä palattuaan elävien maailmaan?

Kyllä voi, kertoo Leo Näreaho vastikään julkaistussa kirjassaan Kuolemarajakokemukset – tutkimuksista tulkintoihin (2015).

Valtavirtatiede ei tosin pidä tätä mahdollisena, mutta filosofian tohtori, uskonnonfilosofian dosentti, Näreaho osoittaa kansainväliseen tutkimustietoon nojaten, että kaikkina aikoina on ollut ja kaikissa yhteiskunnissa esiintyy nykyäänkin kuolemanrajakokemuksia. Niistä ei kovin laajasti keskustella, koska ne ovat hankala asia sekä kristilliselle kirkolle (vaikka Jeesuskin nousi kuolleista) että nykytieteelle.

Näreahon kirja tarjoaa seikkaperäisen katsauksen maailmalla tehtyihin tutkimuksiin ja tiiviin yhteenvedon niiden tuloksista. Empiiristä tutkimusta on tehty ennen kaikkea lääketieteen, psykiatrian ja psykologian alalla. Näreahoa ihmetyttää, että filosofit ja teologit ovat osoittaneet vain niukkaa kiinnostusta. Näin on myös Suomessa. Meillä ei ole systemaattisesti kerätty ja analysoitu kuolemarajakokemuksia.

”Ylipäätään suomalainen akateeminen maailma ei ole osoittanut kiinnostusta aihetta kohtaan. Näyttää siltä, että on niin sanotusti tieteellisempää tutkia keskiajan ihmisten mystisiä kokemuksia kuin nykypäivän kuolemanrajakokemuksia”, Näreaho sanoo. Hän arvelee, että ehkä tutkijat kokevat aiheen liian new age –tyyppiseksi ja ”rajatieteelliseksi. Tällaista leimaa viljelevät ja vahvistavat erityisesti niin sanotut skeptikot.

Kansainvälisistä tieteellisistä tietokannoista löytyy kuitenkin helposti ja runsaasti kuolemanrajakokemuksista (near-death experience eli NDE) tehtyjä tutkimuksia. Ne antavat yhdenmukaisen kuvan siitä, että ikää (kokijat ovat useammin vanhoja kuin nuoria) lukuun ottamatta ihmisen koulutus, sosiaalinen asema, sukupuoli tai muut taustatekijät eivät vaikuta rajakokemusten esiintymiseen. Länsimaissa hengenvaarallisesta fyysisestä kriisistä selvinneillä kuolemanrajakokemuksia esiintyy Näreahon mukaan kohtalaisen yleisesti.

Pitäisikö rajakokemuksista tietää enemmän? Voi olla. Tutkimustieto ei tietenkään pysty osoittamaan, että kuolemanjälkeistä tietoista elämää on, mutta se antaa tietoa ihmisestä, ruumiin ja hengen (kehon ja mielen) välisestä suhteesta. Se on ihmistutkimusta puhtaimmillaan.

Tuhti tietopaketti

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Aluksi käsitellään kuolemankokemuskirjallisuutta ja tutkimuksia. Toinen jakso sisältää kuvausta siitä, mitä kokijoille on tapahtunut kuolemisen prosessissa eli fyysisen elämän ja kuoleman rajalla. Jakso esittelee kiinnostavasti myös selitysteorioita. Naturalistis-materialististen teorioiden mukaan rajakokemusten täytyy olla poikkeustilassa olevien aivojen tuotetta. Psykologisesti ne voidaan selittää kuolemanpelolla ja kulttuurisilla uskomuksilla, jotka aivojen kautta aiheuttavat kokemuksen. Neurokemiallisesti kokemuksia on pyritty ymmärtämään aivojen happivajauksen, endorfiinien ja aivosoluihin vaikuttavien kemiallisten aineiden avulla. Neurobiologiset ja neuroanatomiset selitykset viittaavat mm. neuroniyhteyksien aktivoitumiseen ohimolohkoissa.

Näreaholle nämä naturalistis-materialistiset selitykset eivät riitä. Hän esittää useita kysymyksiä, joihin teoriat eivät pysty antamaan vastausta. Mainitsen tässä niistä kaksi:

”Kuinka henkilöllä voi olla rajakokemuksen aikana ilmeisen paikkansapitäviä havaintoja fyysisestä ympäristöstä, vaikka hänen aistinsa eivät toimi?”

”Kuinka henkilöllä voi olla selkeä mentaalinen tila samaan aikaan kun hänen sydämensä on pysähtynyt ja (vähintäänkin) aivojensa kuorikerros on lamaantunut?”

Kuolemanrajakokemuksessa on kysymys tajunnasta, mielestä ja tietoisuudesta. Naturalisti ei pysty selittämään, miten  tietoisuus syntyy aineesta. Ei siis oikeasti tiedetä, syntyykö se siitä. Naturalistisista lähtökohdista ei pysytä ymmärtämään kuolemanrajakokemustakaan.

Mitä vaihtoehtoja on asian selittämiseksi?

Metafyysinen katsomus – kosminen tietoisuus

Ensiksikin Näreaho muistuttaa, että ”aivot tuottavat tietoisuuden” –näkemys on yksi filosofinen teoria, jota ei tieteellisesti ole osoitettu todeksi. Kuitenkin se on nykyisessä aivotutkimuksessa yksi perusoletus.

Vaihtoehdoksi kirjoittaja on hahmotellut metafyysisen katsomuksen, joka jättää tilaa kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuudelle olematta silti ristiriidassa tieteen tulosten kanssa.

Tämä, kosmisen tietoisuuden teorian esittely on kirjan kiinnostavinta antia. Sen lähtökohta on, että tietoisuus on perustava, ”primitiivinen” ilmiö. Sitä ei voi hävittää eikä palauttaa materiaalisiksi tiloiksi. Aivoja tutkimalla ei voi paljastaa tietoisuutta. Aivojen tilojen ja mielentilojen välillä on kylläkin yhteyttä (korrelaatiota), mutta syys-seuras –suhde (kausaalisuus) on vielä epäselvää. Toisin sanoen ajatukset, tunteet ja mielialat voivat vaikuttaa aivojen tilaan. Kuten myös aivoihin vaikuttamalla saadaan aikaan mielentiloja.

Kun ajatellaan, että tietoisuuden piirteet kuuluvat alun perin maailmankaikkeuteen ja sen kehityskulkuun yhtä aidosti kuin materiaaliset asiat, niin tietoisuuden kehkeytyminen (emergoituminen) maailman kehitysprosessien myötä tulee ymmärrettäväksi.

Näreaho nimittää kosmista tietoisuutta Jumalaksi (ei kuitenkaan Raamatun Jumalaksi). Tämä Jumala kokee kaikki maailman prosessit ”sisältä päin”. Jumala ei voi kokea tai havaita mitään itselleen ulkopuolista, koska sellaista ei ole. Maailman tapahtumat ja objektit – ihmisetkin – itse asiassa ovat Jumalaa; ne tapahtuvat Jumalassa. Tällaisen, panenteistisen näkemyksen mukaan kosmos, myös kaikki me ihmiset, olemme osa Jumalaa, mutta Jumala on kuitenkin samanaikaisesti enemmän kuin me. Ihmisellä esimerkiksi voi olla epätosia uskomuksia maailmasta, joita Jumalalla ei voi olla.

