Voisiko köyttä vetää samaan suuntaan – potilaan parhaaksi?

Täydentävistä hoidoista on tullut kiistakapula. Tai oikeastaan köysi, jota vedetään eri suuntiin. Lääkäreiden ammattiliitto vetää kieltojen ja luontaishoitoalojen ammatinharjoittajat hyväksynnän suuntaan

Kaksi agendaa, kaksi tavoitetta eivät nyt tunnu kohtaavan.

Media seuraa vahvasti lääkäreiden ammattiliiton näkemyksiä puhumalla ”uskomushoidoista” ja niiden tutkimusnäytön puutteesta. Koulutetut täydentävien hoitojen ammattilaiset pitävät nimittelyä halventavana ja puhuvat somessa luontaishoidoista ja niiden tutkimuksen tarpeesta.

Keinotekoinen kahtiajako

Kahtiajako ”uskomushoidot vastaan tieteelliset hoidot” on keinotekoinen eikä perustu siihen, millaista käytännön hoitotodellisuus on yhteiskunnassa ja mitä näyttöä eri hoitomuodoista on olemassa.

Osaa täydentävistä hoidoista on tutkittu, osaa ei. Osa hoidoista auttaa ihmistä, osa ei.

Näin on myös virallisessa hoidossamme. Kiistoja lietsovan ja tunteita kuohuttavan polarisaation tilalle tarvitaan järkeä ja malttia eri hoitoaloja edustavien ammatti- ja intressiryhmien välillä ja tutkimustietoon nojaavaa keskustelua.

Käyttäjien ääni kuuluviin

Myös niiden ihmisten ääntä, jotka käyttävät täydentäviä hoitoja, on kuultava. Heidän kokemuksiaan hyödyistä ja haitoista ei pidä sivuuttaa. Tutkimustieto käyttäjien kokemuksista on ensiarvoisen tärkeää. Palvelujen parantamiseksi tarvitaan asiakaskokemusten tutkimusta.

Musta salva, yksisarvinen, enkeli ja hopeavesi eivät ole luontaishoitoalan ammattilaisten tarkoittamia täydentäviä hoitoja, mutta niitä ovat muun muassa tutkitut akupunktio, kalevalainen jäsenkorjaus ja vyöhyketerapia. Ihmiset käyttävät näitä lievittämään kipuja, vaivoja ja kolotuksia, eivät yleensä tavanomaisen hoidon sijaan eli vaihtoehtoina.

Tutkittuja, vähemmän tutkittuja ja tutkimattomia ovat hoitojen tiet!

Sensaatioiden ja yksittäisten yrttimurhaaja-tarinoiden sijaan nyt tarvitaan analyyttista, erittelevää ja etujärjestöistä riippumatonta otetta selvittämään, mitkä hoidot ja terveyttä tukevat metodit kuuluvat mihinkin luokkaan niin virallisessa kuin vähemmän virallisessa terveydenhoidossa.

Kummassakin, niin virallisten kuin virallisen terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavien hoitokeinojen joukossa on tutkittuja, vähemmän tutkittuja ja tutkimattomia menetelmiä sekä hoitoja, jotka nojaavat enimmäkseen kliiniseen kokemukseen.

Nyt pitää selvittää, miten saamme nykyistä useammalle ihmiselle apua vaivoihin. Perustason terveydenhuoltomme on helisemässä: jopa kolmannes potilaista jää ilman apua, kun vaivoihin ei ole tutkittua hoitoa.

On selvitettävä, mitkä täydentävät hoidot voidaan hyödyntää auttamaan ihmisiä ja parantamaan nykyistä palveluvalikoimaamme.  Jotta saadaan jotain tolkkua jatkuvasti hämmennettyyn soppaan, on tehtävä riippumaton ja analyyttinen selvitys täydentävien hoitojen hyödyistä, haitoista ja merkityksestä.

Näin on jo tehty Ruotsissa virallisesti. Ruotsissa on esitetty toimia, jotka ovat vallan muuta kuin vanhanaikaisen ajattelun puoskarilaki. Eikä naapurissa puhuta hassuista uskomushoidoista.

Kuka tarvitsee köydenvetokilpailuja?

Hoitojen käyttäjille köydenvedosta vastakkaisiin suuntiin ei ole mitään hyötyä. He ovat menneet ja menevät edelleen hyviksi kokemiinsa joogaan, akupunktioon, vyöhyketerapiaan, shiatsuun tai aromaterapiaan jne. Ja lääkäriin sekä sairaanhoitajan, psyko- tai fysioterapeutin luo. Tarvittaessa, vuorotellen tai samanaikaisesti – ilman mitään ristiriitaa.

