9. päivä. Suomalaisten ja virolaisten karkotettujen seurakunta ja kaihoisat tunteet.
Kapeat hiekkatiet pöllyävät. Mutkia ja mäkiä hytkyy allamme. Edessä, takana ja sivuilla avautuu lainehtivia viljapeltoja.
Horsontissa peltojen keskellä pilkottaa metsääkin. Matkalla Verhne Suetukin eli Ylä-Suetukin kylään, noin 120 km Minusinksin kaupungista itään, näkyy silmän kantamattomiin hyvin hoidettuja viljavainioita. Täältä tulee leipää moskovalaispöytiinkin. Pellot on suurimmaksi osaski yksityistetty. Kolhoosit jo historiaa.
Hevosia Suetuk-joen penkereellä.
Karkotettujen kylän nykyisin jo hylätty asuntoalue Ylä-Suetukissa.
Ylä-Suetukin kylä sijaitsee hurmaavan kauniilla paikalla, loivilla penkereillä Suetuk-joen molemmin puolin. Kävelen kylänraittia ja katselen historiaa, joen vastarannalla illan hämyssä uinuvaa hylättyä hökkelikylää.
Ylä-suetukilaista miesenergiaa.
1800-luvun lopulla enemmistö Ylä-Suetukin asukkaista oli Suomen ja Inkerin suomalaista. Nämä olivat sekä rikoksista Suomessa tuomittuja ja tänne karkotettuja että muita, vapaaehtoisesti tänne tulleita uudisasukkaita. Erityisesti Inkerinmaalta tänne tultiin leveämmän leivän perässä.
Ensimmäiset karkotetut siirtolaiset saapuivat 1850-luvulla tänne Minusinskin alueelle, josta annettiin maata pakkosiirtolaisille. Aluksi Ylä-Suetukin kylään asutettiin suomalaisia, virolaisia ja latvialaisia. Myöhemmin kansallisuuksien välisten riitojen ja tappeluiden vuoksi eri kansallisuudet erotettiin eri kyliin. Tänne jäivät suomalaiset, mutta vähitellen virolaiset kuitenkin palasivat takaisin. Kylässä oli vuonna 1890 lähes tuhat asukasta (Egman 2005):
| Suomalaisia Suomesta | 414 |
| Suomalaisia Inkeristä | 24 |
| Suomalaisia Tobolskin kuvernementistä | 110 |
| Latvialaisia Kuurinmaalta | 11 |
| Virolaisia Liivinmaaltaja Virosta | 364 |
| Yhteensä | 923 |
Suurimmillaan asukasluku oli 1500. Nyt täällä asuu vain pari sataa ihmistä, joista suurin osa vanhoja eikä jäljelle jääneille muutamille nuorille löydy töitä. Tuntuu ankaelta, kun kylältä puuttuu perspektiivi. Elämä on pysähtynyt. Ennen täällä oli eloisaa ja vilkasta, vaikka karkotettujen kylässä oltiinkin.
Nyt äijäryhmä tarkkaillee turisteja lauta-aidan vieressä. Joku yksinäinen kulkija astelee alas mäkeä. Possut tepsuttelevat hiljakseen kirkkotiellä.
Possuja Ylä-Suetukin keskustassa.
Pysähtynyttä. Silti virolaissyntyinen kirkon vahtimestari on optimistinen. Mutta minulla on kaihoisa mieli. Miksi? Enhän itse ole täältä kotoisin, enkä tiedä että sukulaisenikaan olisivat. Ei ole yhtään tuttuakaan.
Siksi, että olen suomalainen. Vahtimestari kertoo, että kylässä asuu enää yksi 95-vuotias edelleen suomea puhuva nainen. Hän on ehkä jonkun 1800-luvulla tänne karkotetun lapsenlapsi, joka on elänyt nuoruutensa Neuvostoliiton alkuvuosina. Monet suomalalissyntyiset karkotettujen lapset menivät naimisiin virolaisten kanssa ja jäivät asumaan tänne, vaikka olisivat voineet palata kotimaahankin.
Pastori Johannes Granö kuvaa matkaansa Verhne Suetukin kirkon vihkiäisiin vuonna 1888: ” Jo etäältä voimme kuunvaloisessa yössä nähdä uuden nyt vihittävän kirkon tornihuipun. Sähkösanomalla olin ilmoittanut kylään tuloni, sillä edellisestä vuodesta alkain oli Minusinskikin nyt sähkölangalla yhdistettynä muuhun maailmaan… Jo lauvantaina alkoi kansaa tulemaan 20-30 virstan päässä olevista virolaisista ja lättiläisistä kylistä. Ympärillä olevista venäläisistä kylistä oli muutamia utelijaita saapunut, ja jokunen aina Minusinskista… Samana (kirkon vihkiäis)päivänä pääsivät sen vuoden rippikoululapset, luvultaan yksitoista ripille; sitä pitsi jaettiin ehtoollinen 256 muulle rippivieraalle.”(Granö 2006, 256-257)
Ylä-Suetukin luterilainen kirkko vuonna 1888.
Ylä-Suetukin luterilainen kirkko vuonna 2012.
Granö, joka toimi suomalaisten Itä-Siperiaan lähetettyjen suomalaisten pappina asemapaikkanaan Omsk, puki huolensa kylän tulevaisuudesta: ”Kun vaan uusi kirkko houkuttelisi suurempia joukkoja puoleensa sunnuntaisin, kuin – kylän kapakka. Niin kauan kuin kapakka, tämä turmeluksen pesä, on kylässä, ei ole odotettavana mitään suurempaa hedelmää työstä siveellisyyden kehittämiseksi.” (Granö 2006, 258)
Vitali Luchagov pitää joka toinen sunnuntai jumalanpalveluksen Ylä-Suetukin kyläkirkossa.
