Itse tehdyn kiireen turhuus

Siperia 5. päivä. Neljä vuorokautta Venäjän junassa muuttaa ihmistä.

Vielä on monta tuntia junamatkaa edessä ennen kuin iltapäivällä saavumme Krasnojarskiin. Neljä vuorokautta Venäjän junassa muuttaa ihmistä. Tai ainakin koettua aikaa. Nyt taitaa olla pysähtyneisyyden aika.

Minuutteina mitattuna meillä kaikilla maailman ihmisillä on täsmälleen saman verran aikaa. Miksi toinen on kiireinen ja toinen ei? Asennekysymyskö?

Minulla on tapana luoda itse kiirettä sinnekin, missä sitä ei ole ja missä sitä ei tarvittaisi.  Kanssakulkijani maailmassa eivät kiirettäni kaipaa. Voisin pitää sen omana asianani, sillä se on minun ikioma ja rakas kiireeni, jota hellin ja suojelen, koska olen rakentanut sille oman ikonostaasin itseeni. Mutta silti pyrin aina vaan näyttämään sitä. Näyttämään muille.

Olen pyhittänyt kiireen kuten luterilainen ristin Kristuksen pyhyyden merkkinä, ortodoksi itselleen tärkeän ikonin tai hindulainen lukuisat jumalankuvansa.

Kiireen pyhitys, näkymätön palvonta heijastuu elämään kohtuuttomina omatekoisina aikatauluina, joiden noudattamatta jättämisestä seuraa sisäistä epämukavuutta. Suorittaminen näet ei ole ollenkaan niin yksinäistä puuhaa kun seuralaisena ovat kalenteri ja kello. Kuvittelen ymmärtäväni elämää ja näkeväni enemmän, kun käytössäni on sekuntikello!

Sekuntikellon diginäytöstä pystyn hienosti mittaamaan ajan. Mieleni valtaa ihana, mutta harhainen käsitys ajan hallittavuudesta. Sitä paitsi vaikutan muiden silmissä tehokkaalta, kun minulla on kiire. Minua arvostetaan työteliäänä ja aikaansaavana naisena.  Niin ainakin ajoittain paisumaan taipuvainen egoni haluaisi minut nähtävän.

Paljonko kello on ?

Jo pikku lapsi oppi kysymään ”Paljonko kello on?” , vaikkei tietäisi mitä tarkoittavat tunti ja vuorokausi. Lapsi ymmärtää, että on tärkeää kysyä kellon aikaa. Niin tekevät aikuiset – jostain syystä, jonka lapsi oppii myöhemmin, sitten kun on sisäistänyt vallitsevan tehokkuusaikakäsityksen. Jos taaperolle vastaa, että kello on sata kaksi, niin hän on yhtä tyytyväinen jos sanoisi että puoli kaksi. Pääasia, että kello on jotakin. Että aika on. Että aikuinen kertoo ”ajan” turvallisesti.

Aika on siis suhteellista (tämänhän totesi muuten  jo Einstein).

Nyt en ole kiirematkalla enkä egotripillä, vaan  hitaasti ja hartaasti  menossa Siperiaan. Tällainen etenemisen muoto sopii ihmiselle, jolle matkanteon hitaudesta on tullut hyve ja joka sopeutuu usean päivän kosteuspyyhepesuihin, päiväkävelyihin asemalaitureilla ja junan jatkuvaan rytmiseen kolkkeeseen. Viiden tähden hotellin pehmeän vuoteen ja lämpimän suihkun sijaan saan muuta: aikaa vain olla, mukavaa matkaseuraa ja tulevan odotusta. Tietysti voi ajatellakin. Ja haaveilla. Kirjat karkottavat ikävystymistä, jos sellaista ilmenee.

Hyttitoveri Arja totesi illalla nukkumaan mennessään, että on niin hienoa päästä unten maille katsomaan ja kokemaan asioita joita valveilla ei kohtaisi. Unen maailmat ovat toisia todellisuuksia.

Matkustamisessa ihminen hakee jotakin uutta, jotakin koettavaa, jotakin toisenlaista. Matkailu on  yritystä löytää uusia maailmoja,  myös itsensä sisältä.  Joskus niitä löytyykin.

Kiinnostavaa on nähdä, mitä Siperia tuo tullessaan.

Huomenna saan taas uunituoreen päivän Krasnojarskissa. Aamun aurinko nousee aina uutena ja uudestaaan. Pilvet eivät sitä koskaan estä nousemasta. Kiitos huomisesta! Ja tästä päivästä myös.

Koko ryhmä samassa hytissä tutkimassa Siperian karttaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s