Kirjailija Antti Tuuri tuli ulos kaapista. Tai oikeastaan hän pääsi ulos lukitusta kaapista eli sai vihdoin äänensä kuuluviin julkisuudessa asiasta, josta on puhunut jo kauan. Asiasta, joka on tabu terveyskulttuurissamme: lääkäreiden täydentävien hoitojen käyttö itselleen ja potilailleen.
Antti Tuuri oli tarjonnut kolumniaan Helsingin Sanomiin, Suomen Kuvalehteen ja ET-lehteen. Kaikki kieltäytyivät julkaisemasta sitä. Professori Juhani Knuuti esitti blogissaan arvion kieltäytymisen syistä. Hän viittasi siihen, että ei pitäisi heti puhua sensuurista, jos lehdet eivät halua ”julkaista jotain uskomushoitoteemaan liittyvää mielipidekirjoitusta. Jos mielipidekirjoitus ei kelpaa useaan lehteen tarjottuna, en kyllä itse ensimmäiseksi epäilisi sensuuria vaan kirjoituksen sisältöä.”(Aiheesta enemmän blogijuttussani ”Vastaus Juhani Knuutille”, jossa on myös linkki tuohon lainaukseen, ks. Viitteet)
Kyllä, minunkin mielestäni kyse on juuri kirjoituksen sisällöstä. On kyse siitä, että Antti Tuurin kirjoituksen sisältö koski aihetta, josta nykykulttuurissamme ei ole suotavaa keskustella eli se on tabu. Tabu on eri asia kuin sensuuri. Sensuuria toteuttaa joku ulkopuolinen valvova taho. Tabu johtaa itsesensuuriin esimerkiksi niin, että lehti itse päättää olla julkaisematta jotakin, jonka arvelee olevan lehdelle taloudellisesti tai muutoin tärkeän ryhmän etujen vastaista.
Täydentävien hoitojen hyödyistä ja niiden tutkituista myönteisistä vaikutuksista ihmisten terveyteen ei tunnu olevan suotavaa puhua mediassa. Uskomushoitojen kuolemanvaaroista vaahtoaminen sen sijaan ei tunnu olevan tabu, vaikka asiaa ei ole tutkittu olenkaan. Koko uskomushoitotermi on suuri floppi. Tiedemaailma ei sitä edes tunne. Se on pienen suomalaislääkärien joukon ikioma keksintö. (Lisää tietoa aiheesta jutussani Uskomushoitojen ihmemaa, ks. Viitteet)
Nykyisessä terveyskulttuurissa vallitsevan, ainoana oikeana pidetyn näkökannan mukaan kaikkien kuuluisi liputtaa materialistis-reduktionistisen biolääketieteen nimeen ja kumartaa tämän katsannon edustajia KOKO terveyenhuollon auktoriteetteina. Tämä johtuu siitä, että tekninen lääketiede on kehittynyt aivan uskomattoman valtavin harppauksin noin viidenkymmenen viime vuoden aikana. Tekninen kehitys yhdistyneenä luonnontieteellisen evoluutioteorian järkevyyteen (eli siihen että kaikki luonnonoliot ovat kehittyneet vuosimiljoonien kuluessa luonnonvalinnan periaatteiden mukaisesti sellaisiksi kuin ne tänä päivänä ovat) on valitettavasti synnyttänyt ylimielisyyden ilmastoa, johon Antti Tuurikin Terveys-Hymyn haastattelussaan viittaa.
Luonnontieteellis-tekninen näkemys parantamisen ykköstieteessä eli biolääketieteessä on johtanut siihen, että koska lääketiede ja erityisesti sen korkeateknologisin biolääketieteen suuntaus, seisoo parantamisen tutkimuksen ja käytännön pyramidin huipulla (kuva yllä), sen edustajista on tullut terveyskulttuurimme ”kardinaaleja”, joilla on ikään kuin julkilausumaton oikeus määritellä, mikä on hyvää hoitamista, mistä hoitamisesta saa mediassa puhua, miten ja kuka saa puhua.
