Masennuslääkityksen lopettaminen kaipaa tukea

• Yli puolet (56%) masennuslääkkeistä eroon pyrkivistä kokee vieroitusoireita.

• Melkein puolet (46%) vieroitusoireita kokeneista kuvaa oireita voimakkaiksi.

• Oireet kestävät yleisesti useita viikkoja tai kuukausia.

• Nykyiset Ison-Britannian ja Yhdysvaltain hoitosuositukset aliarvioivat vieroituksen vaikeutta ja niiden kliinistä merkitystä.

Tutkijat James Davies ja John Read selvittivät Addictive Behaviors -lehdessä  systemaattisessa katsauksessa masennuslääkkeistä vieroittumiseen liittyviä hankaluuksia. Selvityksen perusteella he ehdottavat Käypä hoito -suositusten päivittämistä.

Helsingin Sanomat uutisoi tästä 5.10. 2018. Uutinen perustui BBC:n juttuun 2.10.2018.

Masennuksen hoito näyttää nyt olevan Suomessakin melkoisessa kriisissä. Monet lääkärit ovat ymmällä kohdatessaan potilaita, jotka valittavat vieroitusoireita yrittäessään lopettaa masennuslääkityksen. Tähän saakka on oletettu, että vieroitusoireet ovat yleensä harvinaisia ja jos niitä on, ne ovat vähäisiä. Oletus johtunee siitä, että asiaa ei juuri ole tutkittu.

Yksittäisten potilaiden kertomilla vieroituskokemuksilla, vaikka niitä kerrottaisiin lukuisten psykiatrien ja yleislääkäreiden vastaanotoilla eri puolilla maata, ei ole kovin suurta painoa, jos tieteellistä evidenssiä haitoista ei ole ollut. Nykyisen näyttölääketieteen mukaisesti tieteen ”sana” monesti painaa enemmän kuin potilaan kokemus, jota saatetaan pitää jopa epäluotettavana. Näin siitä huolimatta, että evidence based medicinen alkuperäinen toiminta-ajatus oli tarkastella tieteellisen näytön, lääkärin kliinisen osaamisen ja potilaan kokemusten ja arvostusten yhdessä muodostamaa kokonaisuutta hoitovalintojen perustana (Sheridan 2016). Näyttölääketiedettä ja kokemusvaikutuksia käsitellään pian julkaistavassa kirjassa (Aarva, Kortejärvi, Sarvela toim. 2018)

Tutkimusnäyttöä potilaiden käytännön elämässä, esimerkiksi vuosien lääkekuurien jälkeen kokemien vieroitusoireiden vakavuudesta ei tietysti voi ollakaan, jos niitä ei systemaattisesti ja tieteen metodein selvitetä.  Ymmärrettävistä syistä lääketeollisuus ei ole kovin innokas organisoimaan ja rahoittamaan tällaisia tutkimuksia, sillä niissä on vaara, että lääkkeiden vaikutuksista paljastuu bisneksen kannalta epämiellyttävää tietoa.

Sen sijaan nykyisin on maailmalla, myös Suomessa meneillään tutkimuksia, joissa selvitetään, kuinka lisälääke tehoaa ihmisiin, jotka jo parhaillaan syövät masennuslääkkeitä. Tutkimuksessa puhutaan masennuslääkitystä täydentävästä (lääke)hoidosta. Kyse on siis lääkkeestä lääkkeen päälle!

20181007_masennuslääketutkimus

Mainoksen alku (keltainen merkintä minun). Mainos on julkaistu Aamulehdessä sivulla A 13 sunnuntaina 7.10.2018. Tutkimuksen toimeksiantaja on lääkealalla toimiva yritys.

Toinen äskettäin julkaistun  systemaattisen katsauksen tekijöistä James Davies on ottanut julkisuudessa kriittisesti kantaa masennuslääkkeisiin. Joku voikin ehkä ajatella, että tämän vuoksi katsauksen tulokset antavat melko negatiivisen kuvan vieroituskysymyksestä.

Tieteellinen tutkimus kuitenkin noudattaa tiedeyhteisössä sovittuja tutkimuksen periaatteita riippumatta tutkijan omista näkemyksistä tai kokemuksista. Tutkimusaiheensa valintaan tai siihen, kenen palkkalistoille tutkija menee, hän toki aina itse vaikuttaa.

Tutkimusongelman valinta sinänsä ei siis tee tutkijasta jääviä. Tässä nimenomaisessa  tapauksessa toimeksiantaja oli Ison Britannian valtio, jota voinee pitää riippumattomana.

Jos lääkekriittisyys tai vastaavasti lääkemyönteisyys tekisi tutkijan jääviksi, niin silloin suurin osa kaupallisista lääketutkimuksista, kuten tuo yllä mainoksessa esitelty, liukuisivat jäävien joukkoon. Lääketeollisuuden rahoittamien tutkimusten raportoinnissa on kylläkin todettu olevan keskimääräistä enemmän vinoumaa.