Aivojen roolin Näreahon teoriassa voi kuvata heijastajaksi. Jos oletetaan, että on olemassa mittaamaton kosminen tietoisuus, silloin aivot yksilötasolla heijastaisivat tätä tietoisuutta/Jumalaa. Aivot pitävät siis yhteyttä henkilön fyysisen elämän ja kosmisen tietoisuuden välillä.

Kirjoittaja sanoo: ”Tietoisuus ei ole yksilöaivojen korkeampi organisaatiotaso (kuten filosofi ja neuropsykologi Antti Revonsuo on todennut Näreahon mukaan), vaan aivot ja fyysinen maailma ovat kosmisen tietoisuuden, kenties, alempi organisaatiotaso!”

Lopulta tullaan kysymykseen, tukeeko kosmisen tietoisuuden teoria yksityisen ihmisen kuolemanrajakokemuksen ei-materialistista selittämistä?

Tukeehan se, sillä jos näkemys hyväksytään, on mahdollista ajatella, että henkilö voi nähdä kuoleman jälkeen kaikki elämänsä tapahtumat objektiivisesti, jumalallisesta näkökulmasta. Henkilön perspektiivi laajenee ja hän voi ymmärtää toimintansa vaikutukset.

Koska Jumalaan/kosmiseen tietoisuuteen ei voi sisältyä mitään harhaista, ihmisen on kuoleman jälkeen luovuttava epätosista uskomuksistaan, harhaluuloistaan ja moraalisesti vääristä käsityksistään, jotta hän yksilönä voisi olla yhteydessä Jumalaan.

Talvea kuusessa

Lempeyttä, rakkautta, viisautta

Tämä sopii siihen, että monet kuolemanrajakokemuksen läpikäyneet ovat muuttuneet. Heistä on tullut rakastavampia, ymmärtäväisempiä, lempeämpiä ja viisaampia. Tähän viittaavat myös esimerkiksi suomalaisen Matti Kiviluodon kokemukset, joista hän kertoi viime keväänä TV-haastattelussa. Samassa ohjelmassa selosti kokemuksiaan myös elokuussa 2014 kuollut Marja Rehn. (Inhimillinen tekijä 21.3.2014, linkki alla).

Tästä puhui myös psykiatri C.G. Jung, joka kuolemarajakokemuksensa aikana tunsi leijailevansa jossakin korkealla maailmankaikkeuden sylissä ja näkevänsä elämän laajasti ja kirkkaasti. ”Tämä on ikuista autuutta, tätä ei voi mitenkään kuvata, tämä on aivan liian ihmeellistä”, hän kirjoitti kokemastaan elämäkertateoksessaan (Jung 1992) . Koko ympäristö näytti lumotulta. Oli kukkien koristamia vuoria ja juhlavia hääseremonioita. Hän tunsi pyhyyden läsnäolon. Jung kertoo kokemuksen olleen kaikkein valtavinta, mitä hän koskaan oli läpikäynyt. Samanlaisia muistumia on monilla kuoleman rajalta palanneilla, esimerkiksi Eben Alexanderilla, jota edellinen kirjoitukseni käsitteli.

Näreahon kehittämän teorian mukaan on siten loogisestii mahdollista ajatella, että kuolemanrajakokemukset ovat kokemuksia ruumiillisen kuoleman jälkeisestä todellisuudesta. Tuonpuoleinen, transsendenttinen maailma on näet  toisenlainen tietoisuuden muoto.

Kirjat

Leo Näreaho. Kuolemanrajakokemukset – tutkimuksista tulkintoihin. Kirjapaja. Helsinki 2015.

C.G. Jung. Unia, ajatuksia, muistikuvia. WSOY. Juva. 1992 (Alkuperäinen teos saksaksi v.1961).

TV Inhimillinen tekijä. Kuolemanrajakokemus muutti elämän. Vieraina Matti Kiviluoto, Marja Rehn ja tutkija Leo Näreaho. http://areena.yle.fi/tv/2152923. Poistuu Areenasta  11.3.2015.

Taivas on täällä maan päällä

Taivas 5

Olemme koulineet itsemme olemaan näkemättä sitä, ja siitä syystä niin suuri osa maailmastamme on alkanut muistuttaa helvettiä.”

Näin väittää uutuussuomennoksessa Taivasyhteys amerikkalainen lääkäri, joka jäi henkiin maattuaan seitsemän päivää koomassa sairaalan sängyssä. Eben Alexander pohtii kuolemanrajakokemustaan ja siitä seurannutta maailmankuvansa muutosta. Hän kertoo myös, millaista palautetta sai ensimmäisestä kirjastaan Totuus taivaasta, josta kirjoitin aiemmin Neurokirurgi koomassa ja Enemmän kuin osiensa summa.

Neurokirurgin tapaus vuodelta 2008 on yksi pitkässä kuolemanrajakokemusten historiassa.

Suhtautuminen kokemuksen luonteeseen ja sen todenperäisyyteen riippuu ihmisen tavasta hahmottaa todellisuutta. Puhdaspiirteinen materialistinen maailmankuva ei hyväksy mahdollisuutta, että ihmisen kuoltua olisi olemassa muuta kuin kuollut ruumis, joka ajan oloon maatuu maaksi, haihtuu kaasuiksi ja sulautuu vedeksi ja näin siirtyy jälleen materian ikuiseen kiertoon. Tietoisuuden tuottavat tämän näkemyksen mukaan yksinomaan aivot, joten sitä ei voi olla kehon ulkopuolella tai kuoleman jälkeen.

Eben Alexanderkin ajatteli näin ennen omaa mystistä kokemustaan: ”Kuten monet muutkin kirurgit, minäkin olin fyysisen puolen mestari ymmärtämättä mitään ihmisen henkisestä puolesta. En yksinkertaisesti uskonut, että sellaista onkaan”.

Monet ihmiset eri puolilla maailmaa ovat nähneet ja kokeneet kuoleman rajalla samoja asioita kuin Eben: tunnelin, joka johti kirkkauteen, kauneutta sen eri muodoissa, kuolleita sukulaisia tai tuttavia ja suunnatonta rakkautta, hyväksyntää ja valoa.

Nykytiede pitää tällaisia kokemuksia yleensä aivotoiminnan häiriöinä, kuten aivojen hapen puutteena. Ne on tulkittu myös  vilkkaaksi mielikuvitukseksi, jota höystävät valvetilasta juontuvat toiveet ja unelmat. Eben Alexander ja muutkin saman kokeet ovat eri mieltä. Heillä kokemus on ollut todellinen ja se on muuttanut heidän elämänsä ja maailmankuvansa.

Kirjoittaja liittää kuoleman rajalla kokemansa ”taivaassa” vierailun nykyhetkeen, meidän maalliseen elämiseemmen. Avain maailman ymmärtämiseen ja hyvään elämään piilee hänen mielestään tuonpuoleisen muistamisessa – sen paikan josta olemme alun perin kotoisin. ”Kukin meistä kantaa mukanaan muistoa taivaasta, se vain on haudattu syvälle sisimpäämme.”

Kysymys on siitä, miten ymmärrämme taivaan ja maan, menneisyyden ja nykyisyyden, kuoleman ja elämän ja ihmisen paikan maailmanjärjestyksessä. Kun tähän järjestykseen otetaan elämää liikuttaviksi asioiksi aineellisen maailman ohella myös ei-materiaaliset henki, tietoisuus, muistot ja tunteet, päädytään katsantoon, jossa tuosta unohtuneesta muistosta tulee merkityksellinen.

