Masentunut tarvitsee välittämistä enemmän kuin tietoa aivojen välittäjäaineista. Näin kuvattiin hyvää masennuksen hoitoa eilen Helsingissä, jossa keskusteltiin aiheesta ”Kenellä on valta masennuksen hoidossa – potilaalla, terveydenhuollolla vai lääketeollisuudella?”
Masentunut ihminen tarvitsee sitä, että toinen ihminen kuuntelee ja on kokonaan läsnä, kun olo on huono. Lääkäriltäkin hän kaipaa enemmän kuuntelua ja myötätuntoa kuin tietoa siitä, miten lääke toimii aivoissa. Tukijoita, vieressä kulkijoita tarvitaan ammattiauttajien lisäksi. Näitä ovat perhe, ystävät, tuttavat ja vertaistukiryhmät.
Keskustelun avasi Suomen Mielenterveysseuran psykiatri Christian Wahlbeck ja totesi, että sekä terveydenhuollon, potilaiden että omaisten yhteinen huoli on, tarjotaanko masentuneille parasta mahdollista hoitoa.
Lääkehoidolla on paikkansa, varsinkin vaikeissa masennuksissa, mutta nykyään käsite ”masennus” on laajentunut merkitsemään paljon muutakin kuin vakavaa sairautta. Keskustelussa tuotiin esiin masennuslääketutkimuksen aika sekava nykytila. Lääketeollisuus maksaa valtaosan lääketutkimuksista ja ymmärrettävästi haluaa myös vaikuttaa sen sisältöön. Tämän vuoksi on selvää, että taatakseen menestyksekkään bisneksen se suosii tutkimuksia, jotka osoittavat masennuslääkkeiden hyödyllisyyden. Markkinointi ja lääkäreiden ”koulutus” varmistavat, että lääkärit saadaan lääkemyönteisiksi. Heidät saadaan lääkemyönteisiksi vakuuttamalla, että pillerit tehoavat, vaikka todellisuudessa ne eivät olisi paljonkaan plaseboa (lumetta) parempia.
Tutkimustulokset ovat hyvin ristiriitaisia ja tuoreimmat kriitikot, kuten professori Peter Götzsche, ovat tutkimusten perusteella sitä mieltä, että lääketeollisuus on itse synnyttänyt masennusepidemian, jotta voisi myydä enemmän lääkkeitä. Ostin Götzschen vastikään suomennetun kirjan ”Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus”, jossa hän kertoo masennuslääketutkimuksista, mutta myös laajemmin lääketeollisuuden vaikutuksesta terveydenhuoltoon. Kirjoitan tästä, kunhan saan 400-sivuisen teoksen luetuksi.
Lisäksi tautiluokitukset (USA:ssa DSM eli Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders ja Euroopassa ICD eli International Statistical Classification of Diseases and Related Health Problems) muuttuvat. Näitä lääkärit käyttävät diagnosoinnin apuvälineinä. Niihin lisätään uusia, lieviäkin mielialaoireita. Näin saadaan paljon uusia sairauksia, joihin lääketeollisuus sitten markkinoi lääkkeitä. Tällä tavoin masennus medikalisoituu. Terveydenhuolto sekä potilaat alkavat uskoa, että välittäjäainepitoisuuksia lääkkeillä säätelemällä tauti korjaantuu.
Psykologi Aku Kopakkala kritisoi tätä ilmiötä ja mainitsi, että 1970-luvun jälkeen masennuksen suhteen on tapahtunut paljon. Tuolloin masennus oli harvinaista, vain noin 1% väestöstä diagnosoitiin masennus-sairaiksi. Nyt 430 000 ihmistä syö mielialalääkkeitä. 1970-luvulla katsottiin, että sairaus paranee itsestään noin 6-8 kuukaudessa. Nyt lieviinkin masennuksiin syödään lääkkeitä.
Nykytilannetta kuvaa hyvin hänen antamansa esimerkki naisesta, joka saa masennuslääkettä ahdistukseen, kun miesystävä jätti. Siitä sitten alkaa naisen masennuslääkekierre, kun hän tottuu pillereihin ja annosta vähitellen vaan nostetaan. Kuitenkin jätetyksi tulemisen pettymys ja suru ovat elämään kuuluvia murheita, joista ihminen selviytyy ajan oloon.
Masennus on kokemus
Joku keskustelutilaisuuden osallistuja kysyi: ”Onko masennus oikeastaan sairaus?”
Aku Kopakkala painotti, että masennus on ennen muuta kokemusta. Ihminen kokee ja tuntee ahdistavia, lamaannuttavia, paniikinomaisia ja surullisia tunteita. Jokaisen ihmisen masennus on erilainen. Se on uniikki. Ei ole samanlaisia masennuksia. Siksi Kopakkalan mukaan hoitokaan ei saisi olla standardimaista, samaa kaikille. Joku voi tarvita lääkkeitä, toinen yksilöterapiaa, kolmas ryhmän tukea, neljäs taide-, luonto- tai muita ”terapioita”. Myös keho ja sen rytmitys on hyvä saada kuntoon, samoin kuin sosiaaliset suhteet. Oma elämänhistoria on hyvä ymmärtää. Hoidossa on aina tärkeää ihmismäisyys eli se, että masentuneen omat kokemukset ja näkemykset ohjaavat hoidon suunnittelua.
