Tag Archive | Kati Myllymäki

Vastaus Kati Myllymäelle, Aamulehdelle ja Turun Sanomille

Tässä on vastaukseni Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Kati Myllymäelle sekä Aamulehden ja Turun Sanomien päätoimittajalle ja toimituspäällikölle. Vastaus liittyy kummankin lehden 5.6. 2018 julkaisemaan Kati Myllymäen haastatteluun.(1)

Kukaan ei vastaustani ole pyytänyt. Annan sen oma-aloitteisesti. Pidän tärkeänä, että kansalaisille annetaan julkisuudessa tutkimuksiin ja faktatietoihin nojaavaa informaatiota terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolelle jäävistä hoidon ja terveyden edistämisen muodoista.

Hienoa, että Suomessa on sanan vapaus.

Täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja (Complementary and Alternative Medicine CAM) käyttää 26 prosenttia Euroopan(2) ja noin joka kolmas Yhdysvaltain(3) aikuisväestöstä. CAM on kansainvälisen tiedeyhteisön omaksuma termi.  Käytän jatkossa täydentävät hoidot -termiä CAM-hoidoille synonyyminä, koska tutkimusten mukaan näihin hoitomuotoihin turvaudutaan yleisimmin juuri täydentämään tavanomaisia terveyspalveluja. Ne eivät ole lääketieteellisten hoitojen vaihtoehto.  Niitä käytetään yleisesti myös terveyden edistämiseksi.

Kansainvälisesti täydentäviksi hoidoiksi luokitellaan monimuotoinen, terveydenhoitojärjestelmän ulkopuolelle jäävä joukko erilaisia hoitomuotoja(4). Luokitukset vaihtelevat eri kulttuuripiireissä. Intiassa auyrveda-lääkintä ja Kiinassa perinteinen kiinalainen lääketiede ovat kulttuurisesti hyväksytympiä kuin Euroopassa.(5). Erilaisia CAM-hoitoja on arvioitu olevan jopa 200.(6).

Yhdysvaltain kansallinen terveysinstituutti NIH, joka vastaa Suomen Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta, käyttää termiä täydentävät ja integroivat terveysnäkemykset. NIH jakaa nämä menetelmät ja hoitomuodot kolmeen pääryhmään:

1) luontaistuotteet (natural products), joihin kuuluvat yritit, vitamiinit, mineraalit ja probiootit, joita markkinoidaan usein ravintolisinä

2) kehomielihoidot (mind and body practices), joita tarjoavat koulutetut hoitajat; NIH mainitsee seuraavat: jooga, kiropraktinen ja osteopaattinen manipulaatiohoito, meditaatio, hieronta, akupunktio,rentoutustekniikat (esimerkiksi hengitys- ja mielikuva- ja lihasrentoutusharjoitukset), tai chi, qi gong, parantava kosketus, hypnoterapia ja liiketerapiat (Feldenkrais-metodi, Alexander-tekniikka, pilates, Rolfing-rakenneintegraatio ja Trager-psykofyysinen integraatio)

3) muut täydentävät terveysnäkemykset (other complementary health approaches)  joissa on piirteitä kahdesta edellä mainitusta ryhmästä, mutta jotka eivät sellaisinaan luokitu yksittäisiksi hoitomuodoiksi. Näitä ovat esimerkiksi kokonaiset hoitojärjestelmät, kuten perinnehoitajat, auyrvedinen, kiinalainen ja antroposofinen lääkintä sekä homeopatia ja naturopatia (luontaislääkintä).

