Tag Archive | kuusi

Puu tykkää halaamisesta

Pirkko Kotirinta kysyy ”Mitä mieltä puu on halaajistaan?” (HS 12.6.2016)

Hän kertoo Seppo Vuokon juuri ilmestyneestä kirjasta Latva pilviä piirtää (Maahenki): ”Kirja avaa hienosti puiden olemusta. Vuokko, palkittu kasvitieteilijä, muistuttaa tieteeseen nojaten, että puu näkee, vaikka sillä ei ole silmiä, tuntee, vaikka sillä ei ole hermoja, haistaa, vaikka sillä ei ole nenää ja kuulee, vaikka sillä ei ole korvia.”

WP_20160607_15_18_00_Pro

Kirjoituksen lopussa Pirkko Kotirinta pohdiskelee: ”Kun seuraavan kerran halaan puuta, mieleen saattaa putkahtaa kysymys: Mitä puu oikeastaan ajattelee rutistuksestani. Toivottavasti se tykkää.”

Kyllä se tykkää. Usko pois, Pirkko.

Puu on siinä mielessä ihmisen kaltainen, että se syntyy, kasvaa, kurkottaa valoon, on vuorovaikutuksessa kanssapuidensa kanssa, aistii ympäristöään ja osallistuu tulevien puusukupolvien synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Se tarvitsee kasvaakseen ravintoa ja vettä kuten ihminenkin. Se osallistuu ihmiskunnan suojeluun olemalla oma itsensä eli puu puiden joukossa, yleensä metsässä. Se vaalii kaiken luomakunnan, myös ihmisen, hyvää aidolla puun luonnollaan. Se hengittää meille ihmisille happea.

Minussa ja kuusessa on paljon samaa. Joskus värisen kuin haavan lehti, levittäydyn ympäristööni tuuheaoksaisen koivun tavoin ja seison jämäkän männyn lailla tukevasti maassa, vaikka huojunkin tuulessa. Latva liikkuu vapaana taivaalla, mutta juuret työntyvät tukevasti maahan.

On hienoa tuntua puulta.

Juuri puuntunnun vuoksi ei minun, ei myöskään Pirkon, tarvitse aprikoida, tykkääkö mänty halaamisesta. Jos itse pidän rungon lempeästä kosketuksesta, voisin olettaa että rungollekaan ihmisen ystävällinen iho ei ole vierasta, vaan tuttua ja mukavaa.  Mehän olemme samaa luomakuntaa ja samaa alkulähdettä. Samaa ainetta ja henkeä.

Tutkijat ovat osoittaneet, että puut kommunikoivat lajitovereidensa ja muidenkin elollisten kanssa.

Ihmisintuition tunnistamat metsän henget ovat siis todennäköisesti faktaa!

Kotirinnan juttu:  http://www.hs.fi/paivanlehti/12062016/a1465617197702

WP_20160607_14_43_19_Pro

Puut – tieteellisesti terveellisiä

Heretyn metsäpolkuJokunen vuosi sitten erään illallisen jälkeen muuan professori alkoi kevyessä keskustelussa voimakkaasti ironisoida puunhalaajia. Hänen mielestään ihmiset, jotka uskovat puiden terveellisyyteen, ovat tosi hörhöjä ja typeryksiä. Miehestä paistoi syvä vastenmielisyys kaikkiin, jotka kuvittelivat vaikuttavansa terveyteensä puihin nojailemalla.

Enpä siinä saanut suutani auki ilmaistakseni toisenlaisen näkökannan. Olin joukon ainoa toisinajattelija ja vaikenin. Mutta kehityn koko ajan, enkä enää vaikene.

Sisareni S. poti äskettäin hankalan kesäflunssan ja tunsi pitkään itsensä voimattomaksi ja vetämättömäksi. Siitä seurasi alakulo. Sitten hän alkoi mennä joka päivä ainakin tunniksi metsään. Jo muutaman metsäpäivän kuluttua energiavarastot lisääntyivät, olo virkistyi ja mieli keventyi.

Joku voi tähän todeta, että olisihan S:n olo siitä itsestäänkin kohentunut. Voi olla, että olisikin, mutta olennaista on, että S. itse koki luonnossa kulkemisen, puut ja mättäät tärkeiksi ja voimaannuttaviksi.  ”Sammaleessa tallustelu tuntui sujuvan paljon helpommin kuin tasaisella asfaltilla kävely”, S. kertoi. Uskon häntä. Olen sen itsekin kokenut.

