Hoitouskot – uskomushoidot

Psykiatri Matti O Huttunen kirjoitti äskettäin ”apostolisista hoitouskoista” (Huttunen 2018). Aikaisemmin tänä vuonna lääkärit Päivi Räsänen ja Kati Myllymäki ottivat julkisuudessa näkyvästi kantaa ”uskomushoitoihin”.  Pohdiskelen tässä, mitä tällainen usko- ja uskomuspuhe kertoo vallitsevasta lääketieteellisestä hoitokulttuurista.

Plasebotutkimukset osoittavat vakuuttavasti, että uskolla, toivolla, luottamuksella ja ylipäänsä hoitokokemuksella on vaikutusta. ”Oikeanlainen usko ja oikeanlainen kokemus tukevat toisiaan”, kuten Coloradon yliopiston professori Tor Wager taannoin totesi. Ks. Uskomushoito voi parantaa. Niitä ei voi patentoida spesifeiksi näyttölääketieteen hoitomenetelmiksi, ja silti ne ovat tehokkaita tapoja edistää ja tukea paranemista. Kaikki hoitoalan ammattilaiset tietävä tämän myös omasta käytännön kokemuksestaan.

Kohtaaminen myötäelävän, lämminhenkisen ammattilaisen tai muun auttajan kanssa pysyy muistissamme usein koko elämän, koska siinä jaetaan henkilökohtaisesti merkityksellisiä kokemuksia. (Aarva, Kortejärvi, Sarvela 2018).

Tällainen kokemus on monelle korvaamaton tervehtymisen apu.

Mutta usko voi olla myös fundamentalistista oikeassa olemista, jäykkää ja rajoittavaa:

Jokainen diagnoosi ja hoitopäätös ovat aina vain oletuksia, joiden vaikutuksia tulee seurata riittävän tiiviissä hoitosuhteessa yhdessä potilaan kanssa ja valmiina muuttamaan valittuja näkökulmia. Tämä pragmaattinen hoitofilosofia ei voi toteutua, jos hoitavat lääkärit ovat hoitouskoissaan jäykkiä tai jos eriuskoiset lääkärit jatkuvasti vaihtuvat. (Huttunen 2018).

Hoitousko ei koske vain psykiatreja, joiden keskuudessa uskojen ristiriitaisuus on Matti O. Huttusen mukaan erityisen ongelmallista. Psykiatriassa on aina ilmennyt keskenään kiisteleviä koulukuntia. Ajankohtainen esimerkki näistä kiistoista on eri osapuolten suhde lääkkeiden käyttöön. Äärikantoja edustavat ryhmät, jotka ajavat joko kokonaan lääkkeetöntä psykiatriaa ja ryhmät, jotka puolustavat lääkkeiden käyttöä vetoamalla kontrolloituihin hoitotutkimuksiin tai kliiniseen kokemukseensa.

Matti O. Huttunen toteaa:

Asiallista keskustelua näissä psykiatrisissa uskontaistoissa haittaa se tosiasia, että osapuolet voivat yksittäisen potilaan osalta olla sekä oikeassa että väärässä. Valtaosa hoitotutkimuksista on lyhytkestoisia ja tehty valikoiduilla potilasaineistoilla. Hoitosuositukset perustuvat tilastollisiin keskiarvoihin eivätkä siksi läheskään aina vastaa kaikkien potilaiden tarpeisiin. (Huttunen 2018)

Uskontaistoja käydään muillakin lääketieteen aloilla. On erilaisia näkemyksiä, siitä mikä on hyvää hoitoa. Esimerkkejä ovat muun muassa pitkäaikaisten kipu- ja väsymysoireyhtymien hoito, Huttunen sanoo ja muistuttaa potilaan kokemusten ja aidon kohtaamisen tärkeydestä:

Kiistojen keskellä potilaan kohtaaminen ihmisenä voi jäädä sivuosaan ja muuttua välineellisiksi oirekyselyiksi tai käsikirjoja seuraaviksi epäaidoiksi tapaamisiksi. (Huttunen 2018)

Jäykät hoitouskot ja hoitolinjat voivat Matti O. Huttusen mukaan vaarantaa vakavasti hoidon tuloksellisuuden. Ongelmallisempia kuin itse uskot ovat niiden jäykkyys.

Tarve sanoa

Kirjoittajan mukaan Albert Camus on maininnut, että ”Tarve olla oikeassa on sivistymätöntä”. Voi olla, mutta kyllä meillä ihmisillä on monesti tarve osoittaa, että oma näkemys on varteenotettava tai huomionarvoinen muiden oikeiden joukossa. Minullakin on sellainen tarve, koskapa tätä kirjoitan.  Niin on Huttusellakin, koskapa halusi julkituoda mielipiteensä.  Ymmärrän Camus´in totemuksen tarkoittavan, että yhden ainoan totuuden julistaminen on jäykkää ja rajoittunutta ja että ortodoksisuuden sijaan kaivattaisiin heterodoksisuutta. Ehkä Matti O. Huttunenkin tarkoitti tätä.