Huolimatta siitä, että määrältään tämä kolmiokuvan yläkärkeen kuuluvista ihmisistä koostuva asiantuntijajoukko on pieni suhteessa muihin parantamisammattilaisten ryhmiin, joita edustavat mm. perusterveydenhuollon työntekijät ja muut sote-alan ammattilaiset (puhumattakaan väestön määrästä) ja siitä, että koko kansanterveystyössä tämä joukko on merkitykseltään pieni, sillä on paljon mediavaikutusvaltaa.
Väestön terveydentilaan ja koko kansanterveyteen sillä on mitätön vaikutus, koska kansanterveyden huonontumisen tai parantumisen kehittymisessä tärkeimpiä tekijöitä ovat sosiaalinen ympäristö (kuten työelämä), arkielämä ylipäänsä, kulttuuriset arvot ja elintavat. Kolmiossa vasemmalla sivustalla näkyvä ”terveyden edistäminen” on erityisen merkityksellistä kolmion alapalkissa. Täydentävät hoidot ovat usein juuri terveyden edistämistä. Mutta ne voivat edistää toipumista vakavistakin sairauksista, myös kolmiossa esitetyn hierarkian huipulla, vaikka eivät niitä lääketieteellisesti parannakaan (kuva yllä).
Väestön terveyteen korkeateknologiset lääketieteelliset toimenpiteet (niin olennaisen ja äärimmäisen tärkeitä kuin ne jokaiselle sairastuneelle ovatkin) vaikuttavat vain vähän. Siksi olisi tärkeää satsata monipuolisesti esim. masennus sekä tuki- ja liikuntaelinten vaivojen ehkäisyyn ja oireenmukaiseen hoitoon, syiden etsintään ja parantamiseen. Nämä kaksi terveysongelmaryhmää ovat nykyisin suurimmat työikäisen väestön työkykyyn vaikuttavat terveystekijät. Tutkimustieto on osoittanut, että näitä vaivoja voidaan helpottaa täydentävien hoitojen avulla. Eivät ne ole “kaiken tuova parannus” tai “ainoa vaihtoehto”, mutta monet hoidot tutkitusti auttavat, usein muun hoidon rinnalla ja tukena.
Antti Tuuri uskalsi ottaa esille toisenkin aiheen, josta ei ole suotavaa puhua julkisesti (keittiönpöytäkeskusteluissa, joskus työpaikan kahvihuoneessakin siitä ehkä puhutaan): puoskarilain (uskomushoitolain), jolla pyritään panemaan kuriin vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Hän joutui huomaamaan, että vain yhdenlainen keskustelu puoskarilaista (=”uskomushoidot vaarallisia”, ”tarvitaan puoskarilaki”) on valtamediassa sallittua.
Onko siis Terveys-Hymyä pidettävä vaihtoehtomediana? Tähän en ota kantaa, mutta pidän hyvänä asiana, että ainakin joku uskaltaa antaa tilaa virallisesta “oikeaoppisuudesta” poikkeaville näkemyksille. Kaukana lienee vielä aika, jolloin sote-järjestelmän sisältä nousee merkittävää vastarintaa yksiviivaiselle oikeassa olemiselle ja selkeää monimuotoisuuden ja avoimen dialogin puolustamista. Ehkä pian koittaa suvaitsevaisuus.
Kysyin Yleltä, miksi se puhuu uskomushoidoista
Marraskuussa 2018 lähetin ystävällisen tiedustelun Ylelle siitä, miksi sen toimittajat puhuvat uskomushoidoista, vaikka kansainvälisesti tiedeyhteisössä käytetty termi on täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot. En saanut vastausta kysymykseeni, mutta minulle vastatiin hiukan ylimieliseen, ylhäältä neuvovaan tyyliin, että yleisradio ei ole tasapuolinen kaikkien näkemysten suhteen. Yle antaa etusijan eli luottaa tutkittuun tietoon ja tutkimuslaitoksiin sekä arvostettuihin instituutioihin kuten yliopistot ja Lääkäriliitto! Hetkinen. Olin ällistynyt siitä, että Yleisradio nimesi yhden ammattiliiton samaan luokkaan yliopistojen kanssa. Todella erikoista. (Täsmennys 5.11.2019: Vastaus Ylen työntekijältä ei tämän vastaajan mielestä ollut Ylen virallinen kanta, vaan vastaajaan “omaa henkilökohtaista pohdintaa asiaan”, kuten saamassani sähköpostiviestissä luki. Kirjeenvaihto Ylen kanssa tapahtui marraskuussa 2018, ei keväällä 2018, kuten alkuperäisessä tekstissäni muistini varaisesti kerroin. Tarkistin s-postiviestit tänään).