Nyt myös  tiede on osoittanut, että metsä parantaa.

Tuoreessa European Journal of Integrative Medicine -lehdessä julkaistiin tutkimus metsän vaikutuksesta syöpäpotilaiden hyvinvointiin. Pienessä 11 hengen kokeessa todettiin metsäympäristössä asumisen ja päivittäisen kahden tunnin rentouttavan kävelyn lisäävän rintasyöpäpotilaiden luonnollisten tappajasolujen määrää. Tutkijat päättelivät, että muutaman viikon metsäterapia lääketieteellisen hoidon tukena saattaisi auttaa rintasyövästä parantumista. He katsovat, että metsäterapiaa pitäisi tutkia tarkemmin ja laajemmalla tutkimusryhmällä.

Toisessa tutkimuksessa aiheena oli stressi. Suomalais-japanilainen tutkijaryhmä selvitti monitieteellisessä hankkeessa kaupunkimetsän vaikutusta stressiin. Mukana oli koehenkilöitä, jotka istuivat lepotuoleissa tai kävelivät puistoissa. Vertailukohta oli kaupunkikeskusta. Hankkeen keskeiset tulokset olivat selkeät: metsät ja puistot parantavat mielialaa sekä lisäävät terveyttä ja hyvinvointia.

Ihminen on luonnon kaveri ja samalla osa sitä

Kun käsityksemme ihmisen paikasta luonnossa alkaa hahmottua tarkemmin, tajuamme, että luonto parantaa. Alamme ymmärtää, että ihmisen ei pidä liikaa yrittää hallita luontoa. Hänen kuuluu olla sen kaveri ja kumppani. Kun tämän tajuaa, käsittää myös, että luonto tosiaan auttaa,  jos sille annetaan mahdollisuus eikä sen parannusvoimaa tukahduteta tai rajoiteta keinotekoisesti.

Mäntyä esimerkiksi on aina pidetty puuna, joka tukee, kannustaa ja antaa voimaa. Se on myös ilon tuoja. Ison puun alla alakulo ja murhemieli saavat ”lääkettä”. Kuusi puolestaan on viisas, joten sitä kannattaa kuunnella. Männyn nila ja kuusen pihka ovat hoitaneet. Ja hoitavat yhä. Suomalaislääkärin Arno Sipposen kehittämää pihkasalvaa myydään apteekeissa. Useat pienet yrittäjät markkinoivat myös itse tuottamiaan pihkavoiteita.

Puut siis hoitavat ja edistävät terveyttä. Tiedän sen kokemusperäisesti ilman tiedettäkin. Nyky-yhteiskunnassa ajatellaan yleisesti, mutta virheellisesti, että joku asia – esimerkiksi puiden terveellisyys – on totta vasta sitten, kun siitä on tutkimuksia. Maailmassa on erittäin paljon asioita, myös hoitomuotoja, joita ei ole tutkittu ja jotka kuitenkin toimivat ja ovat hyödyllisiä. Pidän silti hyvänä asiana, että luonnon terveysvaikutuksia on alettu tutkia.

Nyt tutkimusten perusteella kieleemme on ilmaantunut ”metsänhoito” – sanan rinnalle termit ”metsähoito” ja ”metsäterapia”.

Lähteet

Byungho KJ., Hyewon, J., Sujin, P., Sungjae, L. 2015. Forest adjuvant anti-cancer therapy to enhance natural cytotoxicity in urban women with breast cancer: A preliminary prospective interventional study. European Journal of Integrative Medicine http://dx.doi.org/10.1016/j.eujim.2015.06.004

Tsunetsugu, Y., Lee, J., Tyrväinen, L., Kagawa, T. & Miyazaki, Y. (2013) Physiological and psychological effects of viewing urban forest landscapes assessed by multiple measurements. Landscape and Urban Planning, 113:90–93.

Pitkäneulaisia mäntyjä 2 La Palma

Terveellinen mänty – kaunis ja pyhä

Männikkö

Männyt ovat hienoja katsella, hyväntuoksuisia ja henkeviä. Puu on myös terveellinen. Turun yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa saatiin selville, että männyn sisäoksauutteesta eristetyt polyfenolit hidastivat syöpäsolujen kasvua. Havupuut ovat monella tavalla terveellisiä. Tutkija Lauri Polarin mukaan ne tuottavat valtavan määrän muitakin yhdisteitä, joita kuitenkin hyödynnetään niukasti.