Miten hoitousko eroaa uskomushoidosta? Ei kovinkaan paljon. Sanojen käyttötavoissa sen sijaan on eroja.

Hoitousko, Matti O. Huttusta vapaasti tulkiten, on uskoa jonkin hoitomuodon tutkimusnäyttöön ja sen perusteella sen ylivertaisuuteen niin, että potilaan kohtaaminen ihmisenä, kuten myös hänen kokemuksensa ja tarpeensa voivat jäädä toissijaiseksi hoitoprosessissa. Toisin sanoen jähmeä, ortodoksinen hoitousko erottaa potilaan sairaudesta. Se kiinnittää enemmän huomiota sairauteen kuin sairaaseen ihmiseen.

”Uskomushoito” on uskomushoitosodassa kuvattu, yleensä ilman tarkempaa erittelyä,  epätieteelliseksi ja tällä perustella ei-toivottavaksi (ks. Päivi Räsäsen ja Kati Myllymäen kannanotot). Kyse on siis periaatteessa samasta uskon asiasta, mutta käänteisenä. Paradoksaalisesti itse ”uskomushoito”-termiä käytetään uskonvaraisesti.

Uskotaan, että kaikki hoitomuodot, jotka eivät ole virallisesti Suomessa julkisen terveydenhuollon käytössä, olisivat tällaisia epämääräisiä uskoon nojaavia, tehottomia ja samalla kuitenkin haitallisia. Tästä uskosta seuraa vaatimus niiden kieltämisestä  lailla ihmisiltä, joiden ei katsota pystyvän itse päättämään asioistaan. Haitallisuutta perustellaan sensaatiomaisilla yksittäistapauksilla, ei tutkimustiedolla.  Samalla uskotaan, tai ainakin Räsänen ja Myllymäki ovat antaneet julkisuudessa sellaisen kuvan, että terveydenhuollossa kaikki käytetyt hoitomuodot olisivat tieteellisesti osoitettu tehokkaiksi. Kumpikaan usko ei perustu tutkimustuloksiin eikä faktoihin.

Vain osa terveydenhuoltojärjestelmän tarjoamista hoitomuodoista on tieteellisesti osoitettu tehokkaiksi. Ihmisille tarjotaan virallisessa hoitojärjestelmässä paljon parannustapoja, joista ei ole tutkimusnäyttöä tai se on hataraa. Ja vastaavasti virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella, ihmisten itse maksamina, on Suomessakin tarjolla suosittuja hoidon ja terveyden edistämisen muotoja, joiden hyödyistä on tutkimusnäyttöä. Tieteellisesti tutkimatonta hoitamista on siis sekä systeemin sisällä että ulkopuolella. Samoin kuin tutkittuakin.

Tulkoon tahto ymmärtää eri näkemyksiä

Elämme mielenkiintoista aikaa. Moniarvoisuutta, monimuotoisuutta, demokraattista päätöksentekoa ja asiakaskeskeisyyttä arvostetaan. Matti O. Huttusen nostama keskustelu hoitouskoista on merkki avoimuuden aikakauden sarastuksesta.  Se ehkä jatkuu asiallisena ja avoimena keskusteluna myös uskomushoidoista. Uskon(!), että ymmärtävässä hengessä käyty tieteellinen, ammatillinen ja julkinen keskustelu toisi valoa parinkymmen vuoden takaiseen Lääkäriseura Duodecimin äänestyspäätökseen ja sen syihin.

Duodecim-seura nimittäin 1990-luvulla päätti, että kansainvälisesti yleisesti käytössä oleva termi ”Complementary and Alternative Medicine” = ”CAM” ei olekaan suomeksi ”täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot (tai lääkintä)”, vaan ”uskomushoidot”. Tuolloin päätöksellä lienee ollut perusteensa, mutta tänä päivänä se tuntuu uskomattomalta: kolmesta sanasta tehtiin yksi, ja alkuperäisen CAM-termin merkitys samalla muuttui.  (Hernesniemi 2002, Hemmilä 2007, Hemilä 2016).

Avoin dialogi tulossa?

Jäin pohtimaan, mahtoiko Duodecim-seurassa käännöstyön tuoksinassa jäädä huomaamatta, että uskomushoitojen koppaan sujahtivat korkeakoulututkinnon suorittaneet kiropraktikko, naprapaatti ja osteopaattikin, jotka ovat Valviran nimikesuojattujen ammattien listalla ja siis virallisia terveydenhuollon ammatteja. Sinne meni myös akupunktio, jota nykyisissä Käypä hoito -suosituksissa esitetään yhdeksi hoitovaihtoehdoksi monien kiputilojen hoitoon. (Lääkäriliitto on jäsenistönsä mielipidemittauksissa nimennyt yllä mainitut uskomushoidoiksi ja on antanut jäsenilleen uskomushoitovaroituksen viittaamatta kuitenkaan omiin mielipidetutkimuksiinsa.  Aiheesta tarkemmin ks.  Karhun nimi ja uskomushoito.)