Tutkimusta on runsaasti akupunktiosta, joogasta, selän manipulaatiohoidoista ja meditaatiosta. Muista sitä on vähemmän. (7)

Tutkimusta tehdään eri tieteenaloilla, kuten lääketieteen, hoitotieteen, lääketieteellisen antropologian, terveyspsykologian, terveyssosiologian ja muiden terveystieteiden alalla sekä tieteen tutkimuksessa. Täydentävien hoitojen suosio sekä käyttäjien niistä saama apu ja hyöty näyttäisivät perustuvan suurelta osin potilaskeskisyyteen ja hyvään ja inhimilliseen hoitosuhteeseen. (8)

Kati Myllymäki ei kerro haastattelussaan, mitä hoitomuotoja hän katsoo kuuluvan  ”uskomushoitoihin”. Ei siis ole tietoa, millaisten hoitomuotojen ja terveyden edistämisen menetelmien käyttöä lääkäreiden ammattiliitto haluaisi Suomen eduskunnan rajoittavan lailla.  Siksi en voi ottaa lakiasiaan mitään kantaa. En usko, että kansanedustajatkaan voivat näin yleiseen Lääkäriliiton toiveeseen mitenkään reagoida,   varsinkaan, kun kansalaisten näkemyksiä heitä itseään koskevasta asiasta ei ole selvitetty.

Uskomushoito-käsitteestä olen kirjoittanut Bioetiikan instituutin blogiin otsikolla Karhun nimi ja uskomushoidot: Pohdintoja Lääkäriliiton uskomushoitosuosituksesta.

Päivitys 7.6.2018: CAM-hoitojen käytön yleisyyttä kuvaava luku koskien Eurooppaa on korjattu kirjoituksen toisessa kappaleessa. Kemppaisen  ym. (2017) tutkimuksessa täsmällinen luku on 25.9% (aikaisemmin sanottu ”joka kolmas”). Tutkimuksen mukaan Suomessa CAM-hoitojen käytön yleisyys on 35.3% aikuisväestöstä. 

Lähteet

[1] “Uskomushoidot kiellettävä lapsilta”. Toiminnanjohtaja Kati Myllymäen haastattelu. Aamulehti 5.6.2018.

[2] Kemppainen L, Kemppainen T, Salmenniemi S, ym. Use of complementary and alternative medicine in Europe: Health-related and sociodemographic determinants. Scand Pub Health.2017. doi: 10.1177/1403494817733869

[3] National Center for Complementary and Integrative Health. Types of Complementary Health Approaches 2018. Katsottu 5.6.2018. https://nccih.nih.gov/health/integrative-health#types

[4] Wieland LS, Manheimer E, Berman B. Development and classification of an operational definition of complementary and alternative medicine for the Cochrane collaboration. Altern Ther Health Med 2011;17:50-59.

[5] World Health Organization. Traditional medicine strategy 2014-2023. Geneva: World Health Organization; 2013 . Luettu 5.6.2018.  Traditional Medicine Strategy 2014-2023.

[6] Sosiaali- ja terveysministeriö. Vaihtoehtohoitojen sääntelyn tarve. Vaihtoehtohoitoja koskevan lainsäädännön tarpeita selvittäneen työryhmän raportti 2009. Luettu 5.6.2018. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-2810-7

[7]  National Center for Complementary and Integrative Health. Types of Complementary Health Approaches 2018. Katsottu 5.6.2018. https://nccih.nih.gov/health/integrative-health#types

[8] Brosnan G, Danell Brodin J-A, Vuolanto P (toim.). Complementary and Alternative Medicine. Knowledge Production and Social Transformation. Palgrave Macmillan. Springer 2018.

Potilaan ääntä on kuunneltava

Viime aikoina on julkisuuteen tullut useita lääkäreiden viranomaisilta saamia huomautuksia ja ammatinharjoittamisen rajoituksia. Savon Sanomat kommentoi pääkirjoituksessaan  8.11.2017 lääkäri Ville Pöntysen ja Lääkärikeskus Lupauksen tapausta. http://www.savonsanomat.fi/paakirjoitukset/Arveluttavaa-hoitoa-tieteen-harmaalla-alueella/1066597

Lääkäreihin kohdistuneissa kurinpitotoimissa on vedottu potilasturvallisuuteen.  Ne heijastavat myös laajempia yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten potilaiden kokemuksiin ja terveydenhuollon potilaskeskeisyyteen liittyvää hämmennystä.

