Mitä Madeiran viikko antoi talvi-ihmiselle?
Ensinnäkin levadasaarella patikoidessa sai kosketuksen ihmisen kekseliäisyyteen ja veden tärkeyteen.
Levada virtaa koskena.
Satoja vuosia sitten oivallettiin, että sateisesta saaren pohjoisosasta voi ohjata vettä virtaamaan kuivaan etelään.
Toiseksi, käveleminen Madeiran metsissä, vuorilla ja kylissä elvytti jalkoja ja ajattelua. Nämä kaksi ovat tiiviisti sidoksissa toisiinsa. Jos oikein muistan, se taisi olla jo Aristoteles, joka aikoinaan sanoi: “Jos haluaa ajatella, on ensin käveltävä.”
Parista tuhannesta levadakilometristä kävelin tosin vain runsaan prosentin verran, joten paljon jäi vielä kävelemättä.
Jono levadan reunalla.
Välillä kuljettiin tunneleiden läpi. Vesi virtasi putkissa.
Kujettiin myös ruohokenttien yli levadan laitaa.
Ihailtiin laaksoja, rotkoja, vuoria ja kukkuloita.
Kolmanneksi, Atlantin aaltoihin oli hyvä jättää väsymyksen fiilikset ja ottaa vastaan etelän auringon lahjoittama lämpö ja etelän illan leppeys. Niiden avulla pärjää pohjoisen pimeän yli.
Etelän ilta.
Nousevan auringon kajo. Pilvet marssivat esiin oikealta.
Säteet siilautuvat pilvien lomasta.
Aurinko on noussut. Kultapilvi ui harmaan yli.
Madeira, valon saari virkistää. Se herättää unisimmankin karhun kömpimään ulos hiljaisesta kolostaan.
Kiitän saarta ja sen luonnonmukaista herätyskelloa, aurinkoa. Teen sille aurinkotervehdyksen.
Ladulle
Kotona ladut odottavat. Haistelen Pohjolan vapaata ja kirpeää talvi-ilmaa ja tunnen puut. Niistä saan lisää voimaa ja virikettä. Päivät alkavat pidentyä. Valoa on Suomessakin jo enemmän. Kevättä kohti mennään.
Kaksi latua Pyynikin metsässä Tampereella.
Mutta mihin hiihtäjä on mennyt?