Ennenkin mäntyä on arvostettu. Nälkäkausina Suomessa on syöty pettuleipää. Ensimmäiset havainnot petun käytöstä on tehty jo 1600-luvun lopulla. Sitä käytettiin suurten nälkävuosien aikana 1860-luvulla, kansalaissodan aikana 1918 ja vielä 1920-luvullakin.

Pettu on männyn kuoren alla oleva nilakerros. Se kaavittiin rungosta ja kuivatiin, jonka jälkeen siitä saatiin pettujauhoa. Rukiiseen sekoitettuna siitä tehtiin leipää, jossa oli ”puolet petäjäistä”. Pettuleipä todennäköisesti pelasti suuren joukon suomalaisia nälkäkuolemalta.

P1040013

Kuusikin on terveyspuu.

Sen pihkaa on perinteisesti käytetty ihottumien ja haavojen hoitoon. Moderni lääketiede on kehittänyt pihkavoiteenkin, josta Arno Sippinen väitteli muutama vuosi sitten. Kirjoitin aiheesta jutussa Kuusen pihka muuttui uskomushoidosta tieteelliseksi.

Koivusta saadaan virkistävää mahlaa, jota jo myydään ulkomaillekin. Mahlan terveyshyötyjä ei tietääkseni vielä ole juurikaan tutkittu. Aihetta olisi.

Kun vielä muistetaan, miten suuri merkitys metsässä liikkumisella on fyysiselle ja mielen terveydelle, voimme olla kiitollisia siitä, että meillä Suomessa on niin paljon metsiä.

Mistähän juontuvat sanonnat ”metsään meni” tai ”nyt meni päin mäntyä”, siis väärin, huonosti tai epäasiallisesti? Ehkä sanonnat tulevat urbanisoitumisen alkuajoilta, jolloin metsä edusti primitiivisyyttä ja vanhanaikaisuutta vastakohtana kaupunkien moderniudelle.

Nykyään jo onneksi ymmärretään, että metsä on ihmiselle erittäin tärkeä. Se hengittää elämää. Antaa meille lahjojaan, marjoja, sieniä ja muuta terveellisiä nautittavia. Metsä on kauneutta. Siinä voi aistia jopa pyhyyttä.

Lauri Polarin tuoreen väitöskirjatyön tiivistelmä.

Naavatuppo sulatti pahan mielen

Mitä hiljemmin huudat, sen paremmin tulet kuulluksi. 

Punalehti.

Punalehti.

Kävelen mäkeä alas kylätietä. Pysähdyn, astun askeleen pientareelle ja otan kuvan syksyisen pensaan pienestä, punaisesta lehdestä. Yksinkertainen, mutta kiinnostava pikkuinen punalehti.

Lähestyn risteystä. Ohitan pian kesämökin pihatien. Pariskunta seisoskelee autonsa vieressä.

Mies huutaa kiihtyneenä. ”Omistatko koko alueen?” 

–        En. Miten niin? (Pelästyn)

–        Kuvailet toisten tontteja! Mikä luulet olevasi?

–        Voi, ei ollut tarkoitus häiritä. Kuvasin vain punaista lehteä. Anteeksi.

–        Koko mäki on minun. Varmaan toimitat meille nuo kuvat, mies sähisee raivoissaan, ääni täynnä ironiaa. Vaimo  tyynnyttelee.

–        Voin näyttää, mitä sain kameraani?

–        Minä mitään kuvia katso! Kaikenlaisia ihmisiä.

Keski-ikäinen, pönäköitynyt äijä kääntyy ja kajauttaa kuuluvasti: ”Minulla on v…u päivä!!

Vaimo ilmehtii, että ”tämä nyt on tämmöinen”.

Katselemme toisiamme.

–        Huomenna kaikki on varmaan jo paremmin, tuumaan lopulta ja jatkan matkaani.

Syyskuu.

Lokakuu lähestyy.

Metsässä astelen märkien puiden lomassa, tarkkailen syksyistä sammalta, runkoja ja oksien havinaa. Rauhoittaa. Viivyn tovin tuulen vireessä ja vihreässä hiljaisuudessa.

Kuusi.

Kuusi.

Kaivan taskusta muovipussin, levitän sen kostealle kannolle ja istun. Edessäni sojottaa suuri kuusi. Kysyn siltä, mitä tuo episodi vihaisen miehen kanssa oikein merkitsi. Puu nyökyttelee oksiaan.  Istun ääneti ja odotan, mutta kuusi vaikenee.