Diabeetikkoa, syöpäpotilasta tai vanhaa ihmistä saattaa kyllä hämmentää se, että arvostetun ammattikunnan etujärjestö, Lääkäriliitto, pyrkii kieltolakivaatimuksillaan estämään heitä oma-aloitteisesti ja ilman lääkärin erillislupaa hakeutumasta avun piiriin, josta ovat jo vuosikausia tottuneet saamaan helpotusta kipuihinsa, kolotuksiinsa ja oireisiinsa.

Kuka tällaisesta köydenvedosta hyötyy? Mietipä sitä.

Ihmisiä ei saa jättää tyhjän päälle

Erityisen hämmentävää on, että kielto (=täydentävien hoitojen tarjonnan ja käytön rajoitukset) koskisi myös tilanteita, joissa terveydenhuollosta saatu apu ei ole asiakkaalle riittävää. Ihminen jää tyhjän päälle, jos häntä estetään kokeilemasta täydentävää hoitoa tilanteessa, jossa normaalihoito ei auta. Tällaisia tilanteita voi olla esimerkiksi silloin kun ihminen kärsii toiminnallisista oireista ja oireyhtymistä.

”Terveydenhuollossa jopa kahdella kolmasosalla oireet jäävät selittämättömäksi. Arviot toiminnallisista oireista ja oireyhtymistä vaihtelevat väestössä 4–30 %:n ja perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon potilailla 10–50 %:n välillä”, todetaan Kelan raportissa Toiminnallisten häiriöiden kuntoutus. Sovellettavuus Kelan järjestämään kuntoutukseen ja vaikuttavat kuntoutusmuodot. (helsinki.fi)

Jos oireille ei löydy selitystä, niin ei voi olla olemassa lääketieteellisen teorian mukaista vaikutusmekanismiakaan. Näin ollen ei myöskään voi olla olemassa siihen perustuvaa ja lääketieteen kultaisen standardin, RCT:n mukaista tutkittua hoitoakaan.

Usein esitetyt väitteet, että lääkärin määräämä hoito tarkoittaisi muka sitä, että tarjottu hoito perustuisi automaattisesti tutkimusnäyttöön, ovat vahvasti liioiteltuja. Suurta osaa terveydenhuollossa tarjottavista hoidoista ei ole tieteellisesti tutkittu.

Epärehellistä uskomushoito-vääntöä

On epärehellistä käyttää termiä uskomushoito vain virallisen terveydenhuollon ulkopuolisista hoidoista, kun kerran hoitoja, joita ei ole voitu lääketieteellisin tutkimuksin osoittaa vaikuttaviksi, käytetään yleisesti terveydenhuollossakin niin lääkäreiden, sairaanhoitajien, psyko- ja fysioterapeuttien kuin hierojien ja toimintaterapeuttienkin työssä.

Samoin usein esitetty väite, että täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista ei muka ole tutkimusnäyttöä johtaa harhaan, sillä osasta hoitoja on kunnollista tutkimusnäyttöä.

Musta-valko -asetelma ei siis päde tutkimusnäytönkään suhteen. Köyden eri suuntaan vetämisen syyn täytyy olla jokin muu kuin tutkimustieto tai sen puute. Mikä? Mietipä sitä.

Hämmennystä herättää myös tieto, että lääkärikunta ei ole yksimielinen. Läheskään kaikki lääkärit eivät kiistatta jaa oman ammattiliittonsa näkemyksiä ”uskomushoidoista”, vaan he haluavat itsekin käyttää työssään tai lähettää potilaitaan esimerkiksi kosketushoitoon.

Lääkärikunnan sisälläkin vedetään eri suuntiin.

Kiinnostavaa on, että Lääkäriliiton oman selvityksen mukaan lääkäreistä 41 % oli sitä mieltä, että lääketiede voisi hyötyä vaihtoehtohoidoissa käytetyistä menetelmistä. Väestöstä tätä mieltä oli 58 % vastaajista. Lääkäriliitto – Palvelujärjestelmä ja potilas (laakariliitto.fi). Mietipä sitä.

Toisaalta, eiköhän tuossa kyselyssä oikeasti tarkoiteta sitä, että lääkäri voisi TYÖSSÄÄN hyötyä (tai paremminkin potilas voisi hyötyä) muistakin kuin biolääketieteen menetelmistä. Ei TIEDE (tässä tapauksessa lääketiede) voi HYÖTYÄ jostakin hoitomenetelmästä. Tiedehän TUTKII niitä menetelmiä. Käsitesekaannusta tässäkin: lääketiede sekoitetaan lääkärin konkreettiseen auttajan tehtävään. Ne ovat eri asioita.

Köyttä kannattaisi vetää samaan suuntaan – asiakaskeskeisesti, potilaan parhaaksi.