Lääkäriliitto ajaa voimakkaasti uskomushoitolakia (puoskarilakia),jonka tarvetta se perustelee potilasturvallisuudella, mutta ei ole millään tavoin missään pätevästi tutkimus- tai muuhunkaan näyttöön nojaten osoittanut, miten sen uskomushoidoiksi nimeämät hoitomuodot vaarantavat potilastuvallisuuden. Elokuussa käynnistynyt kansalaisaloite viittaa tähän ristiriitaan ja on huolissaan siitä, että liiton mielestä laki on tärkeä, koska silloin ”Lääkäri voisi vastaanotolla vedota lakiin, jos kuulisi potilaan kallistuneen uskomushoitojen kannalle.” Lainaus on liiton eduskuntavaalitavoitteista 2019 (Lääkärilehti 5/2019, 264-265). https://www.facebook.com/taydentavathoidotkaikille/
Uskomushoitojen vaaroilla pelottelu muistuttaa jonkin verran Euroopan keskiaikaa, jolloin katolisen kirkon ylin johto eli kardinaalit ja piispat inkvisitiolaitoksen avustamana hallitsivat lähes koko yhteiskuntaa ja torjuivat rajuin keinon harhaoppisuutta. Jos kardinaalit kuulivat jonkun kallistuneen vääräoppisuuden kannalle, hänet voitiin kerettiläisenä siirtää sivuun ja jopa tuomita kuolemaan.
Nykyaikana näin pitkälle ei mennä, mutta eräänlaisena metaforisena inkvisititiotoimintana voi kyllä pitää median ylläpitämää tabua (joka näkyy sananvapauden rajoituksena): Ei saa puhua täydentävien hoitojen hyödyistä. Kaukana inkvisitiotoiminnan periaatteista ei ole myöskään lynkkauskirjoittelu, johon turvaudutaan juuri edellä mainittujen instituutioiden toimesta ja avustamana ei-toivottuja henkilöitä kohtaan, jos nämä astuvat aroille varpaille.
Lääkärit valittavat toisistaan
Nyt oireellista on lisäksi se, että lääkäreiden ammattiliiton jäseniä on joutunut myöskin valtiovallan eli terveydenhuollon valvontaviranomaisten hampaisiin silloin, kun nämä soveltavat työssään jotakin muutakin hoitamisen tapaa kuin käypä hoito -suosituksissa kanonisoitua. Erityisen hankalia ovat sellaiset tapaukset, joihin ei ole olemassa “käypää hoitoa” tai siitä on ristiriitaisia näkemyksiä. Näitä on useita. Jotkut lääkärit ovat menettäneet lääkärinoikeutensa, toiset saanet huomautuksia ja kolmannet ovat joutuneet tekemään lukuisia selvityksiä aluehallintoviranomaisille tai Valviralle toiminnastaan. Neljännet yrittävät olla hissukseen.
Merkittävää tässä on se, että näissä ajojahtia muistuttavissa tapauksissa valittajia eivät suinkaan ole potilaat, vaan lääkärikollegat. Pidän tätä hyvin vakavana asiana. Taustalla saattavat olla oppiriidat, joita ei haluta/kyetä setvimään tieteen areenoilla tai rauhanomaisesti ammattilaisten ja potilaiden yhteisissä keskusteluissa, vaan valvontaviranomaisen papereissa. Kysymys tietooni kantautuneissa tapauksissa on ollut näkemyseroista ja eroista niissä tavoissa, joita lääkäri tutkimustiedon ja oman kliinisen kokemuksensa perusteella pitää toimivina ja vaikuttavina tapoina auttaa potilaita. Valvontaviranomaisilla on varmasti myös todellisia potilasturvatapauksia käsiteltävänään. Asiakirjat ovat salaisia, joten en voi tietää, mitä kaikkea niihin liittyy, enkä syytä viranomaisia enkä ketään muutakaan mistään. Totean vain, että ongelma on olemassa.
