Tag Archive | puut

Maalainen ja metsäläinen

Mestsän puita

Picadilly Circuksen yhdistää Oxford Streetiin Regent Street.  Korkeiden vanhojen talojen katveessa lontoolaisessa sateessa tajuan, että en olekaan sitä mitä edellisessä jutussani väitin, city-metsäläinen. Sievistelin todellisuutta. Ei minusta saa city-ihmistä.

Olen syntynyt pienessä kylässä Savon sydämessä ja asun Tampereella, joka on maailman mittakaavassa pikku kaupunki. Sosiologi Antti Eskola tutki 1960-luvulla maalaisia ja kaupunkilaisia ja löysi näissä eroja. Minusta tuntuu että, vaikka suurin osa suomalaisista asuu nykyään kaupungeissa, olemme kuitenkin enimmäkseen mieleltämme maalaisia. Ainakin minä olen.

City-identiteetti oli muotia 1980-luvun lopun talous- ja hilepyörteessä, jolloin Suomi alkoi avautua maailmalle. Tuolta ajalta ilmeisesti jäi minuunkin outo city-harhaluulo. Sen hävitti Regent Streetin vilske. Täällä olen muutaman päivän harrastamassa shamanismia englantilaisten kollegojen kanssa.

Puujuttu lehdessä

Eilen osui silmään The Timesin uutinen Nature-lehdessä juuri julkaistusta puututkimuksesta. Vanhat puut ovat ilmastoystävällisiä. Ne kasvavat nopeammin kuin juuri istutetut ja siksi käyttävät hiilidioksidia enemmän. Tutkimuksessa oli yli puoli miljoona puuta ja noin 400 puulajia. Eurooppalaiset tutkimuspuut olivat pääasiassa Espanjasta.

Ikimetsien korvaaminen uusilla istutuksilla ei olekaan ilmaston kannalta niin järkevää kuin on luultu. Vanhat puut suojelevat ilmastoa.  Jutussa vanhojen metsien ei kuitenkaan päätelty olevan nuoria parempia. Nuoret metsätkin, jos ne ovat puustoltaan tiheitä, absorboivat yhtä paljon hiilidioksidia kuin harvapuiset vanhat metsät.

Freud läsnä

Samassa lehdessä oli uutinen Sigmund Freudista. Varkaat yrittivät viedä Freudin tuhkat, joita sälytetään Lontoon krematoriossa. Siellä ne on kätketty 2400 vuotta vanhaan kreikkalaiseen uurnaan.

Taisi uurna kiinnostaa enemmän kuin Freudin tuhkat? Nyt se on viety pois yleisön nähtäviltä.

Freud on toisellakin tavalla nyt läsnä. Asun hotellissa, jonka käytävän seinillä kuvin ja tekstein esitellään Freudia ja hänen vaimoaan. He ovat aikanaan majailleet täällä.

Tuli hyvin psykoanalyyttinen olo.

Tumma metsä väreilee

Lumihilettä lehdillä.

Lumihilettä lehdillä.

Lähdin iltakävelylle kylätietä pitkin. Poikkesin metsäpolulle ja nousin ylämäkeä kuusten ja mäntyjen keskelle. Hämärtyi. Vähitellen pimeni.  Silmä tottui tummuuteen. Hämyssä puiden rungot, oksisto sekä lumen peittämät isommat mättäät ja kivet hahmottuivat epätarkkoina.

Niiden välistä puskee syvä tuntematon, pimeys ja kauas imevä mustuus.

Pysähdyn. Pelko häivähtää pimeässä. Tunnen jännittävää väreilyä tummassa ilmassa. Ounastelen, että silmin nähtävä ilmiö syntyy  hengityksestäni ja kehoni lämmöstä. Mutta se on jotakin muuta. Se näkyy tai oikeastaan tuntuu kauempana.  Silmän sakkausliikekö pimeässä luo harhanäkyjä? Sehän on fysikaalista lämpösäteilyä. Näin järkeilen aluksi.

Sitten tajuan, että metsä puhuu minulle. Sillä on ikioma kielensä, jonka kieliopissa ei ole subjekteja ja objekteja eikä verbejä ja adjektiiveja.  Kieli nojaa aisteihini.

