Terveydenhuoltojärjestelmässämme inhimillisen kokemuksen merkitys on edelleen häilyvä. Kokemuksellisuudesta ja kokemuksen vaikutuksista on alettu puhua oikeastaan vasta aivan viime vuosina.
Julkisissa ja poliittisissa kannanotoissa nostetaan esiin potilaslähtöisyys, asiakaskeskeisyys, hoidon saatavuuden takaaminen ja tasa-arvoisuus. Se, mitä tapahtuu hoitosuhteissa potilaan/asiakkaan ja hoitajan välillä ja mitä siinä koetaan, jää useimmiten yksityisten keskustelujen aiheeksi.
Kuitenkin kokemukset ovat olennaisia sekä terveyden ylläpitämisessä, häiriöiden ja vaivojen syntymisessä että parantumisessa. Laadullinen tutkimus, erityisesti psykologian alan terveystutkimus on kiinnostunut tästä teemasta. Myös psykoneuroimmunologia pyrkii selvittämään mitä vaikutusta hoitokokemuksella ja sen laadulla on kehoon ja sen sopeutuviin järjestelmiin, kuten sisäeritys-, immuuni- ja hermojärjestelmiin.
Kokemus on yksi tiedon laji. Se on tietoa, jonka ihminen saa omista tuntemuksistaan hoitoprosessin aikana. Tämä tieto on tärkeää, välttämätöntä.
Aivan viime aikoihin saakka terveydenhuollossa ja terveystutkimuksessa on ollut melko yleinen käsitys, että asiakkaan, potilaan yksilöllisillä kokemuksilla on vain vähän merkitystä paranemisen kannalta. Henkilön omaa subjektiivista kokemusta on pidetty äärettömän epäluotettavana kertomaan minkään hoidon tehosta tai turvallisuudesta.
Nykyään mutkikkaita asioiden keskinäisyhteyksiä, jotka liittyvät esimerkiksi potilaan elämänhistoriaan, aletaan entistä lajemmin hyväksyä osaksi parantamisen tutkimusta. Dynaaminen mielen, kehon ja ympäristön välinen vuorovaikutus liittyy olennaisesti kaikkeen parantumiseen.
Esimerkiksi lapsuustraumoista selviytymisessä kokemuksellinen lähestymistapa on aivan välttämätöntä. Traumat voivat näkyä ja tuntua kehossa vielä aikuisenakin. Traumoja huomioon ottavaa hoitamista (trauma informed care) ajavia vapaita yhteisöjä edustaa Suomessa mm. Traumainformoitu sote ja ope https://www.facebook.com/Traumainformoitu-sote-ja-ope-218686718621273/
Kokemuksellisuus on yksi modernin terveystutkimuksen kohde. Kokemustieto on välttämätöntä esimerkiksi kivunhoidon tutkimuksessa, psykiatriassa ja tutkittaessa kaikkia vaikeasti diagnosoitavia vaivoja ja monisairaustiloja. Kokemuksen avulla pystytään lisäämään ymmärrystä fysiologisistakin ilmiöistä. Muun muassa krooninen väsymysoireyhtymä ja ärtyneen suolen syndrooma ovat tiloja, joita ei voida selittää pelkästään fysiologisesti. Puhutaan kehon säätelyjärjestelmän häiriöihin liittyvistä ongelmista.
Tällaisia epämääräisiä vaivoja ja oireita ja niiden hoidon tehokkuutta onkin alettu tutkia monitieteisesti. Asiakkaan kokemuksen ottamien tutkimuksen keskiöön viitoittaa suuntaa myös täydentävien hoitojen (ks. täydentävistä hoidoista tarkemmin kirjassa Aarva 2019) tieteelliselle tutkimukselle, joka vielä Suomessa on vauvaiässä. Maailmalla tutkimus lisääntyy koko ajan, mutta on vielä vähäistä verrattuna vaikkapa lääketutkimukseen, joka on volyymiltaan arviolta monisataakertainen suhteessa lääkkeettömien hoitojen tutkimuksen volyymiin.
Hymynaamanappi vastaanotolla
Potilaalla/asiakkaalla on toki oikeus ja hänen odotetaankin kertovan kokemuksistaan (esimerkiksi oireistaan) ja hänellä on myös numeerinen paikka järjestelmässä, kun hän vastaa mielipidekyselyihin ja painaa (jos painaa) hymynaamanappia vastaanotolta lähtiessään.
Hoitohenkilöstöä ohjeistetaan käyttäytymään kohteliaasti ja huomioimaan potilaan henkilökohtainen kokemus. Hoidollisesti sillä ei kuitenkaan aina ajatella olevan sellaista merkitystä, jonka potilas itse sille antaa. Hoidon vaikuttavuus ja asiakastyytyväisyys ymmärretään monesti toisistaan riippumattomiksi asioiksi. Kun objektiivinen tieto ohittaa subjektiivisen kokemuksen hoitofilosofiassa, tällainen näyttäytyy luonnollisena, normaalina.