Ulkopuolisen tarkkailijan ikkunasta katsottuna kollegojen toistensa ilmiantaminen on hälytysmerkki. Se on myös merkki meneillään olevasta suuresta murroksesta, joka tulee vaikuttamaan sekä lääkäreiden työnkuvaan että lääketieteelliseen tutkimukseen ja koko terveydenhuoltoon. Ihmisen, potilaan, kärsivän asiakkaan paikka muuttuu – toivottavasti nykyistä näkyvämmäksi, paremmaksi ja selkeämmäksi.
Murros on raskasta, mutta se on positiivistakin. Se luo pohjaa kehitykselle, inhimillisyyden vallankumoukselle.
Kun otetaan huomioon, että tutkimustieto on aina muuttuvaista ja että se on usein myös ristiriitaista, niin ei ole olemassa absoluuttista tieteellistä totuutta eikä sellaista kanonisoitua tutkimustietoa hoitamisen metodeista, jota millään “kardinaalikunnalla” olisi yksinoikeus valuttaa hierarkiassa alaspäin. Ja että vain ja ainoastaan se olisi pätevää.
Tähän kuitenkin monet tuntuvat uskovan vedotessaan syvällä rintaäänellä tutkittuun tietoon. Myös viranomaiset.
Viitteitä ja blogijuttujani, joissa on kosketeltu tämän kirjoituksen teemoja:
Uskomushoitojen ihmemaa. Liinablogissa https://liinanblogi.com/2019/07/05/uskomushoitojen-ihmemaa/
Vastaus Juhani Knuutille. Liinanblogissa https://liinanblogi.com/2019/10/04/vastaus-juhani-knuutille/
Täydentävät hoidot – kansalaisaloitteen teksti https://www.taydentavathoidotkaikille.fi/lue-lisaa/mihin-tutkimuksiin-kansalaisaloi/
Aarva Pauliina. Täydentävät hoidot. Viisas Elämä 2019. Ilmestyy 15.11.2019
Päivitys 10.3.2020: Lääkkeetön elämä -kirjaa koskeva osuus on poistettu tekstistä.
Jälleen erinomainen kirjoitus. Osaat ilmaista meidän monien tunteet ja mielipiteet asiallisesti.
Olen juuri lukemassa Antti Heikkilän (!) kirjaa Matka omenapuuhun, vuodelta 1994. Heikkilä kirjoittaa kirjassaan terveydestä, hoitamisesta, lääkärin ja potilaan suhteesta, lääkkeistä ja parantumisesta. Hän kirjoitti 25 vuotta sitten näistä samoista asioista kuin sinä ja Antti Tuuri eikä mikään ole muuttunut parempaan. Potilas/Ihminen on yhä objekti, jolla ei ole sananvaltaa omiin asioihinsa.
Kyllä oli hienoa tekstiä Liinalta taas! Osuu ja uppoaa monessakin kohtaa, jos saa tällaista sotaisaa vertausta käyttää. Tuo huomio, että lääketeollisuuden käsikassaraksi asettunutta lääkäriliittoa pidetään jopa valtion omistamassa tiedotusvälineessä ihan jonain muuna kuin etujärjestönä on erityisen tärkeä pointti.
Pyry epäili edellä, että mikään ei ole muuttunut. Minulla on toinen käsitys: paljonkin on muuttumassa: sekä lääkärikunnassa että muissa terveydenhoidon ammattiryhmissä on lisääntyvässä määrin niitä, jotka ovat huomanneet “materialistis-reduktionistisen” lääketieteen rajallisuuden. He eivät alistu ylhäältä tulevaan saneluun loputtomasti. Kun vain esiin nousee lisää Antti Tuurin kaltaisia rohkeita sanojia, terveydenhoidon inhimillinen vallankumous on pian totta Suomessakin.
Toivon, että olet oikeassa. Omat kokemukset ne aiheuttavat noita epäilyjä.
Hei. Hyvää ja rohkeaa tekstiä. Onneksi on muitakin yksilöitä ja voimakkaita yhteistyön muotoja, jotka edistävät yhteistyötä täydentävien hoitojen ja virallusen lääketieteen välillä – kuten Luonnonmukaisten terveydenhoitojen Forum.
Tapani Koivula