Savon Sanomien pääkirjoituskin viittaa potilaan kokemukseen: ”Ihmisen omaa kokemusta ei voikaan kyseenalaistaa. Vastuullisessa lääkinnässä se ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa”.  

Jos ihminen nähdään mekaanisena biolääketieteellisten toimenpiteiden kohteena, kokemus voidaan helposti erottaa tutkimuksesta ja jopa hoidosta. Tutkimusnäyttö yksittäisen hoitomuodon vaikutuksista voidaankin saada mm. laboratoriokokein kuulematta potilaita itseään. Ongelmaksi voi muodostua se, että potilaan ääni häviää tutkimusnäytön varjoon. Samalla voi unohtua hoitamisen syy: ihmisen kärsimys ja avun tarve.

Terveydenhuollossa kärsimystä pitää aina pyrkiä lievittämään. Potilaan kokemus palautteena hoidosta on otettava tosissaan. Se on tärkeää palveluiden laatua arvioitaessa.

Tiukka biolääketieteeseen nojaava katsanto eli se, että keho nähdään omana biologisena yksikkönään ja biolääketieteellisen hoidon kohteena ja mieli siitä ikään kuin erillään, ei ole enää riittävä. Tarvitaan laaja-alaisempaa, monimuotoisempaa hoitamista, jossa potilas kohdataan psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena ja hänen kokemuksensa on keskiössä.

Kun potilaskeskeisyys ei toteudu virallisessa terveydenhuollossa, ihmiset hakevat apua muualta.  Tuoreen tutkimuksen mukaan 35,3 prosenttia suomalaista käyttää täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja. Tarvitsisiko heidän niitä käyttää, jos he saisivat kaipaamaansa apua terveydenhuollosta?

Mistä syystä näin suuri osa kansalaisista turvautuu epävirallisiin hoitoihin ja kokee vielä saavansa niistä apua? Vastaukseksi ei riitä tiedon puute, internet tai kansalaisten typeryys. Asiaa pitäisi tutkia potilaiden näkökulmasta. Virallisuuden ja epävirallisuuden rajat ovat liukuvia ja muuttuvia. Kansalaiset muuttavat niitä omalla toiminnallaan. Tutkijat ja terveyspoliitikot tulevat sitten perässä.

Terveydessä ja sairaudessa fysiikka, kemia ja biologia ovat yhtä aikaa voimassa yksilöllisten kokemusten kanssa.  Elävässä todellisuudessa tarvitaan mahdollisimman monipuolisia tapoja auttaa ihmisiä. ”Hyvä” on otettava käyttöön sieltä, missä sitä on.  Ja tutkittava, missä se kulloinkin on.

Pauliina Aarva, tutkija, terveyden edistämisen dosentti, Tampere

Lähde

Laura Kemppainen, Teemu Kemppainen, Jutta Reippainen, Suvi T. Salmenniemi, Pia H. Vuolanto. 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe: Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public Health. Online before print, October 4, 2017 . https://doi.org/10.1177/1403494817733869

*          *         *         *

Jatkan vielä hiukan tästä teemasta ja erityisesti tieteellisestä tutkimuksesta ja funktionaalisen lääketieteen asemasta Suomessa.

Myös Turun Sanomat kommentoi 9.11.2017  Pöntysen tapausta ja siihen liittyen kilpirauhassairauksien hoitomuotoja. En ota, enkä voikaan ottaa kantaa näiden yksittäisten sairauksien hoitamiseen, koska en tunne asiaa.  Sen sijaan tarkastelen koko jupakkaa laajemmasta eli koko terveydenhuoltojärjestelmän ja siinä sovellettavan hoitoideologian näkökulmasta. Ideologialla tarkoitan tässä yhteisön tajuntaan vahvasti juurtuneita käsityksiä siitä, millainen hoitaminen on hyvää ja oikeaa.

Kiinnostavaa on kysymys siitä, kuka ja millaisin perustein on oikeutettu yhteiskunnassamme päättämään, mikä ja millainen ihmisen vaivojen ja sairauksien hoitaminen tai terveyden edistäminen on oikeaa ja tieteellisesti hyväksi todistettua.

