Munkki esittelee luostarikuoron. Paikka on entinen luterilainen kirkko. Sen alttarilla laulaa kohta ortodoksikuoro.
Tutustun Arkangelin kulttuuritarjontaan. Lähden Valamon luostarin juhlakuoron konserttiin.
Astelen konserttitaloon. Jo pihalla tulee outo tuttuuden tunne. Mikähän tässä on tuttua? Kirkko? Mutta ristiä ei ole katolla eikä missään.
Aulassa on mahdottoman pitkä jono lippuluukulle ja konsertti alkaa varttitunnin päästä. Lisäksi saan kuulla, että lippuja ei enää ole. Kaksi naista lähestyy ja kysyy tarvitsenko lipun. Kyllä. Pääsen naisten seuraan hyvälle paikalle, koska kolmas nainen ei tullutkaan. Osuin oikeaan aikaan oikeaan paikkaan kirkon aulassa. Arkkienkeli taisi taas seisoa olkapäälläni.
Mitä! Penkit ovat kirkon penkit! Numerot on maalattu etupaneeliin. Naiset kertovat, että Neuvostoaikana tämä 1700-luvun lopulla rakennettu Pyhän Jekaterinan (Katatiinan) kirkko muutettiin konserttisaliksi.
Entinen luterilainen kirkko, nykyinen konserttisali Arkangelissa.
Nyt luterilaisessa kirkkosalissa soi ortodoksimunkkien laulu neuvostoarmeijan voiton kunniaksi. Konsertin nimi on ”Usko Ja Voitto – hengellistä musiikkia ja lauluja sotavuosilta”. Erikoisella tavalla esityksessä yhdistyvät alkupuolen ortodoksinen luostarimusiikki ja loppuosan ”suuren isänmaallisen sodan” (1941-1945) paatos.
Munkit, joita oli vahvistettu moskovalaisella oopperatenorilla ja muutamilla ammattilaulajilla, laulavat loistavasti.
Konsertin loppupuolen pateettiseen tunnelmaan en oikein pääse mukaan, mutta muun yleisön tunteet näyttävät nousevan pintaan. Tulee vähän ristiriitainen olo. Suomihan oli tuossa sodassa vastapelurina, häviäjien puolella. En taida nyt oikein kuulua joukkoon.
Mutta musiikki on kaunista. Ja se on pääasia.
“Suuren isänmaallisen sodan” (1941-1945) muistomerkki Arkangelissa.
Hotelliin kävelen sotamuistomerkin ohi. Kaupungissa todella tuntee sotaisan historian. Se huokuu Arkangelin laivaston sodanaikaisten urotöiden kunniaksi pystytetyistä muistomerkeistä.
Lenin keskusaukiolla.
Keskellä kaupunkia jököttää Leninin patsas. Oikean olkapään takaa pilkotta puna-sini-valkoinen Venäjän lippu. Lenin luo turvallisuutta, vaikka moni pitääkin häntä kaiken pahan alkujuurena.
Patsaita on vihapäissään paljon kaadettu eri puolilla Venäjää. Täällä Lenin näköjään pysyy paikallaan. Niin sen pitääkin olla, sillä Neuvostoaika on joka tapauksessa ollut todellista elämää, se on historiallisesti totta. Samalla tavalla kuin oli totta Venäjän maaorjuus aina 1800-luvun lopulle saakka, kuin oli tsaristinen yksinvaltius ja kuten on nykyinen Putinin vetämä erikoislaatuinen demokratiakin. Siihen eivät läheskään kaikki tapaamani venäläiset ole tyytyväisiä. On niitäkin, jotka haikailevat takaisin neuvostoajan turvallisuutta.
Venäjä on monimuotoinen, moniulotteinen ja monimutkainen. Lisäksi se on valtavan suuri. Sitä paitsi Venäjä muuttuu nopeammin kuin näkemykset naapurimaastamme ehtivät muotoutua.
Viimeksi vierailin Arkangelissa vuonna 2008. Nyt tapaamisissa ja kokouksissa ihmiset ovat hyvin erilaisia kuin viisi vuotta sitten, avoimempia, rennompia ja suorempia. Kaupunkikuvakin on muuttunut. On mm. rakennettu kävelykatu, jonka varrella olevia vanhoja rakennuksia pyritään säilyttämään. Kirkkoja restauroidaan ja otetaan käyttöön ja ulkomainoksien määrä on moninkertaistunut.
Vihreä talo mainosten peitossa.
Uutta ja vanhaa.
Kunnostusta talot kaipaavat. Nurkkia repsottaa siellä täällä, mutta paljon ehostetaankin. Kaikki aikanaan, sanoo venäläisellä tyyneydellä Nadezhda, työtoverini, joka on syntynyt ja kasvanut täällä. Hän viihtyy hyvin pohjoisessa Vienanjoen (Се́верная Двина́ eli Pohjoinen Dvina) rantakaupungissa, jossa on noin 350 000 asukasta.