Erotan ilmassa väreilyä. Tunnen sen silmissä, korvissa ja keholla. Ehkä ympärilläni hyörii innokas joukko metsänhenkiä.

Metsä on nyt läsnä perusasiana, kokemuksena, turvana ja pelon lähteenä. Pimeässä puut sojottivat ylös jotenkin voimakkaammin kuin päivällä. Tummuus lähipuiden taustalla kammottaa. Siellä on suuri tuntematon. Kuulostelen, onko karhu tulossa tai vielä uhkaavampi susi.

Seison paikallani, vaikka alkaa jo ahdistaa. Hengittelen syvään ja vedän keuhkoillani,  silmilläni ja ihollani  sisääni väreilyä. Pelko sulaa metsän henkiseen ihmeeseen, joka on pelon ja onnen kohtaamispaikka, voimakkaiden tunteiden välitila. Ikään kuin hyvä, paha ja pyhä liittoutuisivat keskenään.

Myyttinen kaipuu metsään

Metsän kaipuuni selittynee sillä, että metsällä on niin monia merkityksiä.  Se on rauhan koti ja levollisuuden tyyssija. Se on myrskyn ja viimojen pesä. Voin viedä sinne ilot ja onnet, mutta myös surut ja murheet. Siellä elämä ilmenee joka päivä erilaisena. Kuten ihmisessäkin.

Metsä vaikuttaa hyvin ihmismäiseltä. Se ruokkii mieltäni. Olen kai metsäläinen. Sivistysanakirjan mukaan se tarkoittaa metsässä asuvaa primitiivistä ihmistä, suttuista ja alkeellista oliota. Olkoon vaikka niin. Entinen kuvitelma omasta city-identiteetistä on vaihtunut kaupunkilais-metsäläisyyteen.

Suomalaismetsät antavat meille ruokaa, rakennusaineita ja energiaa. Ne ovat kansantaloudellisesti merkittävä ja hyödyllinen resurssi. Syvällä kansallisessa mielenmaisemassamme piilee toisenlainenkin metsäyhteys, se myyttinen ja väreilevämpi. Se johtaa metsän itseni sisään. Ja samalla olen metsän sisässä. Yhteydessä kaikkeuteen.

Metsässä lunta

Sivistynyt puu

Metsää

Epämääräinen autius, johon heräsin varhain, haihtuu metsässä lokakuun viimeisen päivän nousuun. Puut eivät hämärässä oikein tiedä, asettuako jo talveen vai jatkaa vielä syksyä.

Neulaspuut seisovat vakaina ja lehtipuut, suurimmaksi osaksi jo ilman lehtiä, havisevat mutta melkein äänettömästi. Havina enemmänkin tuntuu kuin kuuluu.

Viileys levittäytyy kasvoille. Saappaat uppoavat sammaleeseen. Sinne imeytyy sisäinen autiuskin. Se muuttuu avaruudeksi. Tilalle tulee ilmavaa ja lämmittävää henkeä.

Aurinko nousee. Kymmentuhatvuotiselta harjulta näkee hyvin, kuinka se hiipii talojen takaa iloksemme. Nyt se on jo kattojen yläpuolella. On lokakuu, mutta aurinko paistaa!

Nojaan puun runkoon. Tähyilen latvuksia ja kysyn ”Kuka minä olen?” Vastaukseksi ei tule sosiaaliturvatunnus, asuinpaikka, koulutus tai sosio-ekonominen asema. Olenko puu?

Juurevasti seison tässä mieleni laajassa maisemassa. En ole poikkeus, vaan sääntö. Ihminen on aina ollut tällainen. Hän on ruokkinut ja suojannut itseään, jälkeläisiään ja heimoaan. Hän on myös pohtinut itseään, ympäristöään ja paikkaansa maailmassa ja kurkottanut arjen ja maallisen elämän tuolle puolen, taivaisiin. Tuonne ylös, puiden latvojen taakse.

Hän on sivistänyt itseään.

Ajattelen tänään, että sivistyksen etuvartiossa seisovat ne, jotka tuntevat ja osaavat puut.