Kokemustieto siirtyy hitaasti, mutta varmasti käytäntöön
Potilaiden, lääkäreiden ja muun hoitohenkilökunnan kokemukset eri hoitotapojen hyödyistä ja haitoista siirtyvät hitaasti käytännön uudistuksiksi. Vaikka tutkimustietoakin on, ajattelutavat, hallintorakenteet ja käytännöt muuttuvat verkkaisesti.
Elämme historiallisesti tarkastellen sellaista tieteen valta-kulta-aikaa, jossa vallitseva ihmiskäsitys on luonnehdittavissa reduktiivisen materialismin heijastumaksi. Sen mukaan ihminen on jonkinlainen teollisuuslaitosta muistuttava mekaaninen biologinen laite tai rakennelma. Se toimii itsestään ilman tietoisuutta, mieltä tai henkeä. Kokemuksista tulee ikään kuin sivuseikka.
Ihmisen tietoisuus, joka tietysti on empiirinen tosiasia (ainakin jokaiselle ajattelevalle subjektille) tuottaakin merkittäviä loogisia ongelmia reduktiiviselle materialismille, jonka mukaan kaikki asiat ja ilmiöt maailmankaikkeudessa palautuvat aineeseen. Tietoisuusmolekyyliä tai -atomia ei kuitenkaan ole löytynyt, joten teoria on tältä osin vajaa. Tiedeyhteisössä puhutaankin emergenssistä eli siitä, että tietoisuus jollakin vielä tuntemattomalla tavalla kehkeytyy materiasta. Ei tiedetä, miten tämä emergenssi toimii käytännössä. Se on vielä todentamaton teoria.
Jää siis paljon avoimia kysymyksiä, joita filosofit, luonnontieteilijät, humanistit ja muut tutkijat pohtivat ja selvittelevät.
Reduktiivisen materialismin ihmiskäsitys ohjaa nykyisin vallitsevaa näkemystä tiedosta, tieteestä, ihmisen kokemuksesta ja sen merkityksestä tutkimuksessa ja hoitamisessa.
Se on loistava teoreettinen perusta erikoissairaanhoidossa ja tilanteissa, joissa on määriteltävissä yksi selkeä sairaus ja tälle sairaudelle kohtalaisen selkeä syy tai syitä. Suomessa erikoissairaanhoito on huippuluokkaa, se toimii hyvin ja potilaat ovat yleensä tyytyväisiä. Tämä on upeaa!
Perusterveydenhuollon asiakkaista kuitenkin monilla on vaivoja, joille ei löydy lääketieteellistä selitystä eikä diagnoosia, mikä johtuu siitä, että terveyshuolien syy ei läheskään aina ole lääketieteellinen. Lääketieteeseen nojaavaa hoitokeinoakin on silloin hankala löytää. On arvioitu, että noin kolmannes perusterveydenhuollon käynneistä ei johda diagnoosiin. Lääketieteellisesti selittämättömistä vaivoista kärsii vähintään joka viides, eräiden arvioiden mukaan jopa noin puolet perusterveydenhuollosta apua hakevista. Vaivojen taustalla voi olla kiirettä, stressiä, epäterveellisiä elintapoja, vieraantumista luonnosta ja omasta kehosta sekä yksinäisyyden tunnetta, jotka kaikki altistavat elintapasairauksille. Köyhyys ja haavoittuvuus sekä voimakas kilpailukulttuuri vauhdittavat vieraantumista. Tällaisten ongelmien ratkaisuun ihmisen kokonaisvaltaisesti kohtaava eli holistinen hoitomalli soveltuu paremmin kuin biolääketieteen tavanomainen reduktiivinen malli, eli ”yksi spesifi hoito yhteen spesifiin sairauteen”. (Tarkemmin ks Aarva 2019, 137-146)
Kielen tasolla tarkasteltuna reduktiivisen ja holistisen tutkimuksen sekä hoitamisen kielenkäyttö eroavat toisistaan perussanastonsa suhteen niin tutkimuksessa kuin käytännön hoitamisessa. (Taulukko 8 yllä on kopioitu kirjasta Aarva 2019, 141). Reduktiivisessa paradigmassa hoitokieli sisältää luokittelevaa, raportoivaa ja biolääketiedeyhteisön sisäisesti sitomaa sanastoa. Se erottaa sairauden kärsivästä, potevasta ihmisestä.
Holistisesti orientoitunut antaa potilaalle tilaa tuoda vaivojansa koskeva kokemuksellinen tieto osaksi hoidon päätöksentekoa. Kielenkäyttö on kertovaa, moniäänistä, potevan ihmisen ja hänen kokemuksensa huomioivaa. Kieli voi olla vertauskuvallista ja se sallii tunneilmaisut. Potilaskeskeisyyden ja kokemuksellisuuden merkitys heijastuvat näiden paradigmojen erilaisessa kielenkäytössä.