Miten tässä näin sekavasti, epäloogisesti ja omituisesti pääsi käymään?  Olisiko jo aika tehdä korjausliike?

Avoin dialogi tutkijoiden, hoitoalan ammattilaisten ja kansalaisten kesken erilaisten lähestymistapojen ja hoitomuotojen tutkimuksesta, hyödyistä ja haitoista olisi tarpeen samalla tavalla kuin Matti O. Huttusen ehdottama avoin keskustelu hoitouskoista lääketieteen sisällä on tarpeen. Tämä auttaisi hahmottamaan monipuolisemmin nykytilannetta ja vähentämään turhia vastakkainasetteluja ja ristiriitoja.

Tieteessä ei käytetä uskomushoito-termiä

”Uskomushoito” ei ole tieteellinen käsite eikä suomalainen lääkärikuntakaan ole siitä yksimielinen (Hernesniemi 2002, Hemmilä 2007, Hemilä 2016), puhumattakaan kansalaisista. Kiinnostavaa on, että valtalehdet (HS, AL, TS) silti vieläkin tuntuvat suosivan tätä termiä, jota äskettäin julkaistun katsauksen mukaan käytetään vain keskusteluartikkeleissa, mutta ei tutkimusartikkeleissa (Vuolanto ym. 2018).

Potilaan kannalta hoitajaan uskominen ja luottaminen voivat olla osa hyvää hoitokokemusta, joka tuottaa positiivisten odotusten, vastavuoroisen hoitosuhteen ja erilaisten tilannetekijöiden kanssa kokemusvaikutuksia – myönteisiä, jos kokemukset hoidosta ovat hyviä ja kielteisiä, jos ne ovat huonoja.  Tällaiset vaikutukset syntyvät, ilmenevät, tuntuvat ja vaikuttavat kokonaisessa, elämäntilanteen muovaamassa ihmisessä.

Kun moniulotteinen ja merkityksiä luova potilas tai asiakas otetaan auttamisen keskiöön, voidaan häivyttää keinotekoisia rajoja eri auttamis- ja hoitofilosofioiden, koulukuntien ja ammattilaisten välillä. Kaikkea, mikä on kärsivälle ihmiselle hyväksi, on syytä soveltaa käytäntöön kannustavassa ja hyväksyvässä ilmapiirissä. Jokainen ihminen on yksilöllinen, mutta paranemisen ja eheytymisen prosessissa uskon vahvistaminen, toivon jakaminen ja rakkauden osoittaminen auttavat kaikkia.  (Aarva ja Kortejärvi 2018)

Hoitousko- ja uskomushoitopuhe vihjaavat vallitsevan biolääketiedevetoisen hoitoajattelun hämmennykseen. Lääkärikoulutuksessa on opittu luottamaan biologiaan ja kaksoissokkokokeisiin, joissa potilaan (ja hoitajan)  kokemuksilla hoitosuhteesta, tunnetekijöistä ja muista kehomielellisistä seikoista ei ole merkitystä. Tällaiseen tiedeorientaatioon nojaava hoitokulttuuri on nyt muuttumassa.

Monituhatvuotinen kokemus ihmisten hoitamisesta osoittaa, että kehoa ja mieltä ei voi erottaa. Ne vaikuttavat toinen toisiinsa.  Uusi tutkimuskin useilta tieteenaloilta tukee tätä oletusta, sillä uskominen voi todistetusti näkyä kehollisinakin reaktioina.

Kärsivien auttamisessa sellaisen uskon levittäminen, joka estää ja hidastaa paranemista, on surullista.  Usko ja uskominen ovat iloisia asioita, kun ne edistävät terveyttä ja kokonaisvaltaista eheytymistä ja tervehtymistä. Kysehän ei ole joko uskosta tai tieteestä, vaan sekä-että -ajattelusta ja toiminnasta.

Kuva Kati Sarvela.

Viitteet

Aarva P, Kortejärvi H, Sarvela K. Esipuhe – Terveys on kuin joki. Kirjassa Inhimillisyyden vallankumous – Iloa ja toivoa terveydenhoitoon Basam Books 2018. Tulossa.

Aarva P, Kortejärvi H. Usko, toivo, plasebo. Kirjassa Inhimillisyyden vallankumous – Iloa ja toivoa terveydenhoitoon. Basam Books 2018. Tulossa.

Hernesniemi, A. Uskomuslääkinnästä täsmällisiin termeihin. Suomen Lääkärilehti 2002;43:4393.

Hemilä H. Uskomushoito tarkoittaa eri asiaa kuin CAM. Suomen Lääkärilehti 2016;71:2404.

Hemmilä H. Luopukaamme termin uskomuslääkintä käytöstä. Duodecim 2007;123:2352.

Huttunen Matti O. Lääkärit, heidän potilaansa ja apostoliset hoitouskot.  Duodecim 2018;134(17):1762-3.

Vuolanto P, Sorsa M, Aarva P, Helin K. Katsaus suomalaiseen CAM-tutkimuksen. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 2018: 55: 243–25.