Ihminen, joka osaa valmistaa puusta jotakin hyvää ja kaunista, on sivistynyt. Taloja, ovia, ikkunanpieliä, huonekaluja, soittimia, lusikoita ja muuta.

Sivistystä on myös puiden halaus ja niiden rakastaminen. Puu itse on sivistys.

Muutun ehkä joskus puuksi. Toivottavasti.

Latvojen yllä

Helvetti piipittää hetken

Helvetin portti Helvetinjärven kansallispuistossa.

Helvetin portti Helvetinjärven kansallispuistossa.

Oletko käynyt Helvetissä? Jos olet, niin tiedät, että siellä on linnunpönttö.

Käyn sisään portista. Männyt, koivut, kuuset ja muut metsän puut reunustavat Helvetinjärven jyhkeitä kallioita. Päänähtävyys Helvetinkolu vaikuttaa kyllä vaatimattommammalta kuin odotin. Netistä tsekattuani olin näet luonut ennakkoon päässäni paljon näyttävämmän kolun  kuin tämä railo on. Runsaan metrin levyinen aukko peruskalliossa on revennyt 150-200 miljoonaa vuotta sitten maankuoren liikkeestä. En edes kuvannut kolua. Kuva löytyy täältä.

Helvetinjärvi.

Helvetinjärvi.

Kohtuuttomat odotukset saattoivat johtua Hiidenportin kansallispuistosta, jossa sotkamolaismaisema sävähdytti joka soluani viime kesänä. Korkeille rantakallioille rakennetut vaellusreitit olivat ehkä vaikeakulkuisia, mutta näkymät olivat sitäkin upeammat rotkojärvelle Hiidenportissa.

Mutta täällä on kyllä metsiä ja suomaisemia polkuineen ja pitkospuineen. Ja tietysti se linnunpönttö.

Onko ketään kotona?

Onko ketään kotona?

Paluureitin varrelle joku on rakentanut linnuille pesimispaikan. Siinä se nököttää somasti metsätien reunalla. Napsautan kuvan ja pohdiskelen mahtaako tuohon kukaan uskaltautua pesimään kun tässä kulkee ihmisiä.

Hei, täällä minä olen.

Hei, täällä minä olen.

Kyllä, sieltä kuuluu vaimeaa ääntä. Piipitystä se on. Ja kappas vaan. Ensin pikkuruinen päälaki ja sitten nokka pilkistävät esiin aukosta. Ja vielä toinenkin söpö pää.

Ja minä myös.

Ja minä myös.

Ruokaa tänne, ja äkkiä, viestii nokka.

Pikkiriikkisellä on suu ammollaan elämän janoa. Se odottaa.

Nokasta viriää sekä kärsimättömyyttä että voimaa. Hyvä. Tsemppiä. Emo on tulossa.

Pian odotus palkitaan.

Ruo--ookaa--aaa!

Ruo–ookaa–aaa!

Saan kuin saankin ikuistetuksi herttaiset hahmot kameraani!

Sanoinko ”ikuistetuksi kameraani”?

Eivät nämä ainiaan säily. Eikä pidäkään. Mikään materiaalinen muoto ei jää paikalleen, muuttumattomaksi. Kaikki virtaa.  Kaikki muuttuu alituiseen,  pysyy samana vain hetken. Se voi olla 150-200 miljoonaa vuotta tai sekunnin murto-osan.  Hetki se on silti elämän kokonaiskuvassa.

Linnun hetki kesämetsässä.

Piipittävien poikasten vuoksi tuntui, että haluan jakaa tämän, vaikka blogini onkin tauolla
elokuuhun.

Tuule, tuuli – leppeästi

Hongat humisevat.

Hongat humisevat.

Kun seison liikkumatta ja katson taivasta puunlatvusten yli, tuuliviirimäinen olo rauhoittuu ja sisäinen tuiverrus vaikenee. Sijaitsen tanakasti itsessäni ja kuuntelen. Tunnen tuulen puheen ja maailman ääret.