Nousen ylös jatkaakseni matkaa.

Silloin poskeani hipaisee joku. Vanhan kuusen oksasta irtoaa naavatuppo.  Harmaan vihertävä pehmeä tussu roikkuu puoliksi irronneessa oksassa. Katkaisen sen ja otan tupon mukaani.

Naavatuppo kannon päällä.

Naavatuppo kannon päällä.

Kuusi on niin viisas. Kuusen pihkasta tehdään parantavaa pihkavoidetta ja naavakin on hoitanut muinoin ihmisiä.  Tuntuu, kuin se haluaisi sanoa jotain, auttaa.

Katson, kuulen ja tunnustelen aarrettani. Ja niinhän siinä käy, että tunnen kuinka hämmentynyt pahoillaan oloni tasoittuu. Energia alkaa liikkua kehossani tasaisesti. Naava heiluu kädessäni samaa tahtia haihtuvan ärtymykseni kanssa. Tajuan, että mölymiehellä itsellään täytyy olla kamalan paha olo. Valokuvaaminen vain päästi ulos hänen sisällään jo ennestään jyllänneen aggression. Oivallus vapauttaa.

Vien helposti särkyvän naava-aarteeni ystäväperheen postilaatikkoon odottamaan. Suuntaan sänkipeltojen kautta toiseen lähimetsään. Vaikka vilja on jo monta viikkoa sitten korjattu, haistan sen tuoksun. Täältä jyvät ovat lähteneet myllyihin ja siitä ihmisten ruokapöytiin tai eläinten rehuksi.

Sänkipelto.

Sänkipelto.

Verkkaisen retkeni päätteeksi nappaan naavatupon postilaatikosta ja palaan lähtöasemiini, majapakkaani.

Ota naavan postilaatikosta.

Otan naavan postilaatikosta.

Ohittaessani mölymiehen tienristeystä kuulen ystävällisen äänen:

Hei, oliko hyvä retki? Toivottavasti sait kivan kuvan tuossa mäessä!!

Hymyilevä ihminen edessäni on sama kuin se parin tunnin takainen öykkäri. Ja kuitenkin hän on eri. Toivotamme sitten hyvää päivän jatkoa toisillemme.

En keksi muuta selitystä ihmeelliselle muutokselle, kuin naavatupon maaginen, tervehdyttävä voima.

No, voi se olla vaimokin. Tai jokin muu. Hyvä voima joka tapauksessa.

Pikku kasa naavaa on nyt hyllyssä odottamassa jatkokäyttöä. Tuppo on herttainen muistutus elämän pehmeydestä, yllätysten mahdollisuudesta ja luonnon viisaudesta. Kiitos metsälle.

Marraskuun kuusi- ja mäntyruno

Joulu on jo ovella…

Runoraadin uusinnassa  tänään Helena Kallio esitti runonsa Kysy kuusilta….

kysy
kuusilta
ne tietävät kaiken
syleilevät mielesi
tummiin tarhoihinsa,
pyörittelevät kysymystä
tuuheassa, humisevassa pesässään,
käsivarsilta käsivarsille,
nojaavat korkeat päänsä yhteen,
tanssivat hitaana rivinä tuulen raakaa laakaa vastaan
ja toivottavat tervetulleeksi, menneeksi kaiken, kaiken,
eivät povaa mitään, sano turhaan sanaa,
silkkaa syvää, tähdellistä kohinaa:
kysy kuusilta, ne tietävät, kätkevät kaiken.

Tuuhea ja humiseva pesä.

Yllättävästi yksi raatilaisista väitti kuusien olevan tyhmimmästä päästä puiden joukossa. ”Tomppelijoukko joka möllöttää metsässä ja on parhaimmillaan selluksi keitettynä ja paperina, jolle on painettu uutisia!” Toimittaja Saska Saarikosken kommentti on nokkela, mutta vino kuin oma naama Gogolin peilissä.

Kun oven avaa, näkyy kuusi.

Kuusihan on viisas. Jopa niin viisas että se lääkitsee ihmistä pihkallaan kuten edellisessä postauksessa kirjoitin.

Mäntykin ansaitsee suitsutusta moniulotteisuudestaan. Se kohoaa korkealle ja ulottuu leveälle. Sen runkoon on tukeva nojata ja hyvä nauttia puuhenkienergiasta. Ja samalla eheytyä ja tasapainottua. Siperiassa männynkävyssä kypsyviä siemeniä käytetään terveysruokana.