Ymmärrän tämän niin, että meillä kaikilla on syvällä sisimmässämme tieto, jota voi kutsua ytimeksi tai muistoksi. Se kertoo, mikä on totta ja oikein, kun vain avoimin mielin ja aistein kuuntelemme sitä. Tästä ydintiedosta juontuvat ajattelumme, toimintamme ja kaikki (eettiset) valintamme.

Kuljemme elämässämme harhaan, jos olemme unohtaneet ytimemme.

Hetkinä, jolloin ”muistamme”, olemme taivaassa riippumatta siitä olemmeko elossa vai kuollut. Olennaista on, että taivas on mielentila, ei mikään fyysinen paikka jossakin pilvien yläpuolella. Tai voi se sielläkin olla, mutta yhtä hyvin taivas on sisällämme.

Tällainen taivaskäsitys korostaa sielullisuutta, jonka ymmärrän erityiseksi mielenmaailmaksi. Se on vahvasti yhteydessä elämän ei-materiaalisiin tosiasioihin. Näitä ovat tunteet, intuitio, transsendenssi ja myyttiset kokemisen tilat. Näin ymmärrettynä mielentaivas/taivasmieli on sopusoinnussa tieteellisen ajattelun kanssa, mutta vain sellaisen, joka ei määrittele todellisuutta pelkästään aineelliseksi ilmiöiksi eikä ihmistä biologiseksi koneeksi.

Kuolemanrajakokemusta ei voida mitata biologisin tai fysiikan mittarein, koska ei ole olemassa sopivia mittareita eikä  sellaista tieteellistä kuolemanraja-koetta, joka voitaisiin toistaa ja jonka ulkopuoliset arvioitsijat voisivat todentaa.

Kokemus jää aina yksilölliseksi ja henkilökohtaiseksi, ei luonnontieteelliseksi todistukseksi.

Neurokirurgi Eben Alexander ennustaa ihmiskunnan suurta maailmankuvan muutosta, mikä tulee heijastumaan tieteeseenkin. Tällä hän ei tarkoita fyysisen maailman tuonpuoleisten hengen salaisuuksien päätymistä tutkittavaksi mikroskoopin alle. Hänen mielestään maailmankaikkeudelle – ja ennen kaikkea sen kaikkein arvoituksellisimmalle ja vaikeimmin määriteltävissä olevalle osalle eli tietoisuudelle – ei yksinkertaisesti voi tehdä niin. Tietoisuutta ei voi tutkia luonnontieteen välinein.

Eben Alexander väittää, että tieteessä tarvitaan nyt nöyryyttä ja tyytymistä niihin todisteisiin, joita maailmankaikkeus itse tarjoaa. ”Ja totuuden nimissä maailmankaikkeus on tarjonnut jo yli sadan vuoden ajan modernille tieteelle todisteita siitä, että se on ensisijassa hengellinen ja vasta toiseksi fyysinen. Todisteiden vähyys ei ole ongelma, vaan se, että monet tiedemiehet ovat liian kovapäisiä hyväksyäkseen ne.”

Valhetta vai totta?

Kuolemanrajakokemukset jakavat vahvasti mielipiteitä. Toiset uskovat, että ne ovat totta, toiset pitävät kokemuksia houreena, valheena ja huuhaana. Kriittisimpiä ovat skeptikot, jotka pyrkivät todistamaan kaikki ns. yliluonnolliset ilmiöt mahdottomiksi. Arvostelijoita on myös kristittyjen piirissä, joiden mielestä kuolemanrajakokemus ei ole Raamatun oppien mukainen.

Eben Alexanderin kertomus on Yhdysvalloissa yritetty mitätöidä. Totuus taivaasta –kirjan julkistamisen jälkeen toimittaja Luke Dittrich julkaisi Esquire-lehdessä Alexanderin haastattelun. Hän kaivoi esiin neurokirurgin nuoruudessaan tekemiä hoitovirheitä ja yritti paljastaa epätarkkuuksia siinä, miten kirjailija kuvasi tapahtumia ja hoitoprosessia sairaalaan jouduttuaan. Näin toimittaja yritti osoittaa Alexanderin valehtelijaksi. USA:n Kuolemanraja – yhdistys kommentoi nettisivuillaan Dittrichin väitteitä ja pitää niitä joko tuulesta temmattuina tai liioiteltuina.

Mielenkiintoista on, että Dittrich ei ollut kiinnostunut kuolemanrajakokemuksen sisällöstä eikä siitä, miten se on muuttanut Alexanderin elämän. Skeptikon lailla toimittaja halusi koviin faktoihin nojaten todistaa, että Alexander ei ole voinut kokea sitä mitä koki. Toisin sanoen, että hän olisi keksinyt koko ihmetarinan.

Maailmassa on paljon kaikenlaista kirjallisuutta, faktaa ja fiktiota, totta ja valhetta. Kaksi Eben Alexanderin kirjaa luettuani minun on vaikea uskoa, että hän kirjoitti ne vain julkisuutta ja rahaa saadakseen. Hänellä oli takanaan pitkä ura arvostetuissa lääketieteellisissä instituutioissa. Hänen on täytynyt kokea jotakin todella merkittävää, koska elämänsuunta muuttui niin radikaalisti.

Kettuvertaus

Sekä omaa että ihmiskunnan muutosta hän vertaa kettuun. Kuvitellaan aluksi, mitä keskiaikainen talonpoika näki, kun katsoi kettua. Epäilemättä se oli hänelle todellinen eläin. Mutta yhtä todellista olivat raamatulliset ja mytologiset kansanperinteeseen kuuluvat mielleyhtymät ketusta. Se oli myös aistillinen, viisas, ovela… ja kaikkea muuta inhimillistä. Luontoa oli opittu tarkastelemaan muinaisten myyttien läpi. Eläimet ja ihmiset olivat läheisiä toisilleen.

Tiede paljasti uudelle ajalle tultaessa, että ketut eivät olekaan aistillisia, viisaita ja ovelia, vaan nisäkkäitä ja koiraeläimiä, joilla on tietty elinpiiri ja elintavat. Enää kettuja ei nähty ihmisten kaltaisina.

Muinaisuudessa ei leikelty kettuja tutkimustarkoituksiin ja vertailtu niiden sydämen, suoliston tai maksan poikkeamista muiden eläinten vastaavista elimistä.

Tieteellisen vallankumouksen isät purkivat ketun tavoin koko maailman sen osiin pienintä kappaletta myöten. Luomakunnan palauttaminen eli redusoiminen pienimpiin mahdollisiin materian osasiin edustaa uutta uljasta tiedettä. Siinä pitäydytään vain ja ainoastaan mitattavissa aineellisissa tosiasioissa. ”Tuo kaikki on upeaa”, sanoo Eben Alexander, mutta toteaa, että olemme menneet liian pitkälle.

Nykytieteen edistysaskelten myötä kävi mahdolliseksi tutkia kaikkea – elävää ja elotonta – materiaalisena esineenä, jolla ei ole henkeä, tietoisuutta eikä omaa arvoa. Ketusta tuli kanojen saalistaja, hyödyllinen turkiseläin ja sitä käytettiin kohteena eräässä urheilulajissa…

Ketun myyttinen puoli on säilynyt vain lasten saduissa.

”Kettu on kuitenkin paljon enemmän. Se on monessa ulottuvuudessa elävä olento, jonka tämänketkinen hahmo on aineellinen mutta jonka todellinen luonto on hengellinen. Aivan niin kuin meidänkin”, sanoo Eben Alexander.