Tällainen mielikuva syntyi lukiessani  Miia Toivion runokirjaa Pysty hiljaisuus. Toivio tulkitsee olemisen ”tuonpuoleisia” fiiliksiä, niitä joita ei oikein sanoilla saa tavoitetuksi, mutta jotka ovat aitoja ja todellisia.  Hän pääsee pitkälle tunteiden, kehon ja olemisen tulkinnassaan luonnon, tulen ja  tuulen kautta.  Tässä pari otetta:

.. .ja hiljaisuus kasvaa

kuin korkea koivu

keskeltä kuuntelijaa, hänen kylkiluunsa

joustavat

hänen päälaestaan lähtevät kohtisuoraan

latvus, jolla maa kampeaa taivasta:

tai niin uskovat koivut, kurottautuvat puut.

Tuuli menee niiden sisään ja ravistelee niitä,

tuulen silitykseltä ei voi välttyä.. .

Ja tässä toinen tuuliajatelma:

Tuulen muuttoreitit ovat tunnettuja, mutta missä

niiden syntysija on, kukaan ei tiedä, tuulet etsivät

paikkaa jossa voisivat syntyä, eihän se ole salaisuus?

Eivät kaikki tarvitse peitteitä, naamioita tuulessa

minä rakastan sitä että se on oma itsensä, hän

sanoi.

Miia Toivio luki taannoin runojaan Tulenkantajien kirjakaupassa Tampereella. Hyvin luettu ja hyvin kirjoitettu. Kiitos.

 Kirja

Toivio  M 2013. Pysty hiljaisuus. Teos. Media Zone. Viro.

Koivun latvaan korkealle...

Talvi valui viemäreihin

Saappaat lätäkössä
Sade litisee katuun. Ränneissä ropisee. Talven viimeinenkin lumi märkänee, valuu viemäreihin, häipyy ojiin.  Kohta kadut, puistot, metsät ja pellot nauttivat kevään lämmöstä.

Nyt seison vesilätäkössä. Tekisi mieli ottaa kumisaappaat pois ja kokeilla miltä rapakko tuntuu paljaissa jalkapohjissa. En sitä tee, koska voitaisiin luulla kummalliseksi. Ja lapselliseksi. Sitä paitsi on aika kylmä.

Jään haara-asennossa ihmettelemään lammikkoa varpaat kuivina. Pyrin olemaan kaatumatta saappaat jalassa.

Nyt on hyvä jättää taakse kaikenlainen tunkkaisuus, synkkyys, suuttumus ja alakulo. Ja avata luukut auki muutosten tuulien ja raikkaiden ilonilmojen puhallella. Valukoot kaikki surut, murheet ja masennukset talven mukana viemäreihin!

Kevät antaa siihen mahdollisuuden – luonnostaan. Tervetuloa kevät!

Pöllitaide lämmittää

Pölkkypäät. Pihlajaa. Vesilahti 2013.

Pölkkypäät. Pihlaja. Vesilahti 2013.

Tukit, pöllit, pölkyt, propsit, oksat ja halot ovat kauniita ja inspiroivia. Ainakin T:n mielestä.

Olen pitänyt T:tä  aivan tavallisena ihmisenä, mutta  yhtäkkiä huomaankin, että hän on taiteilija. Pöllitaiteilija.

Hän työstää puun rungoista teoksia.  Ne elävät  ulkona ja sisällä, ja muistuttavat luonnon kasvusta ja kukoistuksesta, mutta myös materian muodonmuutoksesta ja savuna ilmaan haihtumisesta. Energian ikuinen kierto on aistittavissa joka ikisessä luomuksessa.

Kaarnan tuoksusta puuhumala

Puuhumalan  kaipuu lienee se, mikä vetää taitelijaa työnsä ääreen. T rakastaa puiden runkoja, pystyssä olevia ja kaadettuja. Hän huumaantuu kaarnan, nilan ja pihkan tuoksusta. Lastut ja sahanpuru saavat hänet hyvälle tuulelle. T:stä on tullut puuaddikti.