Tutkimuksen ristiriitaisuus

Tieteellinen tutkimus ei anna yksiselitteisä vastauksia, vaan viitteitä todellisuuden luonteesta. Yleensä on olemassa suurempi tai pienempi joukko toimivia, siis käypäisiä hoitomuotoja. Tällaisen valikoiman kokonaisuus antaa kuvan jonkin vaivan tai sairauden luonteesta ja sen hoitotavoista. Toimivien ratkaisuvaihtoehtojen joukko on kuin kartta hoitomahdollisuuksista. Suuri ratkaisumahdollisuuksien määrä auttaa näkemään hoitamisen maiseman paremmin kuin jos maisemaa katsottaisiin vain yhdestä näkökulmasta, tässä tapauksessa esimerkiksi vain kliinisten kontrolloitujen hoitokokeiden näkökulmasta. (Tarkennan, että kannatan voimakkaasti RCT-tutkimusta, mutta samanaikaisesti kannatan myös muiden terveystutkimuksen teoreettisten lähestymistapojen ja metodien huomattavasti nykyistä laajempaa käyttöä akateemisessa tutkimuksessa).

Tieteellisen tutkimuksen tulokset eivät ole sama asia kuin potilaan auttaminen. Tiede tuottaa lähes aina ristiriitaisia tuloksia ja niiden kanssa käytännön elämässä on vain koetettava tulla toimeen.

Nykyaikaisessa terveystutkimuksessa (kuten lääketieteessä, terveyspsykologiassa, kansanterveystieteissä, hoitotieteessä, ravitsemustieteessä, lääketieteellisessä antropologiassa jne.) tuotetut tutkimustulokset – kuten laajasti tiedetään – ovat  siis enemmän tai vähemmän ristiriitaisia. Näin ollen tärkeintä onkin tutkimustulosten mosaiikkista kehkeytyvä kokonaiskuva ja tämän hyödyntäminen käytännön hoitamisessa.

Tulee etsimättä mieleen kysymys: ”Onkohan nyt jämähdetty johonkin ajattelutapaan niin, ettei uskalleta katsoa laatikon ulkopuolelle?” Tällainen jämähtämisongelmahan on yleistä silloin, kun tieteissä vakiintunutta tilannetta (status quo) pidetään ainoana mahdollisuutena eikä suostuta näkemään ajattelun, teorioiden ja tutkimusmetodien puutteellisuuksia.

Tiede uusiutuu – hitaasti, mutta vramasti

Jos tiede ei kykene uusiutumaan, uusiutuminen alkaa purkautua tieteen ulkopuolisia kanavia pitkin. Maailmassa kun mikään ei ole kiveen hakattua, pysyvää, vaan kaikki muuttuu koko ajan – halusimme sitä tai emme.

Tässä yhteydessä on kiinnostavaa, että Turun Sanomien kirjoituksessa 9.11. 2017 Lääkäriliiton tuore toiminnanjohtaja Kati Myllymäki täräyttää: ”Lääketiede on tiedettä eikä mielipideasia.”

Tiede tosiaan on tiedettä – tai ainakin sen pitäisi olla. Kirjallisuustiede, tilastotiede, historiatiede ja biologiatiede ovat todellakin tiedettä, eivät mielipideasia. Niin on lääketiedekin. Sen sijaan lääkärin, kirjailijan, tilastojen laatijan, historian ja biologian opettajan työ ei ole tiedettä, vaan käytäntöä. Kukin e.m. ammattilainen soveltaa omassa toiminnassaan tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta myös työssä pitkän ajan kuluessa kollektiivisesti kertynyttä käytännön kokemuksen tuomaa näyttöä.

Hoitokiistoissa näyttää olevan kysymys siitä, mitä tieteellisiä faktoja pidetään relevantteina (asiaankuuluvina ja pätevinä) ja millä perustein, mitä käytäntöön perustuvaa evidenssiä (todistusvoimaa) hyväksytään ja kuka näistä päättää. Vallanjakokysymys on ilmeinen.