Nykyään kaikki tietävät, mitä seuraa kun luontoa kohdellaan esineenä – elottomana kappaleena, jota muka voimme muokata mielemme mukaan. Siitä seuraa ihmiselle ja kaikelle luonnolle vain huonoa.

Kuolemanrajakokemuksen läpi käyneestä neurokirurgista tuli ihmisen myyttisen puolen tosissaan ottava uushenkinen (ei-kirjauskovainen, mutta hengellinen), avarakatseinen ihmisten ja eläinten ystävä, luonnonsuojelija, joka haluaa muuttaa vallitsevan maailmankuvan henkiseen suuntaan.

Tehtävää hänellä on paljon edessään, mutta usko muutokseen on vahva: ”Olemme juuri ottamassa kaikkein merkittävintä harppausta koko ihmisen ymmärryksen historiassa. Kahdensadan vuoden kuluttua nykyinen maailmankuva näyttää lapsenlapsistamme yhtä rajoittuneelta ja lapselliselta kuin keskiaikaisten talonpoikien käsitys näyttää nyt meistä.”

Tutkitaanko kuolemanrajakokemuksia vakavasti?

Kyllä, mutta ei Suomessa.  Vastikään on julkaistu uskonnonfilosofian dosentti Leo Näreahon kirja Kuolemanrajakokemukset- tutkimuksista tulkintoihin, jossa hän kuvaa kansainvälisiä tutkimuksia. Kirja on yöpöydälläni odottamassa. Siitä kerron varmaankin seuraavassa jutussani.

Kirja

Eben Alexander. Taivasyhteys. WSOY 2015 (Alkuperäisteos Map of Heaven: How science, Religion and Ordinary People Are Proving the Afterlife. 2014)

Ooppera

Kettu- ja eläinteemaan voi tutustua myös Kansallisoopperassa, jossa esitetään parhaillaan Leoš Janáče­kin ooppera Ovela kettu. Se kuvaa met­sän eläin­ten ku­jei­luja ja hei­dän jännittäviä suhteitaan ih­mi­siin. Sopii kaikille avaramielisille, myös aikuisille.

Totuus taivaasta

Käväisin kirjakaupassa ja ostin romaanin. Katselin muitakin kirjoja. Uutuushyllyssä silmiini osui Eben Alexanderin Totuus taivaasta. Siinä on valkoinen kansi, jonka oikeassa yläkulmassa lentelee sini-musta perhonen. Kirjan nimi on painettu harmaalla.

Katseeni pysähtyi kanteen. Ihmettelin, miten kirja on vasta nyt esittelyssä, kun jo viime vuonna kommentoin sitä blogissa.  Tuntui jotenkin oudolta, mutta jätin asian mielestäni.

Vasta kotona hoksasin. Kaupan kirja on suomenkielinen. Olin lukenut teoksen Proof of Heaven ja se on painettu kullankeltaisin kirjaimin kanteen.  Englanninkielinen alkuperäisteksti amerikkalaisen neurokirurgin kuolemanrajakokemuksista julkaistiin vuosi sitten.

Eben Alexanderin kirjaa esittelevä juttu Enemmän kuin osiensa summa.

Kirja

Eben Alexander. Totuus taivaasta. WSOY 2013.

Totuus taivaasta

Siperian shamaanin henki lähti lentoon

Muinaissiperialainen aurinkopatsas Abakanin arkeologisessa museossa. Hakasia, Venäjä.

Muinaissiperialainen aurinkopatsas Abakanin arkeologisessa museossa. Hakasia, Venäjä.

”Kesäinen aurinko loisti vielä kaikessa ihanuudessaan, kun minä elokuussa vuonna 1911 jätin Suomen lähteäkseni samojedien Siperiaan.” Näin aloitti matkakuvauksensa Kai (Jörnin isä) Donner. Hän tutki siperialaista mielenmaisemaa, kansantapoja, kieltä ja kulttuuria.

Donner oli kiinnostunut uralilaisista kielistä ja kansankulttuurista. Aihe oli tuolloin kasallisestikin kiinnostava,  koska suomalaiset etsivät juuriaan.  Suomen kieli kuuluu uralilaisiin kieliin, jotka jakautuvat kahteen pääryhmään: suomalais-ugrilaisiin ja samojedikieliin.

Donner asui pitkiä aikoja Siperian alkuperäiskansan, samojedien keskuudessa Krasnojarskin  ja Tomskin alueella. Näin hän tutustui tutkittaviinsa syvällisesti. Hän saavuttikin luottamuksen tietolähteisiinsä ja kirjoitti kokemuksistaan ja havainnoistaan kirjan Siperian samojedien keskuudessa (2012, alkuperäispainos 1923).

Samojedin kuolemanrajakokemus

Kysellessään samojedeilta kuoleman jälkeisestä elämästä ja manalasta Donner sai kuulla eloisan ja värikkään kertomuksen samojedimiehen kuolemanrajakokemuksesta. Mies oli sairastanut kauan ja maannut kovassa kuumeessa päiväkausia. ”Vihdoin henkeni jätti ruumiin ja lähti lehtoon”, mies kertoi.

Mies saapui tuntemattomille seuduille ja vaelsi ihmeellisten metsien halki ja korkeiden vuorten yli ja ihmisiä täynnä olevan joen poikki. Keskellä jokea seisoi taivaan korkuinen tanko ja ihmiset kiipesivät sitä ylös. Suuria lintuja lenteli säikyttämässä joesta ylös pyrkiviä. Joen yläpuolella oli metsiä ja siellä eleltiin tavalliseen tapaan. Jotkut olivat siellä perheineen, toiset odottelivat vaimon ja lasten tuloa.

Sitten samojedimies nukahti ja kun hän heräsi, aurinko paistoi, hän oli palannut ihmisten ilmoille ja tunsi itsensä terveeksi. Noustuaan seisomaan hän huomasi olleensa kuolleena.

Myöhemmin miehen äiti oli kertonut hänen kuolleen iltapäivällä. Ruumis oli puettu kuolinasuun, peitetty tuohisella matolla ja siirretty ulos. Auringon noustessa mies sitten heräsi kuolleista.

Donner tulkitsee tarinan kuumehoureisen mielikuvituksen tuotteeksi. ”Kun häntä ympäröivät ihmiset niin kuin hän itsekin olivat uskoneet hänen olleen jonkun aikaa kuolleena, ei ole kummasteltava, että hän tunsi itsensä täysin vakuutetuksi manalanmatkastaan.”

Harmi, että tutkija ei varmistanut miehen läheisiltä, mitä todella oli tapahtunut.  Kävikö niin, että mies nousi ruumislaudalta aamulla kävelemään. Olisi ollut kiinnostava kuulla, miten kuolleista heränneen läheiset olivat tapahtuman kokeneet.

Siperian shamaanithan uskoivat, että henki ei jätä rumista heti kuoleman jälkeen, vaan että se vielä jonkin aikaa asustaa ruumiin läheisyydessä. Vasta sitten se lähtee vaeltamaan. Ehkä kuolinasuun puetun miehen henki päättikin vielä jäädä maan päälle.

Kaunis käsitys luonnosta

Samojedit eivät viritelleet lauluja luonnon ylistykseksi kuten ehkä tuolloin Suomessa tehtiin, mutta uskontonsa kautta he olivat suoraan luonnon kanssa kosketuksissa.  Näin Donner kirjoitti:

”Kukilla ja eläimillä on samanlainen sielu kuin hänellä itsellään, ja jälkimmäisiin hän luulee olevansa suoranaisissa sukulaisuussuhteissa.”