Tuoreen puun houkutteleva haju on vastustamaton. Mänty, kuusi, koivu, pihlaja, ja paju tuoksuvat erilaiselta.  Samoin leppä ja vaahtera. Jokaisen rungon leikkauspintakin näyttää erilaiselta. Pihlajan sydän hehkuu muuta puuta tummempana.

Kun T kaataa puita, hän pyytää niiltä ensin anteeksi. Vasta sitten kaataa. Yleensä puut ymmärtävät. Ne tajuavat paljon enemmän kuin luulemme.

Yksinäinen tammi, jonka T istutti  pikkupoikana,  jää paikoilleen vuosikymmeniksi, ehkä sadoiksikin. Tammi voi elää jopa 600-vuotiaaksi.

Teokset

Halkoteline seinän vieressä. Alhaalla mäntya ja ylhäällä pihlajaa. Vasemmalla pikku telinessä haapaa.

Halkoteline. Mänty, pihlaja, haapa.

Vuosirenkaista  eli vuosilustoista voi laskea puun iän.

Lustot – vuosirenkaat. Mänty, lumi.

Pölli kurkkii lumihangesta.

Pölli kurkkii nietoksesta. Mänty, lumi.

Pihlaja pölkkyinä hangella.

Pölkyt hangella. Pihlaja, lumi.

Puusydän. Pihlaja.

Puusydän. Pihlaja.

Halkopino. Mänty, lumihuurre.

Halkopino. Mänty, lumihuurre.

Puilla päähän

Halonteko-meditaatio on T:stä  tosi tehokasta mielen hoitoa. Puiden pilkkominen tyjentää päätä. Siitä seuraa monta muutakin hyvää asiaa. Mökissä on aina takkapuita. Niitä syntyy eri puulajeista.

Koivu, mänty ja haapa räiskähtelevät ihastuttavasti kukin omalla erityisellä tavallaan takassa. Tuli lämmittää. Kun sitä tuijottaa aikansa, tuntuu kuin taivas ja maa yhdistyisivät. Sulautuisivat rauhan hetkeen.

Risuja ja muuta sekulipuuta matkalla takkaan.

Matkalla takkaan. Risut, sekulipuu.

Tuli yhdistää lämmöllään maan ja taivaan. Vasemmalla palaa koivu, keskellä mänty ja oikealla haapa.

Kolme tulta.  Koivu, mänty, haapa.

Työvälineet

Pöllitaiteilijan tärkeimmät työvälineet, saha, kirves ja sahapukki takaavat teosten teknisen laadun. Myös moottorisahaa, erilaisia köysiä ja taljoja käytetään, kun puita kaadetaan.

Sahapukki tukee runkoa kun se katkotaan pölleiksi. Tukevat saappaat ja  lämpimät käsineet ovat varsinkin talvisaikaan tarpeen.

Kirves ja saha. Puu, metalli, maali.

Kirves ja saha.

Sahapukki tukee runkoa kun se katkotaan pölleiksi.

Sahapukki.

Tukit käsitetaiteena

Helsingin ydinkeskustassa tukkipuita makaa taidegalleria Sinnen ikkunassa.  Sisällä tuoksuvat kaadetut männyt. Displacements -teos hämmästyttää sijoittamalla tavallista epätavalliseen ympäristöön: tukit eivät normaalisti kuulu gallerioihin.

Pöllitaide taas sulostuttaa tavallista mökkiarkea.

Yhteistä  näillä on  se, että ne ”muodostavat pysäyttävän läsnäolon” kuten Sinne nettisivuillaan esittelee.  T:n uurastuksesta syntyneet pölkyt, puupinot ja halot ovat sitä paitsi mökkielämälle välttämättömiä, varsinkin talvella.

T tekee hyvää ja konkreettista taidetta, mutta hieman eri näkökulmasta kuin Sinnen käsitetaiteilijat. Kummallakin on paikkansa.

Taustaa

Tukkipino työntyy galleriasta. Hesari  13.3. 2013 C 5 Harri Mäcklinin arvio näyttelystä Copy, Paste, Add layer galleria Sinnesssä.

Copy, Paste, Add layer -näyttelyn esittely: http://www.sinne.proartibus.fi/fi/nayttelyt/article-9668-23278-copy-paste-add-layer.