Vaihtoehtoista, lääkkeetöntä vai uskomushoitoa?

Mitähän mahdetaan tulevaisuudessa säännellä? Vaihtoehtohoitoja? Lääkkeettömiä parannustapoja? Vai epämääräisiä uskomushoitoja, joista media on viime aikoina varoitellut? 

Sosiaali- ja terveysministeriössä (STM) on aloitettu virkamiestyönä  vaihtoehtohoitoja koskevan lainsäädännön valmistelu seuraavaa hallitusta varten.   STM käynnistää valmistelun vaihtoehtohoitoja koskevasta lainsäädännöstä

STM ei ymmärrettävistä syistä käytä ”uskomushoito” -termiä, koska se on merkitykseltään erittäin epäselvä eikä missään ole määritelty, mitä ”uskomushoito”-käsitteen alaan kuuluu. Julkisuudessa on mainittu,  että ”se on hoitoa, joka ei perustu tieteellisten tutkimusten tuottamaan näyttöön vaikutuksista”.

Mitä tämä tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että jos jotakin hoitomuotoa ei ole tutkittu ollenkaan tai jos  tutkimustulokset osoittavat, että k.o. hoidosta ei ole hyötyä, niin se on tuon määritelmän mukaan uskomushoitoa. Se tarkoittaa sitäkin, että myös ne hoitomuodot, joita käytetään terveydenhuoltojärjestelmän sisällä ja joista ei ole tutkimusnäyttöä, kuuluvat loogisesti ottaen uskomushoitoihin. Näitä hoitomuotoja on paljon, mutta niihin ei yleensä viitata mediajulkisuudessa, mikä herättää hämmästystä.

Toisaalta vaihtoehtohoidoista ja täydentävistä hoidoista (nämäkin termit monesti sekoittuvat) on jo tutkimusta, joka osoittaa niiden hyötyjä. Tästäkään ei juuri mediakeskustelussa puhuta. 

Näin ollen mediajulkisuuden suosima uskomushoito-termi sekoittaa enemmän kuin  selkeyttää. 

Kun STM:m virkamiehet ja hankkeeseen rekrytoitavat tutkijat aloittavat (tulevaisuudessa tai ehkä ovat jo aloittaneet) selvitystyönsä, olisi tärkeää löytää järkevät termit ja ymmärrettävä kielenkäyttö tulevaa hoitamisen sääntelyä varten, jotta kansalaisetkin ymmärtäisivät, mistä on kysymys. Asiahan koskee juuri heitä.

Jos uskomushoito-termistä kuitenkin jostain syystä joku sääntelyhankkeen valmisteluun osallistuva osapuoli haluaisi pitää kiinni, niin se edellyttää, että  osapuoli määritelee: 

a) Mitkä tieteelliseen näyttöön perustumattomat hoitomuodot terveydenhuoltojärjestelmän sisällä luetaan ”uskomushoitoihin”? Tarkoitan  ”vain” kliiniseen kokemukseen ja yleisiin käytäntöihin nojaavia hoitomuotoja,  jotka nykyisin  on yleisesti (julkilausutusti tai sanattomasti) hyväksytty sote-järjestelmän sisällä, vaikka tieteellistä näyttöä ei ole tai se on tosi vähäinen ja/tai ristiriitainen. Näitä on nimittäin on jonkin verran, kuten jokainen terveydenhuollossa työskentelevä tietää.  

b) Mitkä menetelmät  sote-järjestelmän ulkopuolella kuuluvat ”uskomushoitojen” luokkaan? Siellä nimittäin on paljon hoidon ja terveyden edistämisen muotoja, joiden hyödyistä on olemassa tutkimusnäyttöä, joten ne eivät yllä esitetyn määritelmän mukaan kuulu ”uskomushoitoihin”.

c) Kuuluvatko jotkin terveyttä edistävät menetelmät ”uskomuhoitoihin”, joita pitäisi säännellä? 

d) Mitä tarkoitetaan riittävällä tieteellisellä näytöllä: millainen tutkimus on sopivaa minkin menetelmän hyötyjen selvittämiseen 

e) Millä kriteereillä arvioidaan näiden, terveydenhuollon ulkopuolella toimivien hoitamisen ja terveyden edistämisen vaaroja ja riskejä? Tutkimusnäyttö tehosta/tehottomuudesta näet ei kerro mitään riskeistä/vaaroista. 

Paljon on siis avoimia kysymyksiä.

Kaiken lisäksi koko uskomushoito-puhe vaikuttaa hyvin erikoiselta. Jos tieteeseen vedotaan, niin koko termiä ei voi käyttää, koska  tiede ei sitä tunne. Siksi onkin todella hämmästyttävää, että jopa Suomen eduskunnassa on puhuttu uskomushoidoista.

Miten tämä  on mahdollista?