”Sen kauniimpaa luontokäsitystä  ei olekaan”.

  ”Ja vaikka hänen luonnolle omistamansa kunnioitus ei pukeudu koreihin sanoihin, perustuu se kokonaisuudessaan syvään ymmärtämykseen kaiken elollisen yhteenkuuluvaisuudesta” .

Shamaani oli samojedille välttämätön sekä hengellisissä asioissa että lääkärinä ja neuvonantajana kaikissa elämän vaiheissa. Samojedeilla oli Donnerin mukaan sekä oikeita shamaaneja että keinottelijashamaaneja.

Oikea oli kutsumuksen nojalla tullut ihmisten ja henkimaailman välittäjäksi. Hän oli aina mies. Todellisen shamaanin tehtävä oli ottaa selvää henkien tahdosta ja hieroa heidän kanssaan kauppaa elämästä ja kuolemasta, onnesta ja onnettomuudesta. Hän joko itse teki matkan henkien asuinsijoille tai hän kutsui niitä luokseen ja kysyi neuvoja.

Keinottelijashamaanit, miehet ja naiset ennustivat ja auttoivat kyllä sairaita, mutta he eivät Donnerin mukaan koskaan päässeet samalle tasolle kuin todelliset shamaanit, jotka nauttivat yhteisönsä kunnioitusta. He olivat kanssaihmisiään lahjakkaampia ja heillä oli runollisia kykyjä ja mielikuvitusta, jonka avulla he kykenivät lisäämään uskovien hartautta. Ei-uskoville puheet ja rituaalit olivat enemmänkin huvittavia.

Uskomista ei voi perustella tieteellisesti

Samasta ilmiöstä on kysymys nykyajan uskonnollisuudessakin, esimerkiksi luterilaisuudessa.  Suhtautuminen Jumalaan ja kirkon rituaaleihin määräytyy sen mukaan, mihin ihminen uskoo.

Shamanismi oli siperialaista kansankulttuuria, kansanuskoa.  Donner tutki sitä kansatieteellisesti, etnografisesti ja pyrki ymmärtämään kohtaamiensa ihmisten ajattelua,  toimintaa, ainutkertaista elämänhistoriaa ja kokemusmaailmaa. Tässä hän oli aikaansa edellä.

Häntä ennen shamanismia oli tutkittu puhtaasti länsimais-kristillisestä näkökulmasta, jolloin tieteellinen harrastus ja käännytys-into sulautuivat toisiinsa. Siperiassa kansaa oli käännytetty ortodokseiksi jo noin kolmen vuosisadan verran. Samaan aikaan Suomessa käännytettiin luterilaisuuteen.

Kirjassaan Donner kuvaa hellyttävän viehättävästi, kuinka hänen matkansa kauneimmat muistot palautuivat samojedien kanssa Ket-joen varrella vietettyihin iltoihin. Hän sai myös ottaa osa pakanallisiin jumalanpalveluksiin aarniometsän hämärässä.

Aivan eri tavalla suhtautuu arkkiateisti ja uskonnon kritisoija Kari Enqvist. Kun hän meni tutustumaan nykyajan kirkollisiin tilaisuuksiin, hän oli aivan ymmällään. Kirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan (2012) Enqvist katselee ulkopuolelta mysteeristä pyhää eikä saa siitä otetta, vaikka kuinka yrittää. Hän arvioi uskomista fyysikon näkökulmasta, josta ei pysty näkemään ihmisen sisäiseen maailmaan.

Tänään Hesarin sunnuntai-liitteessä tomittaja Anna-Stiina Nykänen arvostelee Enkvistin otetta ja toteaa, että ”tieteellisen tarkat kuvaukset uskovaisten touhuista ovat turhauttavia”. Ne ovat  Nykäsen mielestä yhtä hölmöjä kuin jos rakkautta ja sen olemusta tutkittaessa käytäisiin läpi rakkauskirjeitä ja alleviivattaisiin epäloogisuuksia.  ”Olet ilma, jota hengitän – ilmahan on kaasu eikä ihminen!”, Nykänen kommentoi.

Näinhän se on. Jos ihminen itse ei ole mielessään valmis ottamaan vastaan sisäistä pyhyyden kokemusta, uskonnolliset seremoniat näyttävät joko huvittavilta, koska ovat vieraita omalle kokemusmaailmalle tai ärsyttäviltä, kun niiden logiikkaa ei ymmärrä.

Shamaanirummutuskin tuntuu varmaan oudolta, jos ei halua tuntea, aistia ja suhtautua hyväksyvästi rummun ääneen, sen lämpöön ja henkeen.  Sama pätee moniin muihinkin ihmisen juttuihin. Otetaanpa vaikka hevirock tai räp? Jos niihin, niiden ideaan, ei ole päässyt sisälle, ääni ja laulu kuulostavat lähinnä meteliltä tai mölinältä.

Lähtet

Donner Kai. 2012. Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-1913 ja 1914. Salakirjat. Raamatutrukikoja. Tallinna. Alkuperäispainos Otava Helsinki 1923.

Enqvist Kari 2012. Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY. Helsinki.

Louheranta Olavi. 2006. Siperiaa sanoiksi – uralilaisuutta teoiksi. Kai Donner poliittisena organisaattorina sekä tiedemiehenä antropologian näkökulmasta. Academic dissertation. Research Series in Anthropology. University of Helsinki, Finland. Helsinki University Printing House. Helsinki. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sosio/vk/louheranta/siperiaa.pdf.

Nykänen Anna-Stiina. Uskoontulo olisi toiseksi pahinta. Helsingin Sanomat. Sunnuntai C 12. 3.3.2013.

Siperialainen kylä Sajan-vuoriston kupeessa.

Siperialainen kylä Sajan-vuoriston kupeessa.

Enemmän kuin osiensa summa

Lumipallerot jäälautalla.

Lumipallerot jäälautalla.

Ihminen on enemmän kuin osiensa summa. Enemmän kuin vain fyysinen kehonsa, jalat, kädet, sydän ja aivot.

Mikä lohduttava tieto! Se vapautta meidät ruumiin vankilasta.  Vapaa tahto ja tietoisena eläminen ohjaavat elämän avarille vesille, korkeisiin kokemuksiin.

Tästä vakuutuin luettuani kaksi kirjaa.

Melkein yhdeltä istumalta luin neurokirurgin ja tutkijan Eben Alexanderin kirjan Proof of Heaven ja entisen taikurin ja nykyisen psykologian professorin Richard Wisemanin Yliluonnollinen ilmiö.

Kumpikin käsittelee yliluonnollista, mutta eri näkökulmasta.

Eben osoittaa, että toisenlaiset todellisuudet, kuten tietoisuus taivaasta, pyyteettömästä, rakkaudesta ja ylimaallisesta autuudesta ovat totta, kun taas Richard todistaa nykytieteen kokeisiin nojaten, että mitään yliluonnollista ei ole olemassa. Molemmilla on hyvät perustelut.

Eben, satoja aivoleikkauksia tehnyt tiedemies omaksui opiskeluaikanaan lääketieteessä vallitsevan käsityksen, että aivojen ulkopuolella ei voi olla tietoisuutta. Sitten hän muuttui. Nojaten kokemukseensa  tuonpuoleisesta todellisuudesta silloin, kun hän vietti viikon kuoleman rajalla, sairaalasängyssä tajuttomana, hän päätyi toisenlaiseen näkemykseen: Ihminen osana maailmankaikkeutta on paljon, hyvin paljon enemmän kuin vain biologinen kone, eikä tietoisuus sijaitse ainoastaan ihmisaivoissa. Kokemukselleen hän sai tukea lääketieteellisistä faktoista.

