Uralin yli huomaamatta

Siperia 4. päivä: Tatjana myy suolakurkkuja.

Ylitettiin yöllä Ural-vuoristo ja ohitettiin monta pikku kaupunkia. Ei tuntunut lainkaan vuoristoiselta, sillä juna kulki tuntikausia pitkin laaksoja ja loivia rinteitä.   Unten mailla vietimme suurimman ajan vuoriston yli köröttäessämme.

Kartasta näkyy, että matkustamme  Moskova-Vladivostok -reittiä “vain” puoliväliin, Karsnojarskiin. Siitä jatkamme etelään eli Hakasiaan ja Tuvaan. Kartta otettu täältä http://wikitravel.org/fi/Tiedosto:Trans-Siberian_railway_map.png.

Aamuyöstä pysähdyttiin puoleksi tunniksi Tyumeniin, yhteen Siperian merkittävimmistä kaupungeista. Laajaan Siperiaan mahtuu niin vauraita kuin köyhiäkin kaupunkeja ja alueita. Tjumenin itsehallintoalue on öljyvarojensa vuoksi Venäjän rikkaimpia, kansantuotteen perusteella mitattuna heti Moskovan ja Pietarin kaupunkien jälkeen kolmas.

Siperiassa asuu yli 30 miljoonaa ihmistä lähinnä Etelä-Siperian suurissa ja keskisuurissa kaupungeissa. Tjumenin lisäksi suuria ovat ovat mm. Perm, Jekaterinburg, Omsk, Krasnojarsk, Irkutsk ja tietysti Novosibirsk, jonka vanhemman polven suomalaiset muistavat Presidentti Kekkosen vierailuista sinne neuvottelemaan neuvostojohdon kanssa.

Omskissa täydensimmme aseman kioskeista ruokavarastojamme.

Omskissa ovat vierailleet monet suomalaiset tutkimusmatkailijat 1800-luvulla. Vuosisadan lopulla pastori Johannes Granö toimi luterilaisena pappina Etelä-Siperiassa, jonka luontoa ja elämää hän kuvaa vuonna 1899 julkaistussa kuuden vuoden päiväkirjassaan (Granö 2006).  Omskin hän arvioi miellyttäväksi ja sivistyneeksi, mutta Tyumenin  ”hyvin renttumaiseksi kaupungiksi”. Nykyisin Tyumen on kaikkea muuta kuin renttumainen. Kävin siellä työmatkalla vuonna 2006 ja kaupungissa tuntui kasvun ja kukoistuksen henki. Ajat muuttuvat.

Ei tökkää silmä vuorenrinteeseen

Omskista lähdettyämme maisemat muuttuvat aukeiksi. Laajat metsättömät arot levittäytyvät silmänkantamattomiin ja jatkuvat etelässä myös pitkälle Kazakhstanin alueelle. On puutonta ja avaraa. Metsää kasvaa vain vähän, puut ja pensaat sijaitsevat aromaastolle tyypillisesti enimmäkseen saarimaisina ryppäinä heinää kasvavilla aavikoilla.

Tämä on kuitenkin viljavaa aluetta, mustan mullan maata.

Johannes Granö kuvaa ihmetystään näistä  Siperian heinäniityistä: ”Kun on tottunut näkemään laihaa maaperää Suomessa, joka antaa niukan leivän ahkeralle työntekijälle Suomessa, ei tahdo uskoa silmiään kun näkee nämä hedelmälliset kedot Siperiassa jotka lähes ilman työtä tuottavat runsaan kasvillisuuden. Usein olen kulkenut apilaa ja virnaa kasvavien peltojen poikki ja ihmetellyt, miksi ei kukaan ole niittänyt niitä. On silloin sanottu minulle: ´täällä on niin huonoa`… He kuljeskelevat sen vuoksi kaukana ympäristöillä niittämässä vain sellaisia paikkoja, missä ruoho on kasvanut korkeaksi ja paksuksi kuin kaisla.” 

Aron ja aavojen niittyjen fiilistä kuvaa hyvin matkakumppanini huomautus:  ”Täällä ei heti silmä tökkää vuoren rinteeseen”. Ei, ei tökkää. Näkee kauas.

Kiitos, Tatjana!

Iltapäivällä pidämme parinkymmenen minuutin ostostauon Barabinskissä. Se olikin mieleenpainuva pysähdys.

Ketterät nuoret nostavat  Ikean muovikassista kuivattua kalaa käsivarsilleen ja esittelevät äänekkäästi tuotteitaan asemalaiturille laskeutuvlle matkustajille. Piirakat ja kotitekoisiin kääreisiin pakatut vihannekset, kalat ja täytetyt blinit siirtyvät pientä maksua vastaan idän junan asukeille.

Tatjana Ivanovna seisoo muusta myyjäjoukosta sivummalla. Hän vaikuttaa ujolta tässä markkinameiningissä. Vasemmassa kädessä roikkuu ruskea muovinen käsilaukku ja kämmenessä on  muovipussi, jossa muutama tomaatti ja suolakurkku.

Värikäs huivi sidottuna leuan alle hän katselee hiukan hämillään ympärilleen.  Tuntuu kuin siinä olisi nainen oikeassa paikassa väärään aikaan. Tai päinvastoin. Vaistoan, että edessäni seisoo enemmänkin historiallinen ihminen kuin tottunut kaupustelija.

Jarrujen korjaaja

Tatjanalle asemalaituri on tuttu paikka.  Toisen maailmansodan loppuvaiheessa 16-vuotiaana hän  työskenteli tällä asemalla junien huoltajana. Hän kömpi pimeässä ja hyisessä viimassa  vaunujen alla tarkastamassa jarrujen ja muiden laitteiden kuntoa. Jos jotakin vikaa löytyi, nuori nainen korjasi sen.

Nykyisin samaan tehtävään tarvitaan vähintään kolme miestä.

Monet Tatjanan ikätoverit joutuivat sodan aikana Novosibirskin asetehtaaseen töihin. Naista onnisti, kun sai jäädä lähemmäksi kotia, joka sijaitsi 160 km pohjoiseen Barabinskistä.

Nyt Tatjana 83-vuotiaana asuu yksin rautatieaseman tuntumassa ja viljelee pikku pihamaatilkkuaan miten jaksaa. Monet muistot heijastuvat hänen kasvoiltaan, joissa ei ole katkeruuden häivää, vaikka nuoruusvuodet sota-aikana olivat raskaita. Mies on kuollut, samoin poika, mutta Tatjana elää tomaattejaan myyden päivän kerrallaan. Hymyillen.

Elämää nähneistä  kasvoista ja lempeistä silmistä loistaa seesteinen säteily. Se valaisee varmasti muitakin.  Juttelutuokion aikana saan häneltä paljon viisautta ja lämpöä sekä luvan julkaista nämä valokuvat. Kiitos, Tatjana!

Toivotamme toisillemme kaikkea hyvää ja toteamme, että tulevaisuus järjestyy joka tapaksessa parhain päin – ”vso budjet harashoo”.

Matka jatkuu

Novosibirskiin saavumme iltayhdeksältä. Vajaan tunnin pysähdyksen aikana ehtii  ihailla todella upeaa, valtavan isoa ja erittäin siistiä rautatieasemaa.  Sellaista mitä Länsi-Siperian pääkaupungilta voi olettaakin.

Huomenna saavumme Krasnojarskiin.

Kirja

Granö J (2006/1899) Kuusi vuotta Siperiassa. Kertonut Johannes Granö, kirkkoherra. Lasipalatsi. Helsinki. Uusintapainos vuonn 1899 julkaistusta teoksesta.