Iltapäivällä tuuli humisee

Pihlajan kukkaTuulinen päivä. Aamulla vesi pärski laituria vasten viiden asteen kesälämmössä. Ei tehnyt mieli nokkaansa ulos pistää.

Lähdin kuitenkin metsään. Puut suojasivat tuulelta, askel alkoi lämmittää kehoa. Pikku hiljaa aamun apeuskin haihtui lähilepikkoon. Kuusen alla odoteltuani sade loppui. Ja sitten alkoikin paistaa aurinko.

Nyt on tuulisen kirkasta. Humisee, humisee. Tuuli tuivertaa haavanlehtiä, männyt nyökyttelevät. Lämpötila nousee koko ajan.

Mieleni aprikoi ihmistä ja hänen paikkaansa maailmassa. Aika iso teemahan tämä on, kun en ole ihan varma edes omasta sijainnistani kartalla. Metsässä tulee mieleen kaikenlaista. Mietin, pohdin ja tutkiskelen, vaikka oikeastaan jo ennen mietintämyssyn päähän laittoa tiedän, että liian isoihin kysymyksiin saan itseltäni aina liian pieniä vastauksia.

Että ihmisen paikka?  Pilkkoisinko kysymyksen rajallisempiin osasiin, jotta olisi helpompi löytää ratkaisuja. Seitsemän miljardin vai jonkin yleisihmisen vai konkreettisesti minun paikastaniko tässä on kyse? No, eihän tästä vastaamisesta mitään tule, kun tuo kolmas ja kaikkein rajatuinkin vaihtoehto tuottaa ongelmia.

Joku paikka, merkitys kai kaikilla 7 miljardilla tyypillä minut mukaan lukien pitää olla? Vai pitääkö?

Totuus taitaa olla, että jokainen ihminen luo maailmansa merkitykset kaikissa olosuhteissa. Sen mukaisesti kehkeytyy oma ”paikkakin”. Tämä tarkoittaa sitä, että kehitän kussakin elämäntilanteessani, onnen hetkenä, vastoinkäymisessä, tuskatilassa ja tässä puiden seassa haahuillessani, tulkintoja näkemästäni ja kokemastani, myös itsestäni.  Voin yrittää päättää, miten haluan elämää ja tätä maailmaa tulkita. Voin etsiä totuutta, mutta on hyvä olla valmis vastaanottamaan hetki, jolloin tajuan että sitä ei ehkä löydykään.

Tuuli on edelleen voimakasta. Palailen mökille.

Jaana Seppänen kirjoittaa esseekokoelmassaan Iltapäivä kohtalosta ja ikävän hetkistä. Kirjassa on viisaita ajatuksia, joista saan ihmispohdintaani evästä niin paljon, että kysymykseni käyvät aiheettomiksi.

Seppänen kirjoittaa: ”Paljas Totuus on aina kaunis ja lohduttava: Ihminen ei päätä mistään, hän on kevyt, vain tomua ja tuhkaa, joka lentää tuulen mukana taivaalle.”

Vieläkin humisee.

Kirja

Jaana Seppänen. Iltapäivä. WSOY 2014.

Narvan metsässä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s