Huijausten paljastaja

Richard  taas ymmärsi jo nuorena taikurina, että ihmisiä voidaan manipuloida harhauttamalla heidän aistejaan ja ohjaamalla heidän huomiokykynsä muualle. Tähän pohjautuvat taikatemput. Hän kiinnostui jo varhain  asiasta niin paljon, että päätti sittemmin omistaa elämänsä huijaamisen ja hattutemppujen paljastamiseen ja sen  todistamiseen, että yliluonnollinen on mahdotonta.

Richardin mielestä kaikki kokemukset ovat vain aivokemiaa. Näin ollen kuolemanrajakokemus ei ole paranormaalia eikä todista sielun olemassa oloa, vaan se on aivojen ”häiriötila”.

Richard vannoo tieteen ”sokeisiin” menetelmiin hyvän tutkimuksen elinehtona. Koska kontrolloiduissa sokkoistetuissa kokeissa ei ole pystytty osoittamaan esim. kaukoyhteyden tuntemista kahden ihmisen välillä tai ruumiistapoistumisen kokemusta, niin tieteellisesti on todettu, että niitä ei oikeasti ole olemassa. Ne ovat vain mielen harhaista tuotetta.  Tämän mukaan Ebenin kokemus ”taivaasta” oli vain aivojen tuottama aistiharha, mekaaninen häiriö.

Aivot narikassa

Eben väittää, että näin ei voi olla. Hänen aivonsahan eivät toimineet ollenkaan hänen maatessaan koomassa hengityskoneeseen kytkettynä. Ilman hengityskonetta mies olisi kuollut hyvin pian.  Raju, aikuisilla äärimmäisen harvinainen E. coli meningitis (aivotulehdus) on tauti, johon yleensä kuollaan. Kollegat ja amerikkalaisen huippusairaalan mittalaitteet todistivat, että miehellä ei ollut häiriöitä aivoissa, sillä mittalaitteiden mukaan siellä ei tapahtunut mitään.

Lääkärit jo ehdottelivat hengityskoneen irrottamista. Mutta tapahtui ihme. Yhtäkkiä  seitsemäntenä koomapäivänä Eben avasi silmänsä. Siitä alkoi pikku hiljaa toipuminen jälleen työkykyiseksi aivokirurgiksi. Tällaista ei ole sattunut koskaan aikaisemmin tämän sairauden historiassa.

Siksi kirurgi päätti kertoa paranemisestaan ja kokemastaan ihmeellisestä matkasta toiseen maailmaan. Tässä transsendessin tilassa hän kuuli kehollaan ja ymmärsi aisteillaan,  koki mittaamatonta ja kaunista ykseyden tunnetta ja vaelteli vehreissä valomaisemissa.

Samantyyppisistä kuolemanrajakokemuksista ovat kertonet tuhannet ihmiset maailmassa, mutta niitä on pidetty merkityksettöminä aivojen häiriöinä. Monesti kokemus on muuttanut radikaalisti asennoitumista elämään.

Aivokirurgi kyllä ymmärsi, että tiedemaailman kollegojen saattoi olla vaikeaa hyväksyä hänen tarinansa ”tieteellisenä” tosiasiana. Silti hän halusi käyttää kirurgin ja tutkijan auktoriteettiasemaansa tuodakseen keskusteluun tieteessä ja terveydenhuollossa vaietun asian.

Kirjassaan hän kuvailee värikkäästi luoja-jumaluuden, pyyteettömän rakkauden, minuuden häviämisen ja  maailmankaikkeuteen sulautumisen kokemuksistaan kooman aikana. Lisäksi hän perustelee lääketieteellisillä tosiasioilla, että tietoisuutta voi olla aivojen ulkopuolella.

Kosketuksen saaminen tällaiseen maailmaan muutti materialistisen tiedemiehen maailmankuvan. Nyt siihen sisältyvät hengellisyys ja usko siihen, että ihmisen vapaa tahto ja tietoisesti eläminen muovaavat todellisuuttamme. Hän on vakuuttunut, että aistiemme tuolla puolen on yhtä todellinen maailma kuin tämäkin.

Richard puolestaan luottaa näkyvään ja mitattavaan. Hän selittää, että ihmiset havaitsevat henkiolentoja ja aaveita, koska he eivät halua pitää tiettyjä tapahtumia tarkoituksettomina. He kehittelevät toimijuutta ja tarkoitusta sattumanvaraisiinkin asioihin. Tämä perustuu siihen, että meillä on elovuution myötä syntynyt tarve ymmärtää kanssaihmisten käyttäytymistä pienien eleiden ja vihjeiden perusteella.

Ihminen kehittelee merkityksiä ikään kuin tyhjästä perustellakseen asioita. Näin jumaluuden kokeminen sekä aaveiden ja menninkäisten näkeminen eivät johtuisi myöskään taikauskoisesta ajattelusta. ”Ne ovat vain se hinta, jonka maksamme siitä, että ainutlaatuiset aivomme ymmärtävät vaivatta muiden ihmisten käytöstä. Siinä mielessä aaveet kuuluvat jokapäiväiseen elämäämme.” 

Kaartuva oksa lumen peitossa.

Kaartuva oksa lumen peitossa.

Kumman valitset?

Nykytiede uskoo Richardia. Mutta minusta Eben voitti tämän kirjaraadin. Alla tiedot teoksista, niin voit itse valita suosikkisi.

Tietoisuus on joka tapauksessa tieteelle edelleen arvoitus. Jos uskoo tai kuten Eben kokemuksestaan ”tietää”, että tietoisuus voi olla muuallakin kuin fyysisen kehon raameissa, se monipuolistaa materialistista käsitystä ihmisestä, luonnosta ja maailmankaikkeudesta. Tietoisuus voi olla kaikkialla.

Tuntuu virkistävältä ajatella, että kissoissa, koirissa, puissa, merissä, tuulissa ja auringossa on henkeä ja tietoisuutta. Tätä tuntemusta on hieman vaikea perustella. En osaa sanoa,  miksi on luontevaa hahmottaa maailmaa tällä tavalla. Näin vain on.  Tieteellisesti tätä on hyvin vaikea, ehkä  mahdoton,  selittää ja perustella, koska tiedekielessä on tiukat rajoituksensa sen suhteen, mikä on varteenotettava fakta, tosiasia.

Onneksi ei tarvitsekaan.  Elämä ei ole tiedettä.

Kirjat

Eben Alexander 2012. Proof of Heaven. A Neurosurgeon´s Journey into Aferlife. Simon & Shuster. New York

Richard Wiseman 2012. Yliluonnollinen ilmiö. Totuus on jossain sisällämme. Otava. Keuruu. Alkuteos Paranormality Macmilan 2011.

Ebenin kansi on vaalea ja Richardin tumma.

Ebenin kirjan kansi on vaalea ja Richardin tumma.

©Liina Keskimäki

Jungin mystisiä kokemuksia

Rikas mielikuvitusmaailma ja mystiset kokemukset saattelivat psykoanalyytikko-tutkija C. G. Jungia läpi koko hänen elämänsä. Jo lapsena hän eli – kuten lapset yleensä – monessa todellisuudessa. Moni meistä ei kuitenkaan aikuisena enää muista lapsuuden mielikuvitusmaailmaansa. Jung muisti ja kertoo siitä elämäkerrassaan Unia, ajatuksia, muistikuvia.