Männyn rungot odottavat halaajia ja nojaajia.

Männyt humisevat eri tavalla kuin kuuset, mutta nekin lisäävät hyvinvointia ja edistävät ainutlaatuisella tavalla terveyttä. Lisäksi tällä rakkaalla lapsella on monta kaunista ja käyttökelpoista nimeä: mänty, honka ja petäjä.

Mänty kylpee pimeän valossa.

Mäntyrunokirjaan on koottu viidenkymmenen suomalaisen runoilijan aatoksia mäntymetsästä. Lassi Nummi  (Wanderers Nachmittaglied) kirjoittaa marraskuisista tunnelmista:

Ei edes kevein henki liiku marraskuun tasavaloisessa maisemassa, roudanharmaassa.

Puhumattakaan lauluista, riemukkaista latvojen alla

Harjun liikkumattomat männyt katsovat tinanväristä järvenselkää.

Ei huippuja, mutta ehkä mäntyjen yllä on sama rauha:

pian me kaikki lepäämme kuin linnut yön syvyydessä.

Kuusen käpyjä.

Linkki

Kysy kuuselta … Runoraadin lähetys vuodelta 2010: http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/runoraati-0.

Kirjat

Hidas tanssi. Mäntyrunoja. Toimittanut Risto Rasa. Maahenki Oy.  Kariston kirjapaino 2012.

Helena Kallio. Kalarakastaja, Teos 2009.

Marraskuinen metsän reuna.

©Liina Keskimäki

Kuusen pihka muuttui uskomushoidosta tieteelliseksi

Kolarilainen kuusi on hyvä lääkekasvi. Kansa on käyttänyt pihkahoitoja jo vuosisatoja muuallakin kuin Lapissa.  Kuusen pihka on nyt tieteellisesti osoitettu hyväksi haavojen hoidossa.

Nikolai Gogol: ”Ei pidä peiliä syyttää, jos naama on vino!”

Arno Sipponen, joka on yli kymmenen vuotta tutkinut pihkan lääkinnällisiä ominaisuuksia, sanoo:  ”Sen olen oppinut, että perinteisiin hoitomuotoihin ei pidä suhtautua ylimielisesti. Ne pitää tutkia ja vasta sitten muodostaa niistä käsitys.” (Hesari 19.11.2012)

Sipponen ja hänen sukulaisensa ovat perustaneet pihkasalvan tuotantolaitoksen. Minunkin lääkekaapissani on  tuubi. Nyt pihka on siis bisnes.  Pihkasalvaa voi kuitenkin keitellä myös itse erilaisin reseptein. Karppaajanaiset esittelevät yhden version blogissaan, jossa kerrotaan myös Sipposen pihkavoiteen kehittelystä (osoite alla).  Luontaistuotekaupoissakin myydään mm. terva-pihkasalvaa.

Lääkäri kansanparantajana

Salvan rekisteröiminen apteekkituotteeksi on osuva esimerkki terveyspoliittisesta ja lääketutkimuksen ajattelutavasta ja sen suhteesta kansanlääkintään ja täydentäviin hoitoihin. Pihka on vihdoin hyväksytty tieteellisesti tutkittuna viralliseen terveydenhuoltoon.  Hieno asia, mutta synnyttää uusia kysymyksiä.

Ensiksi, Sipponen päätyi nykyiseen liiketoimintaansa harrastamalla kansanlääkintää Kolarin terveyskeskuksessa 2000-luvun alussa.  Hän uskoi konkarisairaanhoitajia,  vaikka virallisen terveysideologian mukaan  pihkaa pidettiin huuhaana ja vanhan kansan turhanaikaisena uskomuslääkintänä. Hoitajat neuvoivat vaihtoehtoisen keinon, kun mikään muu ei auttanut pahasti tulehtuneisiin haavoihin.  Niin Sipponen ”hairahtui” tiedeuskosta ja hoiteli potilaitaan paikallisen valmistajan pihkavoiteella. Mitähän Valvira tästä olisi tuumannut, jos olisi tiennyt?

Toiseksi, kun tarpeeksi monta parantumista oli tapahtunut, sairaanhoitajien lisäksi myös lääkäri alkoi uskoa aineen tehoon.  Lääketieteellisiä tutkimuksia ei ollut. Niinpä hän alkoi itse tutkia, ja julkaisi useita artikkeleita kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä. Samalla hän perusti tehtaan ja teki pihkasta bisnestä. Tuote on apteekkien myymä voidepurkki. Onko eettistä, että lääkäri, tutkija, tuotekehittelijä, valmistaja ja markkinoija ovat sama henkilö? Onkohan tässä intressiristiriidan vaara?