Vastaus on, että median vallan vaikutuksesta. Kun Yle ja kaikki suurimmat sanomalehdet tieteeseen nojaavan journalismin lippua heiluttaen käyttävät tyynen rauhallisesti tieteelle vierasta termiä, se alkaa poliitikkojenkin mielessä vaikuttaa ”totuudelliselta”. Sanojen kautta ilmiöstä tulee ikään kuin todellinen, vaikka tutkimustieto ja faktat osoittaisivat jotakin muuta. Nimittäin terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolelle jääneessä (valvonnan ja rahoituksen merkityksessä) laajassa ja kirjavassa hoitomuotojen ja hoitajien joukossa on

  • SEKÄ tutkittuja hoitomuotoja ETTÄ tutkimattomia; 
  • SEKÄ hyvin koulutettuja että ETTÄ kouluttamattomia hoitajia;
  • terveydenhuollon ammattihenkilöiden joukossa Suomessakin on SEKÄ tällaisten systeemin ulkopuolisten  hoitomuotojen käyttäjiä ETTÄ niitä, jotka eivät niitä käytä itselleen tai asiakkailleen.   

Propaganda on  toiminut jo vuosituhansia ja toimii edelleen siten, että asioita yksinkertaistetaan, kärjistetään, luodaan keinotekoisia rajoja ”hyvien” ja ”pahojen” välille ja nimetään ”syyllisiä”. Näin uskomushoito-julkisuudessa on juuri käynyt.  

Euroopan Unionissa puhutaan ”täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoitomuodoista” Eurocam . Yhdysvalloissa terveysviranomaiset käyttävät ilmaisua ”täydentävät ja integroivat terveysnäkemykset”  NCCIH. Maailman terveysjärjestö (WHO) soveltaa termiä ”traditionaalinen ja täydentävä lääketiede”, jota se suosittelee integroimaan viralliseen terveydenhuoltoon jäsenmaissa WHO Traditional Medicine Strategy 2014-2023. Puhutaan myös ”lääkkeettömistä hoidoista”, joita käytetään sekä terveydenhuollossa esimerkkinä  kivun Käypä hoito -suositus   että sen ulkopuolella täydentävinä lääketieteelliselle hoidolle.Tässä videossa ruotsalaiset keskustelevat kesällä 2017 Ökat patientinflytande och valfrihet i vården.

Tutkimusten mukaan yllä mainittuja hoitoja ja menetelmiä käytetään lähes poikkeuksetta  nimen omaan lääketieteellisten hoitojen lisänä ja täydennyksenä, ei vaihtoehtoina. Niitä käytetään hyvin paljon myös terveyden edistämiseksi, vaikka mitään sairautta ei olisikaan. Tässä mielessä myös  STM:n termi ”vaihtoehtohoito” on harhaanjohtava. Toisaalta joissakin tapauksissa ihminen voi valita jonkun lääkkeettömän avun lääkkeellisen tilalle lääkkeiden haittojen tai muiden syiden vuoksi.

STM:n valmistelutyö on välttämätöntä potilasturvallisuuden lisäämiseksi.  Lainvalmistelussa tulee kuitenkin käyttää täsmällisiä käsitteitä, jotta vältetään turhaa käsitesekaannusta.

Nyt aloitetussa tärkeässä lainvalmistelussa on hyvä selvittää  muiden maiden tilannetta. Ruotsissa hallituksen työryhmä parhaillaan selvittelee valinnanvapauden ja turvallisuuden parantamista vakiintuneen terveydenhuollon ulkopuolista hoitoa käytettäessä. Monissa maissa, kuten Sveitsissä, täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja on sisällytetty terveydenhuoltojärjestelmään ja niitä korvataan lakisääteisestä sairausvakuutuksesta. Norjassa yli puolet sairaaloista tarjoaa niitä asiakkailleen muun hoidon tueksi.

Sääntelyllä voidaan vaikuttaa merkittävästi myös valinnanvapauteen. Kansalaisten on saatava luotettavaa tietoa myös terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavien ja itseapuna käytettävien lääkkeettömien hoitojen tutkituista hyödyistä. STM:n työryhmä esitti jo kymmenen vuotta tutkimuksen tietopankin perustamista, mitä ei kuitenkaan ole tehty. Tietopankin suhteen työryhmä oli yksimielinen. 

 Maailmalla täydentävien ja traditionaalisten hoitojen tutkimuskeskuksia toimii jo yli 70 maassa.

Koska suomalaisista noin kolmannes käyttää tällaisia hoitomuotoja ja tutkimusten mukaan käyttäjät näyttäisivät kokeneen hoidoista enemmän hyötyä kuin haittaa, siksi on tärkeää, että  STM ryhtyy selvittämään lääkkeettömien, täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen käytön syitä, biolääketieteellisiä sekä koettuja hyötyjä ja haittoja eri väestöryhmissä.

Selvitys sääntelyn  odotetuista kustannusvaikutuksista – esimerkiksi lääkkeiden käytön tai terveyspalvelujen tarpeen muutoksina – olisi myös aiheellinen lainsäädäntötyön pohjaksi.