Ihmismielen tutkijana Jung, johon viittasin edellisessäkin jutussa,  poikkesi aikalaisistaan. Päädyttyään opettajansa, Sigmund Freudin kanssa eri leireihin, hän leimautui psykiatrian tutkimuksen oudoksi linnuksi. Freud tukeutui materialistiseen maailmankuvaan ja nosti seksuaalisuuden tärkeimmäksi tiedostamattomaksi voimaksi ihmisessä. Jung oli uskonnollinen sanan laajimmassa merkityksessä ja tähdensi sielun ja myyttien merkitystä. Vaikka Jung ei aina saanut ajatuksilleen vastakaikua tiedemaailmassa, hän jatkoi valitsemallaan tieteellisellä ja terapeuttisella linjalla kuolemaansa saakka.

Hänelle myytit olivat tärkeä osa ihmisen mielenmaisemaa. Hän oli sitä mieltä, että ilman omaa myyttiään ihminen ei voi kokea elämäänsä merkitykselliseksi. Myytti ilmentää Jungin (1992) mukaan yksilöllisemmin ja täsmällisemmin ihmiselämää kuin tiede, joka käyttää liian keskimääräisiä ja yleisiä käsitteitä yksilöllisen monimuotoisuuden näkökulmasta.

Luin Jungin elämäkerran kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin se herätti voimakkaita reaktioita. Jungin elämän mukana tuli käytyä läpi omaakin lapsuuden ja nuoruuden taivallusta. Tuli uusia oivalluksia ja syvempää ymmärrystä itsestä ja ympäristöstä. Nyt kun avaan vanhan unimuistikirjani, sieltä aukeaa mitä merkillisimpiä unia, joita noihin aikoihin näin.

Jungin tuijotus kirjahyllystä pari viikkoa sitten oli merkki. ”Lue minut uudelleen”, se sanoi.  On mielenkiintoista huomata, kuinka eri asioihin kiinnitän huomiota nyt tätä 450-sivuista opusta lukiessani. Jungin näyt ja kuoleman jälkeisen elämän pohdinnat menivät tuolloin ohi, yli ymmärryksen. Nyt eivät mene. Ehkä ikä tekee tehtävänsä. Tai voi olla, että maailma on muuttunut, sillä nykyisin on paljon nuoriakin joita tällaiset asiat kiinnostavat.

Näkyjä sairasvuoteella

Jouduttuaan sairaalaan jalan katkeamisen ja pian sen jälkeen sattuneen sydäninfarktin vuoksi Jung näki öisin paljon näkyjä ilmeisesti silloin, kun oli välittömässä kuolemanvaarassa. Ne eivät olleet unia, vaan valveilla koettua. Hänestä tuntui, että hän leijaili korkealla maailmankaikkeuden sylissä ja näki sieltä laajasti elämää. ”Tämä on ikuista autuutta, tätä ei voi mitenkään kuvata, tämä on aivan liian ihmeellistä”, hän ajatteli. Ympäristökin näytti lumotulta. Oli kukkien koristamia vuoria ja juhlavia hääseremonioita. Hän tunsi pyhyyden läsnäolon. Jung kertoo näkyjen olleen kaikkein valtavinta, mitä hän koskaan oli kokenut.  Muutaman viikon sairastamisen ja näkyjen jälkeen Jungille koitti hedelmällinen työkausi.

Tukijana Jung ei koskaan kirjoittanut mitään elämästä kuoleman jälkeen, koska silloin hänen olisi pitänyt todistaa ajatuksensa oikeaksi. Hänen elämäkerrassaan sen sijaan on erillinen luku tästä aiheesta. Siinä hän pohtii yhteiskunnan henkistä ilmastoa ja ihmisten samaistumista melkein yksinomaan tietoisuuteensa ja kuvitelmiinsa siitä, että ovat vain sitä mitä itsestään ajattelevat.

Tällainen tieto on kuitenkin erittäin rajoittunutta. Hän piti rationalismia aikamme sairautena ja oli sitä mieltä, että tulevaisuudessa keksitään vielä paljon sellaista, joka nyt näyttää omasta rajoitetusta näkökulmastamme mahdottomalta. Jung oli perehtynyt muinaisintialaiseen filosofiaan, eikä tyrmännyt kuoleman jälkeistä elämää, vaikka sitä ei pystytäkään todistamaan tieteellisesti – ainakaan vielä.

”Ihmisen myyttinen puoli on ikävä kyllä nykyään useimmiten heikoilla. Ihminen ei enää pysty luomaan myyttejä.  Siinä hän menettää paljon, sillä on tärkeää ja terveellistä puhua myös järjellä käsittämättömistä asioista, kuten silloin kun kerrotaan hyvää kummitusjuttua takkatulen ääressä istuen ja piippua poltellen… Järjen yliarvostamisella on ehdottoman valtiovallan kanssa yhteistä se, että kummankin hallinnassa yksilö kurjistuu.” (Jung 1992, 321-323).

Taitavasti sanottu ja sopii aika hyvin 2010-lukuun. Omaa myyttiään kohti kannattaa kulkea. Joskus, varsinkin jos rationaalinen mieli on hallinnut kauan, vaatii ripauksen rohkeutta tunnistaa pyhyyden kokemus itsessään.

Kirja

Jung C G 1992. Unia, ajatuksia, muistikuvia. WSOY. Juva. Alkuperäinen teos 1961 saksaksi.


©Liina Keskimäki

Neurokirurgi koomassa

Aaltoilevat talot.

Mullistava kuolemanrajakokemus

Neljä vuotta sitten neurokirurgi makasi koomassa oman sairaalansa letkuissa. Kollegat arvioivat hänen mahdollisuutensa erittäin pieniksi selvitä hengissä vakavasta bakteeritulehduksesta aivoissa. Mutta kirurgi tervehtyi ja kirjoitti kirjan.

Koomassa hän tunsi leijailevansa toisessa ja ihanassa todellisuudessa kauneuden ja ihmeellisten ilmiöiden maailmassa, vaikka hänen aivonsa eivät lääketieteellisten mittausten mukaan toimineet ollenkaan. Herättyään viikon kuluttua hän muisti mitä oli kokenut. Se mullisti neurokirurgin ja tutkijan maailmankuvan. Tieteellinen vakaumus siitä, että tietoisuus asuu aivoissa sai väistyä.

– Uudenlainen, kehittyneempi käsitys mielestä ja kehosta on tarpeen, sillä yksinkertainen materialistinen malli on riittämätön selittämään monimutkaisia tietoisuuden ilmiöitä, toteaa  Eben Alexander. Tilasin hänen vastikään julkaistun kirjansa Proof of Heaven: A Neurosurgeon’s Journey into the Afterlife. Kerron siitä, kunhan kirja kolahtaa postiluukustani, toivon mukaan muutaman viikon kuluttua.

Kysymys kuoleman jälkeisestä elämästä taitaa nousta monen mieleen jossain maallisen vaelluksen vaiheessa. Yksi, kuten esim. Björn Wahlroos (Syntymäpäivähaastattelu Helsingin Sanomat 10.10.2012) uskoo, että ”elämä on biologinen prosessi, joka alkaa ja päättyy”. Selkeän materialistisen näkemyksen mukaan ei ole mitään sen jälkeen kun olet kuollut.

Toinen tarjoaa mahdollisuudeksi uudestisyntymää joko ihmiseksi, eläimeksi, puuksi tai joksikin muuksi. Kolmas ajattelee, että kuoleman jälkeen tulee taivaallinen paratiisi tai helvetillinen kadotus. Neljäs häilyy uskon ja epäuskon välimaastossa. Viides päättää olla ajattelematta koko asiaa, koska siihen ei voi saada järjellistä selitystä.

Kuoleman jälkeinen elämä jää uskon asiaksi. Nykytiede ei pysty vastaamaan kysymykseen ”Onko kuoleman jälkeistä elämää?”, koska ei ole kokeellisia menetelmiä tutkia asiaa.

Kuolemanrajakokemuksista sen sijaan saadaan tietoa ihmisiltä, jotka ovat palanneet ”kuolleista” takaisin elämään.

Melko yleinen kokemus

Tutkija Ornella Corazza Lontoon yliopistosta on koonnut tietoja kuolemanrajatutkimuksista, joista kiinnostavimmat tiivistän tähän.

Yksittäisten ihmisten kokemuksia on kuvattu jo 1900-luvun alkupuolella, mutta tutkimus vilkastui vasta 1970-luvulla. Gallup-tutkimuksen mukaan vuonna 1982 kahdeksalla miljoonalla amerikkalaisella (5 % aikuisväestöstä) oli ollut kuolemanrajakokemus. Yhteistä ihmisten kokemuksille olivat:

  • jonkinlaisessa tunnelissa eteneminen
  • vaikeus kuvata sanoin erikoisia, mystisiä tuntemuksia
  • ruumiista irtaantumisen kokemus
  • rauhan, ilon, rakkauden ja hyvän olon tunne
  • valon ja loisteen näkeminen, musiikin, äänien ja hahmojen, esim. ihmisten tai enkeleiden kokeminen.

Useissa 1980-luvulla tehdyissä tutkimuksissa Corazzan (2008) mukaan kävi ilmi, että  tällaisen tilan olo kokenut 40-50 prosenttia tutkituista, jotka olivat olleet henkeä uhkaavassa vakavassa tilanteessa. Myös huomattava väsymys, tiettyjen aivojen osien sähköinen ärsytys, pitkä eristyksissä oleminen, aistiärsykkeiden äärimmäinen niukkuus, eräät huumeet ja lääkeaineet tai joskus uni voivat tuoda tällaisia tuntemuksia. Ne eivät ole sidoksissa ikään, sukupuoleen, koulutukseen tai uskonnolliseen vakaumukseen. Periaatteessa kuka tahansa voi saada sen.

Kellä tahansa voi myös olla mystisiä, paranormaaleja ja uskonnollisia kokemuksia. Tätä todistaa Lontoossa 2000-luvun alussa tehty haastattelututkimus. Trafalgar Squarella kulkijoilta kyseltiin mm. ”Onko sinulla koskaan ollut kokemus, jota voisi luonnehtia pyhäksi, uskonnolliseksi, spirituaaliseksi, ekstaattiseksi, paranormaaliksi tai mystiseksi?” Tutkijat hämmästyivät, kun 65 prosenttia haastatelluista kertoi heillä olleen tällainen kokemus.

Ihminen on paljon muutakin kuin järkiperäinen olento. Hän on myös mysteeri. Ihminen on sisäisesti rikas luontokappale, joka saa mystisistä kokemuksista ja tuntemuksista elämäänsä täyteyttä, runsautta ja vivahteikkuutta.

Mysteerin selityksiä

Kuolemanrajakokemukselle on etsitty biologisia, psykologisia ja transsendenttisia selityksiä. Tavallinen biologinen selitys on se, että jokin ulkoinen tekijä kuten aivovamma tai hapen puute aiheuttaa fysiologisia tai kemiallisia muutoksin aivoissa. Tämän selityksen mukaan tietoisuus on aivokemiaa ja –fysiologiaa ja seurausta aivojen tilasta.

Näkemystä on kritisoitu inhimillisen kokemuksen vähättelystä. Lisäksi on olemassa tutkimusnäyttöä myös siitä, että tietoisuuden tilat, esim. meditatiivinen tila,  vaikuttavat aivojen toimintaan. Toisin sanoen ei ole varmuutta siitä, että vain aivot tuottaisivat tietoisuuden.

Psykologisesti kuolemanrajakokemus selitetään puolustusmekanismiksi koettua kuoleman uhkaa vastaan, jolloin mieli siirtyy mukavampaan todellisuuteen pelottavan asian edessä. Tätä selitystä eivät kuitenkaan kannata kuoleman rajalla käyneet.

Sen sijaan transsendenttisen näkemyksen jakavat monet, joilla on ollut kuolemanrajakokemus. Sen mukaan sielu poistuu ruumiista ja siksi käy mahdolliseksi nähdä oma kehonsa ulkopuolelta esim. vaikean leikkauksen tai sydämen pysähdyksen aikana. Tätä näkemystä on arvosteltu sillä perusteella, että henkiin jäävän kokemukset voidaan selittää mielikuvituksen, unen, arvauksien ja aikaisemman tilannetta koskevan tiedon ja muistojen summana. Muistot voivat valehdella.

Ymmärrys mielestä ja kehosta lisääntyy

Meitä on filosofi René Descartesin (1596-1650) ajoista lähtien opetettu, että ihminen muodostuu kahdesta osasta: materiaalisesta kehosta ja ei-materiaalisesta mielestä.

Tällainen kaksijakoisuus ohjaa länsimaista nykyajatteluamme, vaikka arkikokemuksemme kyllä osoittaa, että mieli ja keho ovat tiiviisti toisiinsa sulautuvia ihmisen puolia.  Corazza ja Alexander peräänkuuluttavat uudenlaista näkemystä ja uusia ihmistä koskevia teorioita myös tieteen piiriin.

Vertauskuvallisesti ilmaisten dualistinen eli kaksijakoinen keho-mieli –käsitys vastaa veden ja rantahiekan välistä yhteyttä. Hiekka pysyy erillisenä, vaikka se on järven pohjassa tai liikkuu laineiden mukana. Arkikokemuksemme kertoo, että keho-mieli viittaa enemmänkin vesi-suola –suhteeseen. Suola ei näy vedessä, kun se liukenee siihen, mutta sen olemassaolon voi tuntea maistamalla.

Corazza tarjoaa tiukan dualismin kieltävää ihmiskuvaa vaihtoehdoksi nykyiselle materialistis-biologiselle ihmiskuvalle. Tähän liittyen on kehitetty laajennetun kehon käsite (extended body), mikä tarkoittaa sitä, että kehoa koskevat tuntemukset eivät ole vain pään sisällä, vaan kehossa ja jopa sen ulkopuolella. Puhutaan myös morfogeneettisistä kentistä

Japanilaisprofessori  Yasuo Yuasan keho-skeema yhdistää nykyajattelua ja muinaista itämaista käsitystä ihmisestä. Hänen mukaansa elävä ruumiimme on eräänlainen energeettinen informaatiojärjestemä, joka alinomaa uudistuu ja uudistaa itseään.  Informaation liikkuminen ihmiskehon eri osissa on energeettinen ilmiö. Tämä tekee ymmärrettäväksi myös kuolemanrajakokemukset, koska siinä näitä kokemuksia tuottaa laajennettu ihmiskeho.

Lähteitä

Corazza O 2008 Near-Daeth Experience. Exploring the Mind-Body Connections. TJ International. Pardstow, Cornwall

My proof of Heaven. Newsweek 15 October 2012, 46-49.

©Liina Keskimäki