En osaa sanoa. Joka tapauksessa on hyvä, että pihkan terveysvaikutuksia on tutkittu. Hienoa on myös se, että pihkasalvaa myydään nyt myös ulkomaille. Suomalaisesta kuusen pihkasta on tullut vientituote!

Vain tutkittuko tehokasta?

Kolmanneksi, kuinka nyt pitäisi suhtautua siihen alkuperäiseen kolarilaisen valmistajan voiteeseen (mikäli sitä enää onkaan markkinoilla), kotitekoisiin voitaisiin tai muiden myymiin tuotteisiin?  Voiko näitä enää ”turvallisesti” käyttää, kun on olemassa tutkittu apteekin tuotekin? Nämä ei-tutkitut voiteet ovat kuitenkin samoja kuin ennenkin. Ne hyödyttävät käyttäjiä samalla tavoin kuin ennenkin, mutta tieteen valossa ”niiden tehoa ei ole osoitettu”, joten ne ovat uskomushoitoa! Kuitenkaan, omatekoisen salvan teho ei ole yhtään vähentynyt siitä, että Sipponen tutki pihkan vaikutuksia. Eikä voida myöskään osoittaa, että Sipposen tehdasvoiteen teho olisi suurempi  kuin omatekoisen. Tätä eroahan ei ole tutkittu.

Ennen Sipposen uurastusta pihkaa pidettiin uskomushoitona.  Edelleen jää uskon asiaksi, mitä pihkatuotetta haluaa pikku haavoihinsa käyttää. Apteekissa myytävä on tutkittu, mutta muita ei.  Tästä ei voi tehdä päätelmää, että ne muut olisivat huonompia. Nehän voivat olla parempiakin. Se, että voide on tutkittu ei tee siitä todistetusti parempaa kuin tutkimattomat voiteet, joissa on täsmälleen samaa vaikuttavaa pihkaa kuin tutkitussa tuotteessakin.

Hatun nosto kolarilaisille hoitajille!

Pihkavoide-esimerkki osoittaa havainnollisesti sen laajemman ongelman, joka koskee monien muidenkin lääkkeellisten luonnon aineiden sekä hoitomuotojen virallista hyväksymistä terveydenhuollon osaksi.   Se, että jonkun hoidon tehoa ei ole tieteellisesti osoitettu (esim. kontrolloiduilla kaksissokkokokeilla) ei tarkoita sitä, että ne välttämättä olisivat tehottomia.

Jos Sipponen ei olisi 2000-luvun alussa kuunnellut kolarilaisia hoitajia eikä olisi rohkeasti astunut kansanlääkinnän polulle, olisimme edelleen siinä ”tiedeuskossa”, että pihkasta ei ole mitään hyötyä ja että se on muinaisjäänne keskiajalta. Pihka nimittäin mainitaan Benedictus Olain Lääkärikirjassa vuodelta 1578.  Kaikki vanha ei olekaan turhaa ja aikansa elänyttä.

Nostan hattua Sipposelle ja Kolarin terveyskeskuksen sairaanhoitajille, jotka luottivat kokemukseensa ja näin ohjasivat lääkärin pihkatutkijaksi. Samanlainen kehitys olisi tarpeen kansanlääkinnässä, luontaislääkinnässä ja täydentävissä hoidoissa laajemminkin.

Lähteitä

En nyttigh Läkere Book. Benedictus Olain Lääkärikirja vuodelta 1578. Suomentanut Sakari Härö. Suomen Lääkäriliitto. Otavan Kirjapaino. Keuruu 2008.

Lääkäri panee haavaan pihkaa. Arno Sipponen osoitti vanhan konstin lääketieteellisen tehon. Helsingin Sanomat 19.11.2012 (Toimittaja Marko Leppänen)

Karppisiskojen pihkavoideresepti: http://karppisiskot.wordpress.com/2012/09/02/pihkasalva-pieniin-ja-vahan-isompiinkin-naarmuihin/.

Terva-pihkasalvaa saa luontaistuotekaupoista.

Pihkavoiteen keittely kotona voi olla kivaa ja omatekoisen käyttäminen mukavaa, mutta tätä saa helposti apteekin hyllyltä.

©Liina Keskimäki