Masennus kehittyy eri ihmisillä eri tavoin. Siihen vaikuttavat elämän historia, kokemukset ja ihmisen henkilökohtaiset ominaisuudet.
Kopakkala tsekkasi huvikseen oman tilansa tekemällä DSMn testin rasti ruutuun menetelmällä. Tuloksena oli, että hänestä ”löytyi” neljä eri tilaa/”sairautta”, joihin olisi tarvittu lääkitystä!
– Masennusta ei saisi diagnosoida tähän tapaan eli varttitunnissa ja mekaanisesti. Hoito ei toimi niin sukkelasti kuin nykyterveydenhuolto olettaa. Tarvitaan AIKAA diagnoosiin, AIKAA hoitamiseen ja AIKAA parantumiseen, Kopakkala sanoi.
Kopakkalakin on aikanaan uskonut itsestään selvästi lääkkeisiin. Sitten hän lähti vuonna 2004 etsimään evidenssiä eli todistusvoimaa tutkimuksista, jotka osoittaisivat kiistatta masennuslääkkeiden tehon. Hän ei niitä löytänyt. Tämä on ymmärrettävää, koska sellaisia tutkimustuloksia ei ole olemassa. Tulokset ovat ristiriitaisia ja lääkkeiden todellinen teho on osoitettu suhteellisen pieneksi.
Hän mainitsi kiinnostavan esimerkin sahramista, joka on itämainen mauste. Hän luki viisi tutkimusta sahramin vaikutuksesta mielialaan. Niiden mukaan se vaikutti yhtä hyvin kuin SSRI lääkkeet. Silti on ilmeistä, että sahramia ei varmaankaan oteta terveydenhuollossamme käyttöön, koska se ei ole perinteinen lääke. Esimerkki kuvaa hyvin tilannetta, jossa masennuksen hoidon tutkimus tällä hetkellä on. Lääkkeitä tutkitaan eniten ja niitä käytetään eniten, mutta muitakin auttamisen tapoja on olemassa. Ne vaan eivät ole nyt muotia.
Psykiatri Jarkko Eskola, joka on tehnyt pitkän uran sosiaali- ja terveysministeriössä, muistutti, että vakava masennus on todella lääkehoitoa vaativa sairaus. Se, että masennusta, lieviä ja keskivaikeita, on nykyään paljon, saattaa johtua yhteiskunnan ja työelämän muuttumisesta. Kaikki eivät kestä suoritus- ja kilpailuideologian tiukkoja ja oudoilta tuntuvia vaatimuksia.
Eskola totesi, että potilaiden omat kokemukset tilastaan ja tervehtymisestään olisi otettava entistä paremmin huomioon, kun arvioidaan hoitojen tehoa. Toisin sanoen tarvitaan enemmän tutkimuksia asioista, muistakin kuin lääkkeistä, jotka parantavat. Näitä voivat olla erilaiset terapiat, asumisjärjestelyt, yhteisölliset kokeilut, vertaistuki jne.
Vertaistuki
Maj-Lis Juslin, Kirkkonummen mielenterveysyhdistysestä kertoi vuosikymmenien masennushistoriastaan. Hän on syönyt paljon lääkkeitä, käynyt terapioissa ja etsinyt kaikenlaista muutakin apua. Erityisen hyväksi hän havaitsi hormonikorvaushoidon, mitä ei perinteisesti pidetä masennuksen hoitona, vaan vaihdevuosioireiden helpottamisena. Maj-Lis sai tästä kuitenkin avun myös mielialaansa. Psyykenlääkkeiden hän kertoi latistaneen tunteita, passivoineen psyykkisesti ja salvannen oppimiskykyä. Mikään ei tuntunut miltään.
– Terapiassakin kävin muutaman kerran oikeastaan turhaan, koska lääketokkurassa en pystynyt pohdiskelemaan omaa tilannettani.
Maj-Lisin mielestä kaikkein tärkeintä on ollut vertaistuki. Vertaisryhmä kannattelee toipuvaa ja antaa mahdollisuuden jakaa kokemuksia ja ajatuksia sellaisten ihmisten kanssa, jotka varmasti ymmärtävät. Ovathan he itse kokeneet samanlaisia juttuja.
Kiinnostavassa seminaarissa kuulin myös tällaisia kommentteja:
- Potilasta kiinnostaa onnellisuus pitkällä aikavälillä, ei lääketutkimusten tulokset.
- Lääkkeet voivat väliaikaisesti ”parantaa”, mutta voivat myös muuttaa sairauden krooniseksi.
- Kun katsotaan eläköitymislukuja, niin sen jälkeen kun masennuslääkkeet tulivat laajalti markkinoille, eläköityminen mielenterveysongelmien vuoksi on lisääntynyt.
- Toivo on hyvä lääke. Sitä sairastunut tarvitsee aina.
Keskustelutilaisuuden järjestivät entisen Lapinlahden sairaalan tiloissa Suomen Mielenterveysseura, Lapinlahden Lähde-hanke ja Mielenterveysyhdistys HELMI ry. Tilaisuuteen osallistui vajaa kaksi sataa terveysalan ammattilaista, mielenterveyskuntoutujaa ja asiasta kiinnostunutta.