Biolääketieteen reduktiivinen maailmankuva hallitsee melkein totaalisesti koko nykyistä länsimaista terveydenhuoltoa. Parantamisen ja sen tutkimuksen yhteydessä se voi tarkoittaa sitä, että reduktiivinen paradigma ohjaa myös kielenkäyttöä, vuoropuhelua ja mielipiteiden vaihtoa koko terveysjärjestelmässä. Hedelmällinen vuoropuhelu voi kuitenkin syntyä vain, jos kyetään katsomaan asioita erilaisista ja uusista näkökulmista ja ymmärtämään erilaisia maailmankuvia ja ennakko-oletuksia.
Käytännön terveydenhuollossa reduktiivinen, yksityiskohtiin keskittyvä ja holistinen, kokonaisvaltainen hoitoajattelu toimivatkin useimmiten rinnakkain, limittäin ja toisiaan täydentävästi. Eroistaan huolimatta niitä ei voi pitää vastakkaisina tai ristiriitaisina, sillä kumpikin on hyödyllinen ja antaa omalla tasollaan välttämätöntä tietoa hoidon onnistumiseksi parhaalla mahdollisella tavalla niin, että asiakkaan kokemukset ja arvovalinnat tulevan huomioon otetuiksi. (Aarva, Kortejärvi, Sarvela 2018, 146)
*****
Muuten, olen sitä mieltä, että on syytä kannattaa kansalaisaloitetta https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/5011. Tämä on tärkeää, sillä sosiaali- ja terveysministeriössä selvitellään parhaillaan täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja koskevan lainsäädännän mahdollisuuksia.
Lobbausta tekevät monet tahot. Olen sitä mieltä, että kieltolaki (=”uskomushoitolaki” tai ”puoskarilaki”) sellaisena kuin Suomen Lääkäriliitto sen (”uskomushoitojen” sääntelyn) on esittänyt, on mahdoton toteuttaa. Mielestäni sääntelyä tarvitaan, mutta se pitää tehdä seuraavasti:
1. Ensin määritellään, mistä puhutaan, kun puhutaan hoitomuotojen kieltämisestä joiltakin väestöryhmiltä. ”Uskomushoito” on sekava käsite. Jos sillä viitataan menetelmiin, joiden tehosta ja turvallisuudesta ei ole tutkimusnäyttöä, niin masennuslääkkeetkin kuuluisivat määritelmällisesti uskomushoitoihin, sillä niiden tehosta puuttuu evidenssi. (Ks myös Munkholm K et al BMJ Open 2019: ”Conclusions The evidence does not support definitive conclusions regarding the benefits of antidepressants for depression in adults. It is unclear whether antidepressants are more efficacious than placebo” https://bmjopen.bmj.com/content/9/6/e024886 ). Näin ollen Lääkäriliiton esittämä laki koskisi masennnuslääkkeitäkin, joita syö melkein puoli miljoonaa suomalaista. Vaikuttaa erikoiselta. Käsitteet pitänee selventää. HS julkaisi tänään 1.1.2020 jutun masennuslääkeriippuvuudesta. Valaiseva juttu on tilaajille https://www.hs.fi/paivanlehti/01012020/art-2000006358759.html
2. Sen jälkeen kun on yhdessä eri toimijoiden kanssa sovittu, mistä puhutaan (eli on sovittu määritelmistä), voidaan tehdä näistä, puheena olevista menetelmistä/keinoista perusteellinen ja riippumaton selvitys: Mitä ovat niiden oikeassa elämässä, suomalaisten arjessa ilmenevät todennetut haitat ja tutkitut hyödyt. Selvitystyössä otetaan oppia Ruotsista ja varsinkin Norjasta ja tutustutaan, miten muualla maailmassa täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja käytetään ja säännellään.
3. Sitten ryhdytään kansalais- ja vaikuttajaryhmien kesken hahmottelemaan sääntelyä, joka takaa kaikille väestöryhmille mahdollisimman suuren valinnanvapauden käyttää kaikkia hyviksi ja turvallisiksi todettuja hoitomuotoja. Vaaralliset aineet ja metodit on kiellettävä.
Suurin piirtein tällaista toimintamallia ehdottaa myös kansalaisaloite https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/5011. Se on järkevä ja asiallinen. Suosittelen kannattamista.
Lähteet
Aarva P. Täydentävät hoidot. Helsinki 2019.
Aarva P, Kortejärvi H. Näyttölääketiede ja kokemusvaikutukset. Kirjassa Inhimillisyyden vallankumous. Helsinki 2018, 157-180.