Portaassa reikä. Remonttireiskaa tarvitaan.
Tänään Ylä-Suetukin luterilainen pappi Vitali Luchagov, joka asuu monen tunnin ajomatkan päässä Karatuskoessa, uskoo kylän tulevaisuuteen. Hän pitää joka toinen sunnuntai jumalanpalveluksen kylän kirkossa.
Uusia rakennuksia nousee. Kylä venäläistyy. Venäläiset ovat yleensä ortodokseja, kuten oli Vitalikin nuorempana, mutta kääntyi aikuisena luterilaiseksi. Mutta ehkä nykyinen, noin 10 osallistujan määrä jumalanpalveluksissa vielä nousee samoihin lukuihin kuin Granön aikana. Ainakin Vitali ahkeroi kiitettävästi surakunnassaan.
Kirkon vahtimestari ilahtuu silminnähden suomalaisten tulosta ja selostaa innoissaan – viroksi – kirkon korjaustarpeita ja tulevaisuuden suunnitelmia. Pientä tuunausta kirkko tarvitsee. Menestystä kirkolle ja Ylä-Suetukille!
Ikkunan pieletkin kaipaavat ehostusta.
Juntusen tutkimus karkotukista
Luin junamatkalla Moskovasta tänne Alpo Juntusen (1983) mielenkiintoisen tutkimuksen suomalaisista Siperiaan karkotetuista vangeista autonomian aikana. Karkotukset olivat yksi tapa Siperian asuttamispolitiikkaa 1800-luvulla. Tällä pyrittiin varmistamaan, etteivät mongolialaiset ja kiinalaiset tulleet asuttamattomille aroille ja taigaan.
Suuret osat Siperiaa olivat nimitäin olleet Mongolian vallan alla 1200-1400-luvuilla, ja vielä sen jälkeenkin kun mongolialaiset kaanikunnat alkoivat heiketä. Valtaansa vahvistaakseen Moskovan suuriruhtinaskunta alkoi asuttaa laajoja asumattomia Siperian seutuja. Myöhemmin asialle laitettiin kasakat.
Suomi, joka kuului 1800-luvulla Venäjään sen autonomisena tasavaltana, lähetti kuolemaan tai elinkautiseen vankeuteen tuomittuja pakkotyöhön tai pakkosiirtolaisiksi Siperiaan 1800-luvun puolivälistä lähtien.
Useimmat Suomesta karkotetut tulivat Pohjanmaalta, Vaasan läänistä. He olivat yleensä murhasta tai taposta tuomittuja tai irtolaisia. Mukana oli myös vallanpitäjille niskoittelevia talonpoikia ja muita yhteisöjen häiriköitä. Juntusen tutkimuksen mukaan pakkosiirtolaisiksi karkotettuja Suomesta oli noin 3300 vuoteen 1880 mennessä.
Törkeistä rikoksista ohjattiin pakkotyöhön kaivoksiin ja tehtaisiin. Lievemmistä rötöksistä tuomitut pääsivät tietöihin, verstaisiin ja maataloustöihin. Työhön kykenevät suomalaiset, joita oli Siperiaan muuttaneista eniten, menivät yleensä maataloustöihin.
Karkotetut vangit koottiin aluksi yhteen kaupunkiin, josta heidän piti kävellen jatkaa matkaansa määränpäähän. Vaellus kesti yleensä kuukausia. Tyumen, oli yksi karkotettujen koontipaikka. Sieltä Ylä-Suetukiin on yli 2000 kilometriä. Aikamoinen kävelymatka! Jotkut kävelivät Moskovasta saakka.
Pakkosiirtolaiseksi karkottaminen loppui 1890-luvulla. J.W. Snellman ajoi aktivisesti karkotusten lakkauttamista, ei niinkään humaaneista syistä kuin siksi, että hänen mielestään vankien työvoiman piti jäädä Suomeen.
Suomaissiirtolaisten osuus kaikista pakolla siirretyistä oli hyvin pieni, alle 1%, venäläisiä oli luonnollisesti eniten. Ylä-Suetukin lisäksi suomalaisia karkotettuja asui mm. Omskin alueella. Heitä oli myös muualla Minusinskin seudulla, mm. Shushenkoessa, josta jo kirjoitinkin pari päivää sitten jutussa “Seppien kaupungista karkotettujen kylään”.
Lähteitä
Juntunen A (1983) Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana. Siirtolaisuustutkimuksia A 10. Siirtolaisuusinstituutti. Turku. Karisto.
Engman M (2005): Suureen itään. Suomalaiset Venäjällä ja Aasiassa. Sirtolaisinstituutti. Turku. Näyteluku. http://www.migrationinstitute.fi/art/Engman.pdf
Granö J (2006) Kuusi vuotta Siperiassa. Kertonut Johannes Granö, kirkkoherra. Lasipalatsi. Helsinki. Uusintapainos vuonn 1899 julkaistusta teoksesta.
Kuvia
Kuvia sivustolla Верхний Суэтук – маленькая Эстония в России (Ylä-Suetuk – Pieni Eesti Venäjällä) http://poan.ru/lider/546-est
Linkit
Suomen luterilainen kirkko tekee lähetystyötä Siperiassa. Yksi projekti koskee Minusinskin alueen latvialaiskylä Nizhnaja Bulankan vanhan puukirkon kunnostamista: