Entäpä, jos kokeillaan käännettä. Muutetaan viime kuukausien mediakeskustelu uskomus/vaihtoehtohoitojen vaarallisuudesta toisin päin – niiden hyötyihin?
Kun huomio siirrettään hetkeksi täydentävien hoitojen tutkittuihin ja mahdollisiin myönteisiin vaikutuksiin – unohtamatta, että tällaisista hoidoista on myös haittoja -, suunnan muutos tuo lisää sävyjä keskusteluun. Siitä tulee järkevämpää, avoimempaa ja totuudellisempaa kuin on päivittely mustasta salvasta ja hopeavedestä.
Hoitovalikoiman runsaus on resurssi, voimavara. Terveyden edistämisen ja sairauksien hoidon tehostamiseksi ja asiakastyytyväisyyden parantamiseksi kaikkien toimiviksi osoittautuneiden keinojen käytön pitää olla sallittua. Jopa toivottaa.
Entäpä, jos avataan keskustelu hoitamisen monipuolistumisesta.
Monipuolinen tieteellinen näyttö on tärkeä tekijä palvelujen laadun arvioinnissa. Näyttöä voidaan hankkia tieteellisiä metodeja soveltamalla. Niitä taas on monenlaisia ja ne voivat nojata hyvin erilaisiin teoreettisiin lähtöoletuksiin. Näistäkin olisi hyvä keskustella avoimesti.
Avoin tiede
Avoimen tieteen periaatteet tarkoittavat sitä, että kaikesta tieteen piiriin kuuluvasta on mahdollista esittää näkemyksiä, joita osapuolet kommentoivat tieteellisin perustein ja arvostavasti. Se tarkoittaa, että tieteellinen keskustelu on julkista ja siihen saavat osallistua muutkin kuin ”vihityt”. Myös tulokset ovat julkisia, eivät ”maksumuurin” tai instituution (kuten yliopisto) jäsenyyden takana. Kaikkia ilmiöitä saa avoimessa yhteiskunnassa tutkia.
Nämä ovat avoimuuden periaatteita, mutta käytännössä onkin eri asia, kuka ja mitkä instituutiot mitäkin tutkimusta rahoittavat (tämä on iso aihe, eikä kuulu tähän kirjoitukseen). Joka tapauksessa tutkimustabuja avoimessa tieteessä ei ole.
Mitään lopullista totuutta tiede ei tuo eikä voikaan tuoda, koska sekin on muuttuvaista kuten kaikki asiat ja ilmiöt elämässä. Jonakin tiettynä historiallisena hetkenä, esimerkiksi vuonna 2018, tiedeyhteisön jakama konsensus (yksimielisyys) jostain asiasta, vaikkapa täydentävien hoitojen hyödyistä, on erilainen kuin jonakin toisena historiallisena hetkenä, kuten vuonna 2008 tai vuonna 2028. Lisäksi eri puolilla maailmaa asioihin suhtaudutaan eri tavoin, vaikka käytössä ovat samat tutkimustulokset. Valtiot ja yhteiskunnat toimivat kukin omalla tavallaan.
Vaikuttaa mutkikkaalta, mutta on ymmärrettävää, kun tiedetään, että politiikkaa, myöskään terveyspolitiikkaa, ei läheskään aina ohjaa tieteellinen tutkimus, vaan eri intressiryhmien enemmän tai vähemmän onnistunut toiminta. Lobbauksella on vaikutusta.
Reunoilla, mutta tulollaan
Tieteessä, politiikassa ja ihmiselämässä muutokset käynnistyvät yleensä reunoilta, marginaalista. Siksi reunoilla olevat ilmiöt ovat tärkeitä.Ne kertovat, mikä on tulollaan, mikä on ehkä jäänyt vallitsevassa konsensusnäkemyksessä tiedostamatta, huomaamatta tai mikä on jäänyt ehkä tietoisesti jostain syystä huomiotta.
Reunoja ja rajamaastoja tarkkailemalla – uteliaasti ja avoimesti – voi löytää sitä monimuotoisuutta, joka tarjoaa kaivattua runsautta.
Terveyspalveluja kehitettäessä katseeni kääntyy väistämättä marginaaliin, hoitamisen reunoille. Bioteknologiahypetys, suuret sairaalakompleksien rakennushankkeet ja lääkemarkkinoiden laajeneminen eivät siellä ole. Siellä ovat ne hoitajat ja hoitomuodot, jotka eivät nauti virallisen sote-järjestelmän suojelua ja valvontaa. Siellä on paljon lääkkeettömiä hoitomuotoja. Niitä nimitetään eri tavoin sen mukaan, miten kukin puhuja niihin itse asennoituu (uskomus- luontais- vaihtoehto-, täydentävät taiyhdistävät hoidot/hoitonäkemykset jne.)
Systeemin ulkopuolella tarjottavat palvelut ymmärretään konsensuskatsannossa vieraiksi, ulkopuolisiksi, kiinnostamattomiksi ja epärelevanteiksi (ei merkityksellisiksi). Totutussa, vanhassa ja turvallisena pidetyssä hoitojärjestelmässä ne sijoittuvat rajan taakse, (näkymättömän)muurin tuolle puolen, ei meidän alueelle. Ne vaikuttavat jopa uhkaavilta.
Vieraina ja ulkopuolisina ne synnyttävät monissa psyykkistä epämukavuutta, ärsyyntymistä, joskus jopa vihaa, jonka oikeutusta perustellaan näiden hoitomuotojen vaarallisuudella tai tehottomuudella, jopa vaikka mitään näyttöä vaarallisuudesta ei ole olemassa. Tämä tapahtuu yleensä niputtamalla kaikki järjestelmän ulkopuolella toimivat hoitamisen tavat samaan nippuun ja nimeämällä nippu sitten vaaralliseksi (hopeavesi ja musta salva esimerkkeinä). Viestintätieteissä tätä kutsutaan manipulaatioksi ja propagandaksi.
Niin, jollainhan syntynyttä epämukavuutta ja uhkan kokemusta on perusteltava. Näin ihmismieli toimii. Voi vaaraperusteluissa toki olla taustalla muitakin tekijöitä ja intressejä, kuten ihan oikea ja todellinen huoli potilasturvallisuudesta.
Vanhaan ja totuttuun jämähtäminen supistaa näkökykyä. Tämä koskee niin hoitokäytäntöjä kuin tutkimustakin. Tarkoitan tällä esimerkiksi sitä, että jos vallitsevat (usein julkilausumattomat) taustaoletukset terveystutkimuksen teorioille ja metodeille rakentuvat liian tiukkoihin näkemyksiin ihmisen eli hoitamisen kohteen olemuksesta, niin taustaoletukset (ontologiset jaepistemologiset) jo itsessään supistavat ja rajoittavat enemmän kuin laajentavat auttamisen mahdollisuuksia.
Mieli vaikuttaa paranemiseen
Otan esimerkin. Jo aika kauan, vähintään parikymmentä vuotta, on tieteellisen tutkimuksen perusteella tiedetty, että mielentilat, tunteet, arvoarvostelmat ja asenteet sekä sosiaalinen ympäristö ovat yhteydessä myös kehollisiin paranemisprosesseihin. Ne ovat yhteydessä erityisesti koettuun, mutta myös ulkoisin mittarein mitattuun terveyteen.
Yksi valaiseva, konkreettinen esimerkki on ns. plasebovaikutus parantumisessa, joka nykyisin ymmärretään suhteellisen positiiviseksi asiaksi käytännön parannustoiminnassa. Sitähän on kaikessa hoitamisessa, niin virallisessa kuin epävirallisessakin. Tieteellisessä tutkimuksessa plasebon käyttö on yksi metodologinen apuväline. (Aiheesta tarkemmin kirjoituksessa Aarva & Kortejärvi 2018).
Lääketieteessä näyttöön perustuvan hoidon (evidence based medicine) hierarkiassa juuri plasebokontrolloituja kliinisiä kokeita ja niistä laadittuja systemaattisia katsauksia pidetään ”parhaimpana” näyttönä. Plasebokontrolloitu tutkimus nojaa ajatukseen, että hoidon (lääke, leikkaus tai muu toimenpide) tulee vaikuttaa itsenäisesti ilman mielen, ihmissuhteiden ja tunteiden osuutta prosessissa. Luonnontieteellinen lähtöoletus tutkimuksessa on, että hoidon kohde on passiivinen vastaanottaja, biologisin mekanismein toimiva kone.
Ajatus on biolääketieteen näkökulmasta relevantti, merkityksellinen. Mutta käytännön hoitamisen ja terveyden edistämisen näkökulmasta puutteellinen, koska kaikessa, aivan kaikessa, hoitamisessa on plasebo- eli kokemusvaikutusta. Tutkimuksissa tutkittavan hoidon todellinen, oikea vaikutusosuus lasketaan niin, että kokonaisvaikutuksesta vähennetään tuo plasebo-osuus. Tämä onkin oikein hyvä malli lääketutkimuksissa.
Kokemusvaikutukseen soisi kuitenkin kiinnitettävän enemmän huomiota niin tieteellisessä tutkimuksessa kuin käytännön terveydenhuollossakin, koska ihminen ei ole kone. Hänessä on kyllä selkeä biologinen mekanismi, jota voidaan tutkia ja analysoida. Materialistis-deterministisen maailmankuvan perusteella sitä voidaan metaforisesti luonnehtia kellokoneistoksi tai teollisuuslaitokseksi. Todellisessa elämässä se ei kuitenkaan voi toimia kunnolla yksinään, riippumattomana ja erillisenä ihmiskokonaisuudesta.
Siksi on loogista ajatella, että bio-psyko-sosiaalinen, kulttuurinen ja spirituaalinen (henkinen) kokonaisuus kuuluu ihmisyyteen myös silloin, kun hän tarvitsee hoitoa, tukea ja apua ongelmissaan.
Terveyspolitiikassa tämä, ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen ja hoitaminen aletaan pikku hiljaa ymmärtää entistä paremmin.
Laiva kääntyy
Terveydenhuollossamme ollaan nyt kääntämässä laivaa monitieteellisen tutkimuksen tuottamien faktojen mukaisesti biopsykososiaalisen hoitamisen suuntaan, jossa huomioidaan myös kulttuurinen ja henkinen puoli ihmisessä.
Kun aikaisemmin lääketieteessä nojattiin varsin tiukasti luonnontieteellisiin taustaoletuksiin ja niiden mukaiseen biolääketieteelliseen tutkimukseen ja hoitoon, niin nyt näiden rinnalle on marssinut melko näkyväänkin rooliin psykologinen, antropologinen, hoitotieteellinen ja sosiologinen tutkimus.
Se on rikastuttanut ja edelleen rikastuttaa terveyden ja sairauden ”tietopankkia”, josta terveyspolitiikasta päättävät ammentavat tietoa käytännön terveydenhuoltojärjestelmää koskevien päätösten tueksi. Se tarjoa monipuolista tutkimustietoa erilaisista hoitamisen ja auttamisen tavoista.
Tämä tietopankki tosin ei ole olemassa fyysisesti yhdessä paikassa eikä yhden tai kahden tieteenalan hallittavissa, vaan hajaantuneena eri tietolähteissä maailmalla (yliopistojen julkaisut, tieteelliset lehdet, kongressiesitelmät, kirjat ja muut tieteelliset julkaisut). Mutta se on olemassa. Se on avoinna.
Laajentunut käsitys ihmisestä hoidon kohteena ja/tai sen totuttajana (siis biolääketieteen ihmiskäsitystä laajempi) ottaa huomioon kaikki ihmisen olemuspuolet. Plasebovaikutuskin saa silloin oman merkittävän paikkansa, koska se on todettu auttamistyössä hyödylliseksi.
Täydentävien hoitojen hyödyllisyyden on usein väitetty perustuvan juuri plasebo- eli kokemusvaikutukseen. Mikäli näin on, kysynkin tässä retorisesti: ”Eikö näitä hoitomuotoja olisi syytä tarkastella runsauden mahdollisuutena eli keinona lisätä hoitamisen vaikuttavuutta ja asiakastyytyväisyyttä?
Jos kerran kokemusvaikutus (plasebovaikutus) käytännössä toimii (ei se tietenkään aina ja kaikissa tilanteissa toimi), järkeni mukaan sitä olisi tutkittava nykyistä enemmän ja otettava mahdollisuuksien mukaan avoimesti käyttöön sote-järjestelmässä (onhan se siellä jo, mutta ikään kuin vaiettuna).
Tämä voi kuulostaa radikaalilta ehdotukselta. Kokemuksen merkitys on kuitenkin tiedetty jo hyvin kauan. Sen, kuinka ihminen kokee tulevansa hoidetuksi ja kohdatuksi on jo vuosituhansia ymmärretty vaikuttavan hoitamisen tuloksiin. Tieto on vain jotenkin päässyt unohtumaan.
Erityisesti perusterveydenhuollossa biolääketieteellisen lähestymistavan rinnalle tarvitaan nyt vahvasti kokemuksellisuutta painottavaa hoitamisen tapaa. Siitä hyötyvät monisairaat, kroonikot, mielenterveyspotilaat ja kaikki ne, jotka eivät mahdu biolääketieteen diagnostiikkakehikon raameihin. Heitä on paljon.
Entä, jos annettaisiin runsaudelle mahdollisuus.
Viite
Aarva P, Kortejärvi H. Usko, toivo, plasebo. Kirjassa Inhimillisyyden vallankumous. Iloa ja toivoa terveydenhoitoon (toim. Aarva P, Kortejärvi H, Sarvela K ). Basam Books. 2018, s. 181-195.