Kirjoitin James Daviesin  kirjasta viisi vuotta sitten, marraskuussa 2013 Vaihdetaan myyttiä, rankkaa puhetta psykiatriasta. Kirja on blogijuttuni jälkeen ilmestynyt suomeksikin nimellä  Hajalla – onneton totuus psykiatrian nykytilasta (2015).

Asenteet muuttuvat

Ajat muuttuvat ja asenteet päivittyvät. Hoitokulttuuri ja -käytännöt uudistuvat – pikku hiljaa tai nopeasti. Monet potilaat ja suuri osa hoitohenkilökuntaakin ovat havahtuneet huomaamaan, että lääkkeet ovat vain yksi tapa, joskus todella välttämätön ja tarpeellinen, mutta ei ollenkaan ainoa tapa hoitaa masennusta ja ylipäänsä mielenterveyttä.

Masentuminen ei johdu  aivokemiallisesta sairaudesta. Serotoniiniteoriaakaan ei ole koskaan pystytty tieteellisesti todistamaan oikeaksi. Silti siihen edelleen paikoin nojataan masennuslääkkeitä puolustettaessa.

Ehkäpä potilaiden, erityisesti niiden, jotka ovat kohtalaisen ehjin nahoin selviytyneet masennuksestaan, ääni alkaa kuulua enemmän. Voisi puhua jopa potilaiden vallankumouksesta. Se  voi olla merkittävä muutosvoima siihen suuntaan, että kärsivän ja apua hakevan ihmisen oma ääni aletaan ottaa entistä enemmän huomioon hoitovaihtoehdoista yhdessä potilaan kanssa päätettäessä.

Tulevaisuudessa tutkimusnäyttö ei koskaan ohita ihmistä, ja monenlaisia lääkkeettömiä (muitakin kuin  pitkiä psykoterapioita) avun muotoja on tarjolla kaikille niitä tarvitseville. Moniammatillinen yhteistyö kukoistaa ja Tornion ”avoimen dialogin hoitamisesta” saatuja tutkittuja käytäntöjä hyödynnetään koko maassa  laajasti psyykkisten ja psykofyysisten ongelmien hoidossa ja kuntoutuksessa. Kirjoitin tästä. Uutta kohti mennään.

Addictive Behaviors -lehdessä julkaistun katsauksen tiivistelmä:

Introduction: The U.K.’s current National Institute for Health and Care Excellence and the American Psychiatric Association’s depression guidelines state that withdrawal reactions from antidepressants are ‘self-limiting’ (i.e. typically resolving between 1 and 2 weeks). This systematic review assesses that claim.

Methods: A systematic literature review was undertaken to ascertain the incidence, severity and duration of antidepressant withdrawal reactions. We identified 24 relevant studies, with diverse methodologies and sample sizes.

Results: Withdrawal incidence rates from 14 studies ranged from 27% to 86% with a weighted average of 56%. Four large studies of severity produced a weighted average of 46% of those experiencing antidepressant withdrawal effects endorsing the most extreme severity rating on offer. Seven of the ten very diverse studies providing data on duration contradict the UK and USA withdrawal Guidelines in that they found that a significant proportion of people who experience withdrawal do so for more than two weeks, and that it is not uncommon for people to experience withdrawal for several months. The findings of the only four studies calculating mean duration were, for quite heterogeneous populations, 5 days, 10 days, 43 days and 79 weeks.

Conclusions: We recommend that U.K. and U.S.A. guidelines on antidepressant withdrawal be urgently updated as they are clearly at variance with the evidence on the incidence, severity and duration of antidepressant withdrawal, and are probably leading to the widespread misdiagnosing of withdrawal, the consequent lengthening of antidepressant use, much unnecessary antidepressant prescribing and higher rates of antidepressant prescriptions overall. We also recommend that prescribers fully inform patients about the possibility of withdrawal effects.

Viitteet

Aarva P, Kortejärvi H, Sarvela K (toim.) Inhimillisyyden vallankumous – Iloa ja toivoa terveydenhoitoon. Basam Books 2018. (Kirja ilmestyy 17.10.2018. Julkistamistilaisuus on Tiedekulmassa Helsingissä 18.10.2018, osallistuminen edellyttää ilmoittautumisen, ks. linkki)

Davies J, Read J. A systematic review into the incidence,severity and duration of antidepressant withdrawal effects: Are guidelines evidence-based? Addictive Behaviors. Artikkelin osoite: https://doi.org/10.1016/j.addbeh.2018.08.027

Sheridan DJ. Evidence-Based Medicine: Best Practice or Restrictive Dogma. Imperial College Press. 2016.