Kun vielä huomataan, että lääketieteitä ei ole vain yksi, vaan monia, ymmärrämme, että kyse on myös eri lääketieteiden välisistä kiistoista.  On olemassa esimerkiksi bio-, käyttäytymis–, liikunta-, elämäntapa- ja musiikkilääketiedettä yms. Lisäksi on runsaasti  muita lääketieteen suuntauksia, kuten yhdistävä (integrative)  laajennettu (extended), funktionaalinen (functional) lääketiede,  yrttilääketiede (herbal medicine), kiinalainen ja antroposofinen lääketiede. Uusin tulokas lienee narratiivinen lääketiede, jolla on jo omia koulutusohjelmiaan ainakin USA:ssa.

Funktionaaliseen lääketieteeseen, joka  tässä Pöntys-kiistassakin on noussut esiin, suhtaudutaan ristiriitaisesti tavanomaista (koulu)lääketiedettä edustavien tutkijoiden ja käytännön lääkäreiden piirissä Suomessa. Koululääketiedettä, joka on vahvasti biolääketieteellisesti orientoitunut, opetetaan tuleville lääkäreille yliopistojen  lääketieteellisissä tiedekunnissa.

Mitä on funktionaalinen lääketiede?

Suomessa toimii alan yhdistys, joka nettisivuillaan kertoo seuraavaa:

”Funktionaalinen lääketiede on terveydenhoidon alue, joka painottaa kehon oikean ja optimaalisen toiminnan merkitystä terveyden palauttamisessa ja sairauksien hoitamisessa. Siinä yhdistetään ja käytetään tietoa monelta eri tieteen alalta kuten lääketieteen eri osa-alueet, esim. sisätaudit, neurologia ja immunologia, biokemia, kasvitiede, ravintotiede, kliininen ekologia, toksikologia eli myrkkyoppi, genetiikka eli perinnöllisyysoppi ja fysiologia.

Funktionaalisen lääketieteen periaatteen mukaan elimistö hakeutuu parantuessaan kohti sisäistä tasapainoa, siksi sairaudet nähdään myös häiriöinä yksilön ja hänen ympäristönsä välillä. Tähän pyritään vaikuttamaan kokonaisvaltaisesti niin että saavutettaisiin jälleen tasapainotila.” Aiheesta lisää täältä Linkki http://fms.fi/funktionaalinen-laaketiede/

Minun on vaikea ymmärtää, mikä tuossa on epätieteellistä tai -ammatillista. Kysymys näyttäisi olevan siitä, että ihmistä ja hänen ongelmiaan, vaivojaan ja sairauksiaan tarkastellaan funktionaalisessa hoitamisessa eri tavalla kuin koululääketieteessä.  Funktionaalista suuntausta edustavat lääkärit näyttävät yllä olevan sitaatin perusteella arvostavan monitieteisyyttä  ja pitävän  johtavana ajatuksena terveyden edistämistä ja ihmisen oman paranemiskyvyn tukemista.

Hienoa. Potilaskeskeistä. Tasapainottavaa.

Juuri näitä tarvitaan enemmän kaikkien lääkäreiden, sote-keskusten ja ylipäänsä  ihmistä hoitavien työotteessa. Funktionaaliset hoitotavat eivät näytä olevan ristiriidassa biolääketieteellisten hoitomuotojen kanssa, vaan voivat toimia rinnakkain. ”Sekä että” auttaa ihmistä enemmän kuin ”joko tai”.

Päivitys 16.11.2017:  Jos olet kiinnostunut meneillään olevasta kilpirauhaskiistasta eli lääkehoitoa koskevasta oppiriidasta, tietoa saat Christer Sundqvistin kokoamasta media-aineistosta ja muusta julkaistusta materiaalista. Koosteessa on mukana myös  viitteitä tieteellisiin tutkimusartikkeleihin. Linkki  http://turpaduunari.fi/missa-mennaan-kilpirauhaskiistassa/

Pisarakaari